Ensimmäinen maailmansota päättyi yli sata vuotta sitten, ja Ylen rakastama nationalismi-aihe

11. marraskuuta Herran vuonna 2018 oli ensimmäisen maailmansodan päättymisen satavuotispäivä. Pariisissa satavuotisjuhlallisuudet jatkuivat valtiojohtajien rauhanfoorumilla. Yle julkaisi aiheeseen liittyen sen tyyliä kuvaavalla tavalla otsikoidun uutisartikkelin Macron ja Merkel tuomitsivat nationalismin rauhanfoorumissa. Artikkelissa sanotaan mm.:

Kolmipäiväisen rauhanfoorumin avanneet Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan liittokansleri Angela Merkel tuomitsivat kansalliskiihkon.

Macron totesi nationalismin, rasismin, antisemitismin ja ääriajattelun uhkaavan maailman vakautta yhtä lailla kuin talouteen, ympäristöön ja siirtolaisuuteen liittyvät haasteet uhkaavat sitä.

Mielestäni ääri-ihmisten muuttoliike valtioiden rajojen yli tulisi tukahduttaa. Muuttoliikkeen rajoittaminen on kuitenkin vastoin EU:n epävirallista valtionuskontoa monikulturismia, joten en pidätä hengitystäni odotellessani tuota.

Oma mielipiteeni asiasta on, että rasismi, antisemitismi ja ääriajattelu uhkaavat maailman vakautta. Mutta nationalismi vain kiihkonationalismin muodossa. Ja ihan oikeinhan artikkelissa sanotaankin, että presidentti Macron ja pääministeri Merkel tuomitsivat kansalliskiihkon, eivät sinänsä nationalismia. Yle oli vain hieman vetänyt mutkat suoriksi otsikointia artikkelille tehdessään. Tiedetään, mikä on Ylen lempiaihe. Se on nationalismi ja sen kauheus.

Ylen sivuillaan usein harrastamasta kaiken nationalismin vastustamisesta sanoisin, että hullua olisi kieltää ukrainalaisia ajattelemasta, että he ovat Venäjän kansasta erillinen kansansa. Tai ollut kieltää vuonna 1804 haitilaisia itsenäistymästä Ranskasta sillä perusteella, että he eivät ole oma kansansa. Tai vaikka kieltää nykyäään Palestiinan arabeja muodostamasta omaa kansakuntaansa. (Palestiinan tapaus on kyllä sikäli kinkkinen, että jotta kiisteltyjen alueiden palestiinalaisten itsenäistyminen voisi tapahtua, niin heidän ja arabimaailman on ensin taattava Israelille turvalliset ja tunnustetut rajat.) Hullua olisi myös ajatella, että ei olisi haitannut yhtään, että virolaiset olisivat vaihtaneet kielensä venäjään ja sulautuneet isokokoisempaan kansanryhmään.

Yhtä hullua kuin vastustaa kaikkea nationalismia on vastustaa kaikkea sosialismia sillä perusteella, että Adolf Hitler ja Pol Pot olivat sosialisteja.

PS. Ylen rakastamaan nationalismi-aiheeseen liittyen, voit niin halutessasi käydä lukemassa blogistani kirjoitukseni Antinationalisteista ja Heikko nationalismi ja vahva nationalismi. Jos haluat lukea nationalismin patologisemmasta muodosta, niin voit lukea kirjoitukseni Lempinatsini Oskar Schindler, kansanmurhan vaikeuttaja ja Ernst Jünger, demokratiaa vastustava kansalliskonservatiivi. Jälkimmäiseen kirjoitukseen liittyen mainitsen tässä vielä, että vaikka Ernst Jünger oli antidemokraatti, niin hän ei ollut antisemiitti, mitä taas natsit olivat.

Heikko nationalismi ja vahva nationalismi

Nationalismin perusta on kansallisessa itsemääräämisoikeudessa, joka on myös liberaali periaate.

Nationalismiin kuuluu myös ajatus kansan oikeudesta viljellä, kehittää ja suojella kulttuuriaan. Nationalismiin kuuluu myös ajatus oikeudesta ja velvollisuudesta tehdä kansan edun mukaista politiikkaa.

Jos nationalismin laji on vain tällaista eikä siihen kuulu periaatteellinen muiden kansojen ja etnisten ryhmien ihmisarvon kyseenalaistaminen, kyse on ihmiskasvoisesta nationalismista. Itse käyttäisin siitä mielelläni nimitystä heikko nationalismi.

Heikkoa nationalismia edustavat Suomessa sellaiset järjestöt kuin Suomen Sisu ja Perussuomalaiset-puolue.

Myös vähän tunnettu globaalinationalismi edustaa heikkoa nationalismia.

Heikkoa nationalismia aikaisemmassa maamme historiassa ovat edustaneet kansallista heräämistä ajaneet ihmiset, Suomen kielen tasaveroisuutta ruotsin kielen kanssa ajaneet suomalaiset ja ne suomalaiset, jotka eivät vihanneet sydämensä pohjasta venäläisiä näiden venäläisyyden vuoksi mutta ajoivat Suomen itsenäistymistä Venäjästä.

On olemassa myös toisenlaista nationalismia. Sellaista joka ihan periaatteessa on valmis uhraamaan muut kansat ja etniset ryhmät oman kansan oletetulle edulle. Tällainen nationalismi ei tue ajatusta kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta, eli kyseessä on nationalismin patologinen muoto. Käytän tällaisesta nationalismista nimitystä vahva nationalismi.

Vahvaa nationalismia edustaa Suomessa esim. Pohjoismainen vastarintaliike, joka edustaa uusnatsismia.

Aikaisemmassa historiassa vahvaa nationalismia ovat on edustanut parhaiten Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue ja sen johtama natsi-Saksa. Italian fasismia voidaan myös pitää esimerkkinä tällaisesta nationalismista. Vaikka aate palvoi valtiota eikä kansaa ja verenperintöä, niin Mussolinin Italia kuitenkin hyökkäsi Abessiniaan vuonna 1935 ja miehitti maan ja vuonna 1938 natsi-Saksan esimerkkiä seuraten saattoi voimaan juutalaisvastaisen lainsäädännön. Ja hyökkäsi vielä Kreikkaankin vuonna 1940. Francisco Francon Espanja on myös kohtuullisen hyvä esimerkki vahvasta nationalismista. Kaiken muun ohella Francon Espanjassa kiellettiin vähemmistökielten puhuminen.

...

PS. 13.9.2020: Olen myöhemmin julkaissut tästä tekstistäni version toisella kielellä.

Roturealismi ja suomalainen etnisyys

Mielestäni jokaisella kansakunnalla on oikeus geneettiseen ja kulttuuriseen itsepuolustukseen. En hyväksy kansan vaihtoa toiseen. Kohtuuton määrä maahanmuuttoa ei ole kohtuullista. Paitsi ehkä niissä maissa, joiden väestöpohja syntyi jo alun perin maahanmuuton seurauksena.

Nykyisen Yhdysvaltain alueen intiaaneilla toimi aikoinaan maahanmuuttopolitiikka jossain määrin huonosti. Niinpä Yhdysvaltain väestöstä on intiaaneja nykyisin vain noin yhden prosentin verran.

Nationalismi eli kansallisuusaate merkitsee kansan merkityksen ja sen kielen, kulttuurin ja tapojen kunnioittamista ja historian tuntemista. Nationalismi pitää yhden kansan muodostamaa valtiota luonnollisena yhteisönä.

Ne ihmiset jotka pitävät nationalismia kaiken pahan alkuna ja juurena, eivät hyväksy myöskään Suomen itsenäistymistä Venäjän keisarikunnasta, koska itsenäistyminen oli seurausta suomalaisesta nationalismista.

Nationalismia on tietenkin monenlaista. Nationalismi voi pahimmillaan olla kansalliskiihkoista, se voi kannattaa väärää etnisyyttä olevien syrjimistä ja polkemista tai jopa tappamista pelkän etnisyyden perusteella ja se voi kannattaa rotuoppeja.

Toisaalta liberaalia nationalismia, joka ei suuntaudu muita kansoja tai etnisiä ryhmiä vastaan, ei ole mitään syytä sorsia.

Jonkun mielipidettä, että nationalismi on pahasta ja johtaa aina pahantekoon, voidaan verrata sellaiseen mielipiteeseen, että koska marxistileninistisessä diktatuurissa Neuvostoliitossa oli julma vankileirien saaristo, johon kuului tuhoamisleirejäkin, niin siksi myös demokratiaa kannattava sosialidemokratia on pahaa vastustettavaa sosialismia.

Jos nationalisteilla on kansallissosialistinen Saksa ja sen tuhoamisleirit taakkanaan, niin Sosialidemokraateilla, Vihreillä ja Vasemmistoliitolla on Neuvostoliiton vankileirien saaristo ja Kamputsean Pol Pot.

Mutta minun mielestäni ei ole mitään erityistä syytä vastustaa sen enempää liberaalia nationalismia kuin liberaalia sosialismiakaan.

Itse kannattaisin valkoista nationalismia. Käytän tässä adjektiivia "valkoinen", koska länsimainen on kulttuuri on valkoisten ihmisten synnyttämä. Länsimainen kulttuuri on synnyttänyt suurin piirtein parasta tässä maailmassa: yhteiskuntamallin, jossa on kysymys demokratiasta, oikeusvaltiosta, sananvapaudesta, uskonnonvapaudesta, sosiaalisesta markkinataloudesta sekä heimokantaisten tabujen hylkäämisestä.

"Valkoinen nationalismi" on ylikansallista, ja sitä voi kannattaa ihminen rodusta ja etnisyydestä riippumatta. Sen ytimeen kuuluu myös se, että jotkut kulttuurien piirteet ovat parempia kuin toiset ja että näitä saa kriittisesti tarkastella. Kannatan ajatusta "valkoisen" kulttuurin paremmuudesta, vaikka sekään ei ole täydellinen.

Ehkä valkoiselle nationalismille olisi hyvä keksiä jokin parempi nimitys kuitenkin.

Jos joku on nyt sitä mieltä, että kulttuurien arvosteleminen on rasismia, niin hän on silloin myös sitä mieltä, että kansallissosialistien kulttuurin arvosteleminen on rasismia. Ja Pol Potin marxistileninistien. Ja muinaisten assyrialaisten, jotka olivat tunnettuja julmuudestaan.

Kansallismielisyys ja isänmaallisuus

Liberaali Tuukka Kuru sanoo 1.2.2017 Sarastus-verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessaan Nationalismia ilman kansakuntaa? seuraavalla tavalla:

Nationalismilla on kaksi pääsuuntausta, joista käytetään termejä liberaalinationalismi ja etnonationalismi. Liberaalinationalismi ei ota ainakaan julkisesti kantaa ihmisen rotuun ja syntyperään, minkä vuoksi sitä on usein sovellettu etnisesti hajanaisissa valtioissa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Etnisyyteen ankkuroimaton kansallisuusaate perustuu ainakin teoriassa yhtenäisiin poliittisiin ihanteisiin, kuten tasavaltalaisuuteen, yksilönvapauksiin tai demokratiaan. Liberaalinationalismin näkökulmasta kuka tahansa voi olla liberaalin kansakunnan jäsen, kunhan vain jakaa kyseisen valtion yhteiset arvot. Nämä arvot pyritään usein peittelemään maalaisjärjen tai kohtuuden kaapuun, vaikka todellisuudessa ne yleensä heijastelevat valtion suurimman etnisen ryhmän arvomaailmaa.

Etnonationalismi perustuu etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, jota yhdistää syntyperä, kieli ja historia. Etnonationalismi on toiminut nationalismin synonyymina niissä maissa, jotka ovat etnisesti homogeenisiä ja joissa yhdellä kulttuurilla tai uskonnolla on hegemonia. Etnonationalismin näkökulmasta kansakunta edustaa laajennettua perhettä, jonka jäseniä ovat kaikki samaan etniseen ryhmään kuuluvat. Etnonationalismi korostaa ihmisen ryhmäidentiteetin orgaanisuutta, eli yhteenkuuluvuuden tunteen luonnollista syntymistä samannäköisten, samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla käyttäytyvien ihmisten välillä. Tunteen luonnollisuutta voidaan mitata esimerkiksi sillä, kuinka suuren osan käyttäytymisestään ja koko olemuksestaan ihminen näkee juontuvan suoraan hänen etnisestä taustastaan[...]

Jokin aika sitten yhdistykseni paikallisessa toimipisteessä tuli käymään eräs uskovainen mies. Tämä puheidensa perusteella piti Yleisradion artikkeleita melkein Jumalan sanaan verrattavana asiana. Hän luotti yhtiöön ja sen sanomaan. Tähän yhtiöön, jonka toimittajien oli vielä jonkin aikaa sitten pakko kannattaa monikulturismia.

Mies myöskin osaltaan Ylen vaikutuksesta erotti puheessaan nationalismin isänmaallisuudesta. Hänelle nationalismia oli pelkästään yhtä lajia: kiihkosellaista.

Aikoinaan Suomi oli ollut noin sadan vuoden ajan osa Venäjä keisarikuntaa, sen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Jos nationalismi olisi aina pelkästään pahasta, niin me suomalaiset olisimme toki voineet kohdistaa isänmaallisuutemme pelkästään Venäjän keisarikuntaan oman kansamme ja kansakuntamme unohtaen. Olisimme sulautuneet ennen pitkää osaksi isovenäläisiä, mikäli isänmaallisuutemme olisi ollut pelkästään keisarikuntaan kohdistuvaa.

Jopa Karl Marx oli aikoinaan ennustanut, että pienet kansat tulevat sulautumaan suurempiin. Onneksi hän osittain erehtyi.

Mutta nationalismin peikko oli iskenyt meihinkin, ja me korostimme erityislaatuisuuttamme. Pidimme kiinni omista tavoistamme, kielestämme, kulttuuristamme, uskonnostamme ja omista laitoksistamme.

Jos Venäjän keisarikunta ei olisi ruvennut suomalaisten kannalta kiristämään ruuvia liikaa laajan maan yhtenäistämistarpeiden verukkeella, suomalaiset olisivat varmaankin mielellään edelleenkin kohdistaneet isänmaallisuuden tunteensa niin omaan kansakuntaansa kuin samalla myöskin Venäjän keisarikuntaan.

Nykyaikainen nationalismi on melko lailla liberalismin vesa samaten kuten liberalismi on modernisoitumisen vesa. Se on syntynyt sen myötä, kun on alettu luopumaan uskosta ruhtinaanvaltaan Jumalan arvosta ja alettu uskomaan, että vallan oikeutus nousee kansasta. Nykyaikaista nationalismia ei voisi olla ilman maallistumista.

Nationalismi on liberaalissa muodossaan liberaali aate. Myöskin oppi kansan itsemääräämisoikeudesta on liberaalia perua.

Etnisesti melko homogeenisenä kansakuntana suomalaisille on luontevaa kannattaa liberaalin Tuukka Kurun mainitsemaa etnonationalismia.

Yhdysvallat ja Kanada perustuvat maina maahanmuuttajiin, jotka olivat ja ovat edelleenkin vieneet alkuperäisasukkailta, intiaaneilta ja eskimoilta, heidän maansa. Sellaista kohtaloa en toivo yhdellekään kansalle enkä kansakunnalle. Koska näiden maiden maahanmuuttajaväestöllä ei ole yhteistä taustaa, heidän on luontevaa kannattaa liberaalinationalismia.

Minun on kuitenkin itseni ollut vaikea kokea olevani nationalisti. Koska ei ole omaa ansiotani, että olen syntynyt suomalaiseksi, ei kenenkään muun ansio tai vika, että on syntynyt osaksi jotain muuta kansaa tai etnistä ryhmää ja koska useat eri kansat tai etniset ryhmät saattavat suomalaisten ohella olla ihan kunnollisia.

Kuru sanoo saman kirjoituksensa melko alussa:

Nationalismi on ideologia, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oikeus päättää itsenäisesti omista asioistaan. Kyseinen ideologia nostaa kaiken poliittisen toiminnan keskipisteeksi kansakunnan, joka tarkoittaa samalla alueella asuvaa ja yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka kokee keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Tuota minä kyllä kannatan, eli taidan sittenkin olla jossain määrin nationalisti.

Nationalismin ilkeämmät muodot, joista pahin esimerkki ovat Saksan kansallissosialistit ja heidän rikoksensa, eivät saa minua hylkäämään ja hylkimään kaikkea nationalismia. Ei sosialidemokraattienkaan tarvitse hävetä sitä, että sosialidemokraattisen liikkeen toinen fraktio, marxistileninistit, loivat vankileirien saariston, johon kuului myös tuhoamisleirejä ja joista kansallissosialistit ottivat mallia. Eikä sitä, että Kamputseassa marxistileninistit tuhosivat suuren osan omasta kansastaan. Eikä sitä, että Kiinassa marxistileninistit aiheuttivat nälänhädän. Eikä sitä, että Neuvostoliitossa Ukrainassa marxistileninistit olivat tehneet aikaisemmin aivan saman ja vieläpä ihan tahallaan. Eikä sitä, että nykyään marxistileninistinen Pohjois-Korea on mahdollisimman pitkälle saatettu malli vankileiristä jättiläiskoossa.

Eikä Vihreiden tarvitse eikä pidä hävetä itseään siksi, että kansallissosialistit olivat maailman parhaita eläintensuojelijoita.

On olemassa ihmiskasvoista sosialismia, ja on olemassa myöskin ihmiskasvoista, liberaalia nationalismia. Sellaiset ajatussuuntaukset taas, jotka kyseenalaistavat jonkin ihmisryhmän ihmisarvon, ovat poikkeuksetta haitaksi niin ihmiskunnalle kuin kansakunnille yleensäkin.

Meille suomalaisille historia on suonut sellaisen ylentävän oikun, että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita. Vanhojen siirtomaavaltojen asukkaille voi olla suomalaisia vaikeampaa irrottautua rasistisista asenteista.

Liberaalin nationalismin kanssa ovat sopusoinnussa sellaiset asiat kuin maahanmuutto, kansainvälinen yhteistyö, kansainvälinen kauppa, opiskelijavaihto, kulttuurien väliset vaikutteet.

Nationalisti ainoastaan tarkastelee näitä ja muita kysymyksiä kansakunnan edun, pysyvyyden ja hyvinvoinnin kannalta.

Minun mielestäni sellainen toiminta, joka edistää kansakunnan korvautumista jollain toisella kansanryhmällä, on haitallista, eikä sellaiseen tulisi ketään kannustaa. Mielestäni kansakunnalla on oikeus itsesäilytykseen.

Mielestäni yksikään poliittinen puolue, joka ei ole tässä kirjoituksessani esittämässäni mielessä nationalistinen, ei ole isänmaallinen.

On tietenkin suomalaisten oma asia päättää, millä kriteereillä suomalaiseksi tullaan. Mutta mitä tulee Kurun tekstissään mainitsemiin nationalismin kahteen eri muotoon liberaalinationalismiin ja etnonationalismiin, niin mielestäni Suomessa nationalismi voi ja saa olla kumpaakin. Oman etnisyytemme ydin on osaltaan verenperinnössä, mutta kuten Italian fasistidiktaattori Benito Mussolini oli sanonut vuonna 1933:

Rotu. Se on tunne, ei realiteetti. Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia ainakin on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa.

Osaksi suomalaisuutta voi maahanmuuttaja tulla, jos hän haluaa olla suomalainen. Ja kunnioittaa suomalaisuutta ja suomalaisia, näiden kulttuuriperintöä, kieltä. Ja haluaa tuntea Suomen historian. Ei halua eristäytyä suomalaisista eikä pidä heitä ali-ihmisinä heidän etnisyytensä tai maailmankatsomuksensa vuoksi.

Mihin kaikkeen nationalismi ja sosialismi voivat johtaa

Helsingin sanomat -lehden eilen 14.7.2020 julkaisemassa pääkirjoituksessa esitetään, että Jugoslavian hajoamissotien aikana Bosniassa ja Hertsegovinassa sijaitsevassa Srebrenican kaupungissa vuonna 1995 tapahtunut nk. muslimikansaan kuuluvan yli 7000 miehen ja pojan joukkomurha, jonka serbijoukot toimeenpanivat, muistuttaa vakavasti siitä, mihin etninen nationalismi voi johtaa.

Väite on tietysti täysin totta.

Etninen nationalismi voi johtaa rasismiin. Yhdysvaltain neekeriorjuus ja myöhempi institutionalisoitu rotuerottelu ovat myös hyvä esimerkki siitä. Hitlerin Saksan 1940-luvulla toimeenpanema juutalaisten kansanmurha on mahdollisimman äärimmäinen esimerkki asiasta.

Etninen nationalismi voi johtaa myös sellaisiin historiassa tapahtuneisiin asioihin kuin Suomen kansallinen herääminen, Suomen itsenäistyminen Venäjän vallasta, Talvisodan ihme, suomalaisen yhteiskunnan sisäinen luottamus ja hyvinvointivaltio.

Tai vaikka Irlannin ja Intian itsenäistymiseen Yhdistyneen kuningaskunnan vallasta. Tai vaikka yleensä siirtomaajärjestelmän purkautumiseen.

Etnisestä nationalismista on siis moneksi, niin hyvään kuin pahaan.

Voimme käsitellä myös sitä, mihin sosialismi voi johtaa.

Sosialismi voi johtaa sananvapauden ja poliittisten vapauksien alasajoon, kuten on käynyt Neuvostoliitossa ja muissa marxistileninistisissä maissa. Se voi johtaa myös Vankileirien saaristoon, kuten Neuvostoliitossa ja Pohjois-Koreassa on tapahtunut. Myöskin se voi johtaa oman kansan kansanmurhaan, kuten kävi Pol Potin Punaisten khmerien Kamputseassa. Se voi johtaa myös juutalaisten alentamiseen toisen luokan kansalaisiksi, kuten tapahtui Neuvostoliitossa. Ja se voi myös melko järjestelmälliseen naisten ja tyttöjen joukkoraiskaamiseen. Tähän syyllistyivät Neuvostoliiton sotilaat toisen maailmansodan lopulla ja jonkin aikaa sen jälkeenkin.

Sosialismi voi johtaa myös, demokratiaan, työntekijöiden oikeuksien puolustamiseen, huokeaan terveydenhuoltojärjestelmään, maksuttomaan koulutukseen ja hyvinvointivaltioon.

Sosialismistakin on siis moneksi.

PS. Professorin ajatuksia -blogissa julkaistui merkintä, jossa annetaan ymmärtää, että vaikka HS:n näkemys kansallismielisyydestä monikulttuurisen liittovaltion hajoamisen taustalla pitää sinänsä paikkansa, niin analyysi jää vajaaksi eikä tavoita perimmäistä syytä, joka oli monikulttuurisen valtion, Jugoslavian, luominen noin sata vuotta aikaisemmin.

Tietyt suomalaiset eduskuntapuolueet ovat nationalismin vastaisuudessaan tekopyhiä

Suomalaisista eduskuntapuolueista Kansallinen Kokoomus, SDP, Vihreät, Vasemmistoliitto, Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue jossain määrin selvästi sanovat vastustavansa nationalismia. Perussuomalaiset hyväksyy ihmiskasvoisen nationalismin, kuten SDP ja Vasemmistoliitto hyväksyvät ihmiskasvoisen sosialismin. Ja luulen, että myös Kristillisdemokraatit melko lailla hyväksyvät ihmiskasvoisen nationalismin.

Tässä merkittävien puolueiden nationalismin vastaisuudessa on ilmeisimmän lisäksi yksi merkittävä vika. Se, että nämä puolueet eivät ole johdonmukaisia arvostelussaan. Jos nämä puolueet eli Kokoomus, SDP, Vihreät, Vasemmistoliitto, Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue oikeasti vastustaisivat kaikkea nationalismia, niin ne vastustaisivat myös kaikkia niitä urheilukisoja, mukaan lukien olympialaiset, joissa kilpaillaan kansallisten tunnusten alla. Niissä jos missä on mukana kansallista uhoa.

Minä taas olen aina valmis heittämään pääni taaksepäin ja nauramaan kovaan ääneen tuollaisen nationalismin mielettömyydelle (mutta itse olen kyllä aina valmis myöntämään, että pelkkä kansallinen uho on huomattavasti parempi asia kuin tuhoamissota kansallisuuden nimissä). Mutta te ette uskalla. Luulen, että jos kyse ei ole ihan pelkästään tekopyhyydestä, niin syy voi olla myös siinä, että jos nämä puolueet ottaisivat nationalisminvastaisuutensa vakavasti, niin ne kutistuisivat kuin kivekset kylmässä yhden-kahden kannatusprosentin minipuolueiksi.

Lisäksi minä ihmettelen sitä, että jos Kokoomus todella vastustaa nationalismia, niin miksi sen nimessä lukee edelleen "Kansallinen".

PS. Voit niin halutessasi käydä lukemassa nationalismi-aiheeseen liittyvät blogikirjoitukseni Heikko nationalismi ja vahva nationalismi ja Antinationalisteista.

Globaalinationalismi = nationalismi + liberalismi

Kirjoitin jokin aika sitten globaalinationalismista. Olen miettinyt sellaista, että pitäisi olla parempi ja lyhyempi tapa ilmaista, mistä siinä on kysymys. Ja keksin sen:

Globaalinationalismi on yhtä kuin nationalismi plus liberalismi.

...
PS. 17.9.2017: Asiaa lisää pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että vaikka globaalinationalismi ja kansallisliberalismi ovat melkein yksi ja sama asia, niin jälkimmäinen on kuitenkin jonkin verran liberaalimpi aate kuin edellinen.

Liberalismin ja nationalismin välisestä suhteesta

Nationalisteja eli kansallismielisiä ovat kaikki ne ihmiset, joiden identiteetille omalla etnisellä ryhmällä on paljon merkitystä.

Kansallinen itsemääräämisoikeus on liberaali periaate. Siksi voidaan sanoa, ettei liberalismi suhtaudu kategorisen kielteisesti nationalismiin. Viime vuosisatojen historia itse asiassa on täynnä liberaaleja nationalistisia vallankumouksia. Liberaali nationalismi on nimensä mukaisesti liberaalia nationalismia. Liberaalit itse asiassa keksivät nationalismin.

Liberalismi suhtautuu jossain määrin nuivasti muuhun kuin liberaaliin nationalismiin. Liberaali nationalismi on sellainen nationalismin muoto, joka itsessään ei suhtaudu selvän syrjivästi tai vihamielisesti vieraisiin etnisyyksiin.

Konservatiivien parissa on myöhempinä aikoina paljon apinoitu liberalismia nationalismin kannattamisessa. Tosin konservatiivien kansallismielisyys on tavannut olla keskimäärin vähemmän liberaalia ja avaramielistä kuin liberaalien kansallismielisyys.

Ruotsista tuli Naton jäsen; Euroopan omilla jaloillaan seisominen

Tämä tekstini tulee luultavasti olemaan yksi tylsimmistä ja turhimmista kautta aikojen.

Mutta viime viikon torstaina 7.3. Jeesuksen vuonna 2024 läntinen naapurimaamme Ruotsi tuli liitetyksi puolustusliitto Naton perheeseen. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva." Kyse on sen verran suuresta ja tärkeästä asiasta, etten voi jättää asiasta mainitsematta ainakin jossakin blogeistani.

Suomi oli päässyt liittouman jäseneksi jo 4. huhtikuuta viime vuonna 2023.

Unkarin vahva mies Orbán ja Turkin (Türkiye) vahva mies Erdoğan vittuilivat Ruotsille pitkän ajan haraamalla vastaan Ruotsin jäsenhakemuksen hyväksymisessä, mutta lopulta nämäkin maat asiaan suostuivat tai suistuivat. Yhdysvallat oli varmaankin painostanut kaikin laillisin keinoin Unkaria ja Turkkia (Türkiye) asiassa. Ja nyt Ruotsi on jäsen.

Itämeri on nyt melko pitkälle Nato-maiden sisämeri. Kykenemme melko hyvin puolustamaan aluetta. Toki onhan siinä yhdessä paikassa hampaisiin aseistettu Kaliningradin alue, josta voi olla aluksi harmia, jos paska iskee tuulettimeen oikein kunnolla.

Jos Yhdysvallat saa seuraavaksi presidentikseen kuluvan vuoden marraskuun vaalien tuloksena Donald Trumpin, niin parhaimmassa tapauksessa presidentti Trump ei tee mitään kohtalokasta yleisen turvallisuuden kannalta. Pahimmassa tapauksessa Yhdysvallat saattaa irrottautua liittosuhteesta, vaikka muodollisesti jäisikin osaksi liittoumaa. Tämä onnistuisi pysyttäytymällä tulemasta apuun, jos johonkin liittolaismaahan hyökättäisiin.

Trumppi nimittäin näyttäisi olevan sitä mieltä, että vain sellaisia Naton liittolaismaita Yhdysvaltain tulee puolustaa, jotka panostavat puolustusvoimiinsa täydet kaksi prosenttia bruttokansantulostaan. Hän omien sanojensa mukaan kehottaa Venäjää tekemään näille maille, mitä haluaa. Jonkin verran paksua.

Voi myös hyvin kuvitella, ettei Trumppi haluaisi maansa tukevan Ukrainaa Venäjän oikeudetonta ja raakaa hyökkäyssotaa vastaan. Ukraina ei tosin ole Naton jäsen, vielä.

Yhdysvalloilla on perinteisesti ollut muun ohella sellainenkin motiivi Euroopan maiden tukemiselle, että sellainen ehkäisee sitä, että sota käydään sen omalla maaperällä.

Mutta Euroopan on joka tapauksessa opittava seisomaan omilla jaloillaan. Miksi myöhemmin, miksei nyt?

Venäjän diktaattorin ja sekurokratiajuntan johtajan Putinin ansiota on se, että me ja Ruotsi olemme nykyään Natossa. Vastoin tarkoitustaan hän suorastaan työnsi meidät hakemaan jäseneksi Natoon aloitettuaan suurhyökkäyksen Ukrainaan 24.2.2022. Ukraina kykeni Venäjän asevoimien oletetusta ja paljon Venäjän ulkopuolellakin hehkutetusta mahtavuudesta huolimatta puolustautumaan. Ukraina osti tällä tavoin Suomelle ja Ruotsille kaivatun ajan, jona odottaa jäseneksi hyväksymistä.

Venäjähän oli vuonna 2008 hyökännyt Georgiaan maan länsisuuntautuneisuuden vuoksi. Länsi ei tehnyt silloin mitään Georgian hyväksi.

Vuonna 2014 Venäjä taas oli valloittanut Ukrainaan kuuluvan Krimin ja liittänyt sen yksipuolisesti vastoin kansainvälistä oikeutta alueisiinsa. Samalla Venäjä aloitti rajoitetun sodan Ukrainan itäisillä alueilla. Koska Ukrainalla ei silloin ollut kykyä puolustautua tätä aggressiota vastaan, maa vuosien ajan teeskenteli, ettei se ole sodassa Venäjän kanssa.

Vaikka vuoden 1994 Budapestin sopimuksessa niin Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta kuin Venäjäkin olivat sopineet takaavansa Ukrainan alueellisen koskemattomuuden, eivät Yhdysvallat ja YKK nyt kuitenkaan todenneet olevansa sodassa Venäjän kanssa tämän Ukrainaan kohdistamasta sodankäynnistä huolimatta.

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan on paljastanut sen tosiasian, että Itä-Euroopan maat eivät tosiasiassa olekaan traumanjälkeisestä stressireaktiosta kärsiviä "russofobeja", vaan ne ovat olleet kaiken aikaa oikeassa kriittisessä suhtautumisessaan Venäjään. Suomikin oli harjoittanut Neuvostoliiton vuonna 1991 tapahtuneen romahtamisen jälkeen jälkisuomettumista.

Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan on myös tuonut esiin sen, että nationalismi voi olla edistyksellinen voima. Aikaisemmin melko lailla kaikkea nationalismia halveksinut suomalainen valtamedia on kovin vähän viime aikoina enää haukkunut ukrainalaista nationalismia. Jos Ukraina kestää, niin se tekee sen nationalisminsa ansiosta eikä siitä huolimatta.

Monet ennen vain venäjää puhuneet ukrainalaiset ovat opetelleet puhumaan ukrainaa.

Eikä Suomikaan olisi aikoinaan hankkinut itselleen itsenäisyyttä, jos suomalaisia ja suomenmielisiä nationalisteja ei olisi ollut.

Putinin yksi kyseenalainen ansio on se, että hän on osaltaan luonut Venäjästä maan, joka muistuttaa melko paljon natsi-Saksaa. Venäläinen nationalismi eroaa tavallisesta suomalaisesta ja ukrainalaisesta nationalismista siinä, miten patologinen se on. Se on imperialistista sekä täysin häikäilemätöntä, kuten natsi-Saksankin kiihkonationalismi oli ollut.

Ja Venäjän suurhyökkäys on raivonnut Ukrainassa jo vuodesta 2022 saakka, yli kahden vuoden ajan. Venäjän asevoimien ja venäläisten sotilaiden sodankäyntitapa on ollut tänä aikana erittäin brutaalia sisältäen runsaassa määrin Ukrainan infrastruktuurin tuhoamista, ryöstämistä, murhaamista, kiduttamista, raiskaamista, väestön pakkosiirtoja ja lasten kaappaamista.

Ukraina taistelee paitsi itsensä ja olemassaolonsa puolesta, niin myöskin koko länsimaailman ja laajemmin koko maailman puolesta.

Jos Ukraina putoaa lopulta Putinin syliin, seuraa Ukrainan kansan kulttuurinen ja jossain määrin fyysinenkin tuhoaminen. Eikä Putin rajoita sotaansa Ukrainaan, vaan onnistuttuaan siellä jatkaa amok-juoksuaan muualle Eurooppaan.

Venäjän suurhyökkäys on saanut monet Nato-jäsenet ryhtymään parantamaan puolustusvoimiensa sodankäyntikykyä. Myöskin yhä useampi jäsenmaa on ryhtynyt panostamaan asevoimiinsa puolustusliiton piirissä hyväksi todetun kahden prosentin bruttokansantulosta verran. Kuten Donald Trumpkin oli Euroopan Nato-mailta halunnut ollessaan presidenttinä vuosina 2017-2021.

On luontevaa sanoa, että rauhanliikkeen toiminta toimii nykyisissä oloissa Venäjän verisen ja aggressiivisen diktatuurin puolesta.

Voin kehuskella itseäni tässä lopuksi mainitsemalla sen, että jo muinaisina aikoina minä olen ollut Nato-jäsenyyden kannattaja ja Putinin diktatuurin rakentamisen vastustaja.

PS. Venäjän kieli on ukrainan kielen murre. Slava Ukraini!

Vähäeleinen nationalismi on hieno asia

Kannatan vähäeleistä nationalismia. Liika hilluminen on kaikissa asioissa pahasta.

Maltilliset nationalismin ilmaisut olkoot minun puolestani kaikki sallittuja.

Liberaali nationalismi on kaunista. Silti olen vähällä antaa toisen isovarpaani etnonationalismille. Selitän seuraavassa miksi.

Liberaaleille nationalisteille voi olla luonnollista sellainen, että kovan luokan asiantuntijoita päästetään työskentelemään maahamme, sillä tällaiset ihmiset eivät yleensä tuo mukanaan kovin tuhoavaa kulttuuria ja toiseksi myöskin heistä on suurehkoa taloudellista hyötyä isänmaallemme.

Entäs jos ulkomailta muuttaisi näitä kovan luokan asiantuntijoita Suomeen miljoonan yksilön verran vuodessa, ja silti kaikille maamme asukkaille oltaisiin saatu rakennettua asunnot ja muu elämistä varten tarvittava infrastruktuuri?

Entäs jos tällainen määrä kovan luokan asiantuntijoita muuttaisi Suomeen miljoonan henkilön verran joka vuosi kymmenen vuoden ajan?

Maamme tärkein alkuperäiskansa, etniset suomalaiset, huomaisivat pian jääneensä vähemmistöön omassa maassaan, ja vielä enemmän tämä koskisi tietenkin toista alkuperäiskansaamme, etnisiä saamelaisia, jotka ovat jo alun perinkin eli n. 1500 vuoden ajan olleet Suomenniemellä vähemmistöä.

Jos meidän etnisyydellämme ei katsota olevan väliä, niin ei kyllä Amerikan alkuperäisasukkaillakaan siinä tapauksessa pitäisi olla, tai olla ollut.

On mukava kannattaa nationalismia

On mukavaa kannattaa nationalismia eli kansallismielisyyttä. Itse asiassa riittää, että hyväksyy sen. Jo sekin saa nykymaailman hyvät ihmiset rääkymään.

Ja tämä on hauskaa.

Kaiken nationalismin vastustajat vastustavat myös Suomen vuonna 1917 tapahtunutta itsenäistymistä Venäjästä, koska se oli suomalaisen etnisyyden kansallisen heräämisen, jossa on kysymys nationalismista, hedelmää.

On kivaa hyväksyä nationalismi.

(PS. Olin jokin aika sitten julkaissut tässä blogissani merkinnän tarpeettomasta nationalismin muodosta.)

Ajatuksiani sosialismista, työväenliikkeestä, Marxista ja marxilaisuudesta

Aikoinaan, kun teollistuminen syntyi, syntyi sen myötä myös työväenluokka. Aikaisemmin se työväki, mitä oli ollut olemassa, oli ollut hajallaan, mutta nyt heidät koottiin tehtaisiin ja samoihin kaupunginosiin.

Kapitalismin myötä tuli myös kapitalismin mukanaan tuoma riisto. Ja sen ja teollistumisen tuomien epäkohtien kautta syntyi ennen pitkää myös työväenliike. Voimme kutsua sitä sosialismin aatteeksi.

Eräät varhaiset sosialistit uskoivat, että kun vain esitetään hyvä yhteiskunnan parannusohjelma, niin kaikki järkevät ihmiset alkavat toimimaan sen puolesta.

Karl Marx -niminen henkilö (1818-1883) taas oli eri mieltä. Yhteiskunnassa oli vahvoja voimia, jotka toimivat tällaisia uudistusohjelmia vastaan. Nämä eivät luopuisi omista etuoikeuksistaan taisteluitta. Vain vallankumous voisi auttaa työläisiä. Ja vain yhdessä toimimalla työläiset saattoivat toivoa jonain päivänä vielä vapautuvansa. Etuja voi tehokkaasti puolustaa vain yhdessä.

Marx piti häntä edeltäneitä sosialisteja haihattelijoina ja nimitti näitä utopistisiksi sosialisteiksi. Hän itse uskoi asettaneensa sosialismin jaloilleen. Hän halusi perustaa oman sosialismin aatteensa havaittaviin tosiasioihin. Ja että hän tutkikin yhteiskuntaa.

Marx katsoi, että uskonnon kritisointi on edellytyksenä yhteiskunnan kritisoinnille.

Toinen Marxin tunnetuimmista teoksista on hänen yhdessä läheisen työtoverinsa Friedrich Engelsin kanssa kirjoittama kirjanen Kommunistinen manifesti, joka julkaistiin vuonna 1848. Toinen on massiivisenkokoinen teossarja Pääoma, jonka viimeinen osa julkaistiin vasta Marxin kuoleman jälkeen.

Marx kirjoitti myös suuren määrän muitakin kirjoja ja ohjelmallisia kirjasia.

Liberaalit eivät etenkään 1800-luvulla hyväksyneet kovin pitkälle meneviä uudistuksia. Siksi pikku hiljaa marxilainen työväenliike onnistui nousemaan merkittäväksi tekijäksi. Marxilaisten sosialistien lisäksi oli tuohon aikaan olemassa mm. anarkistisia sosialisteja.

Sanotaan, että vaikka Marx varhaisemmassa tuotannossaan piti väkivaltaista vallankumousta sosialistisen uudistusohjelman välttämättömänä edellytyksenä, niin hän kuitenkin olisi myöhemmin kääntynyt sille kannalle, että vallankumousta ei välttämättä tarvita, vaan uudistusohjelma kyetään toteuttamaan porvarillisen demokratian oloissa vähittäisten uudistusten kautta.

Monet kuitenkin suhtautuivat Marxiin kuin erehtymättömään profeettaan, ja hänen kuolemansa jälkeen syntyi eräänlainen marxilainen dogmatiikka.

Vuonna 1899 kuitenkin julkaistui saksalaisen sosialidemokraattisen teoreetikon ja poliitikon Eduard Bernsteinin teos Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie (suomeksi ilmestynyt nimellä Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät). Bernsteinista tuli marxilaisuuden revision eli uudelleenarvioinnin suurin nimi. Kirjassaan hän kritisoi niin marxilaisuutta kuin Marxia itseäänkin. Hän kannatti tieteellistä lähestysmistapaa yhteiskunnallisten uudistusten perustaksi. Hän asetti marxilaisuuden taas jaloilleen perustaen sen havaittaviin tosiasioihin. Mies oli vielä Marxiakin marxilaisempi, kun luopui jopa höpisemästä dialektiikasta.

Bernsteinista tuli reformistisen eli vallankumousta kannattamattoman marxilaisuuden suuntauksen perustaja.

Kun Neuvostoliitossa ensimmäisen maailmansodan jälkeen jäätiin vulgaarimarxilaisen totalitaristisen ja dogmaattisen suuntauksen marxismileninismin eli kommunismin (joka alun perin oli ollut osa sosialidemokraattista liikettä) rautakoron alle, niin monessa muussa maassa marxilaisuuden pääsuuntaukseksi tuli bernsteinilainen reformistinen sosialidemokratia. Toisen maailmansodan jälkeen tämä sosialidemokratia eli kultakauttaan.

Karl Marx itse kuvasi itseään: "Tiedän vain sen, että itse en ole marxilainen." Kommunistidiktatuurit ovat lianneet osaltaan Marxin maineen, ja se on sääli. Kuulemma nuori polvi kuitenkin kykenee jossain määrin suhtautumaan Marxiin ilman kommunistidiktatuurien kammottavaa historiaa epäoikeudenmukaisena riippakivenä.

Marx oli ajanut työläisten vapautta, ja kommunistidiktatuurit raiskasivat hänen visionsa.

Reformistinen sosialidemokratia on mielestäni osoittanut hyvin toimivuutensa. Se on osoittanut, että demokratian oloissa vähittäisillä reformeilla kyetään uudistamaan yhteiskuntaa työläisten kannalta parempaan suuntaan. Kun Karl Marx oli vihannut kaikkea moralismia siitä huolimatta, että hän koki suuttumusta työläisten huonon kohtelun ja huonon yhteiskunnallisen aseman vuoksi, niin reformistisessa sosialidemokratiassa oli vahvemmin esillä moraalinen arviointi.

Kun kapitalismia ei sosialidemokratian vallitessa kumota kokonaisuudessaan, niin toki silloin demokratia joudutaan valloittamaan takaisin aina uudestaan. Aina välillä tulee olemaan vahvoja työläisten vastaisia voimia, jotka saavat etujensa puolestapuhujia kansallisiin parlamentteihin. Siitä huolimatta pidän reformistista työväenliikettä parempana kuin mitä tahansa vaihtoehtoa sille.

Vaikka jossain hyvin syvällä sydämessäni haluaisin ehkä olla oikeastaan anarkisti. Anarkistit haluavat lopettaa kapitalismin pohjia myöten ja sitä myötä myöskin valtion kokonaisuudessaan, koska se on (ideologian mukaan) olemassa vain hyväosaisten etujen, jotka sen ovat luoneetkin, vuoksi.

Mutta itse en kykene samaistumaan anarkismiin kovinkaan paljoa. Ihmiskunnan historiassa ei ole milloinkaan todennettu, että kansan suuren enemmistön hyvinvointi voisi syntyä muuten kuin kaavalla sosialidemokratia + valtion ja demokratian olemassaolo + markkinatalous.

Anarkismilla ei ole kunnollista ansioluetteloa. En voi luottaa sen tarjoamaan tulevaisuudenkuvaan, vaikka tunnenkin vetoa siihen.

...
PS. 22.6.2020: Ja sama toisella kielellä: Mea pensas sur sosialisme, promove laboriste, Marx e marxisme.

...

PS. 6.9.2020: Aiheeseen jotenkin liittyen, voit niin halutessasi käydä lukemassa blogimerkintäni Kurdit, Rojava, kommunalismi ja nationalismi, osa 2.

Miksi minun on ollut vaikea mieltää itseäni nationalistiksi

Minun on ollut vaikea mieltää itseäni nationalistiksi, vaikka kannatankin periaatteessa globaalinationalismia. Vaikeus on johtunut sellaisesta seikasta, että mikään ei sinänsä tee yhtä kansaa absoluuttisessa mielessä arvokkaammaksi kuin toista, ja siitä, että kukaan ei ole voinut itse valita, mihin kansaan on sattunut syntymään.

Lisäksi yksi vaikeuksista on se, että suuri osa nationalismista on yksinkertaisesti terveen järjen mukaista. Oikeus kansalliseen itsemääräämisoikeuteen. Terve kansallinen itsetunto. Kansallisvaltio järjen instrumenttina. Se tosiasia, että hyvinvointivaltion saa parhaiten aikaiseksi etnisesti suhteellisen homogeenisessä ympäristössä, joka luo yhteisyydentunteen ja yhteiskunnallisen koheesion.

On luonnollisesti myös olemassa epärationaalista nationalismia, esim. sellainen mitä oli kansallissosialisteilla. Ihmiskasvoinen maltillinen nationalismi on kuitenkin sopusoinnussa terveen järjen, demokratian, liberalismin ja ihmisoikeuksien kanssa.

Voisin kannattaa tällaista poliittista aatetta

Erika Vikman -blogimerkintäni julkaisemisen jälkeen minusta on parasta julkaista taas näitä tavanomaisempia ulostulojani:

Kannattaisin poliittista aatetta, joka sisältäisi seuraavanlaiset kannanotot, jos voisin (ja miksi en voisi):

• sananvapaus on kiva asia
  
• kullakin kansalla on oikeus viljellä ja varjella omaa kulttuuriaan, puolustaa etujaan pahassa maailmassa sekä korottaa itsensä kansakunnaksi
• poliitikkojen kannattaa pyrkiä ennalta ehkäisemään poliittisten päätöstensä tarkoittamattomat sivuvaikutukset
• eri kansat, valtiot ja kansakunnat voivat harjoittaa rauhanomaista yhteistyötä keskenään yhteisten etujen ja arvojen pohjalta
• ne voivat myös olla rauhanomaisessa kilpailussa keskenään
  
• ne voivat myös vielä käydä kauppaa toistensa kanssa
• filosofi John Rawlsin (1921-2002) oikeudenmukaisuusteoria on kiva asia
• isänmaallisuuskin on kiva asia
• tieteellinen menetelmäkin on kiva asia
  

PS. Aiheesta huolimatta en ole kertaakaan joutunut sisällyttämään tähän blogimerkintään sellaisia sanoja kuin liberalismi, konservatismi, sosialidemokratia ja nationalismi.

Puolueet moniarvoisemmiksi

Minusta puolueitten tulisi olla hiukan vähemmän sellaisia, että ne kilpailevat toistensa kanssa ennen kaikkea arvovaltakilpailun keinoin totuudesta ja reiluudesta hirveästi välittämättä (tällaisesta asenteesta George Orwell oli käyttänyt nimitystä "nationalismi").

Puoluetoimintaa koskevaan lainsäädäntöön tulisi sisällyttää kohta, jonka mukaan puolueitten jäsenille riittäisi puolueen aatteen kannattaminen. Päivänpolitiikan asioissa puolueen jäsen saisi olla aina eri mieltä puoluejohdon kanssa.

Hallitus ja sen muodostavat puolueet eivät myöskään saisi painostaa millään lailla hallituspuolueen jäseniä hallituksen päätösten taakse.

Pääsääntöisesti päätökset puolueen jäseneksi ottamisista samoin kuin puolueesta erottamisesta tulisi siirtää puoluehallituksesta ja puoluejohdosta alemmalle tasolle.

Kurdit, Rojava, kommunalismi ja nationalismi, osa 1

Kurdien asia on taas tapetilla Suomessa, kun islamistinen Turkki on hyökännyt Syyrian kurdien kimppuun.

Kurdien Syyriassa omin käsin ja Syyrian raa'asta diktatuurihallinnosta riippumatta toimeenpanema puoli-itsenäinen alue Rojava on varsin myönteinen tapaus Lähi-idän kulttuurisessa paskameressä. Rojavassa on käytössä valtiomalli, joka on rakennettu alhaalta ylöspäin. Se on eräänlainen parlamentaarisen demokratian ja suoran demokratian käytäntöjen hybridi. Siellä noudatetaan vallan kolmijakoa: lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta ovat itsenäisiä. Sukupuolten välinen tasa-arvo on alueella otettu huomioon, sillä eri hallintoelimiin on 40 prosentin sukupuolikiintiöt. Myös etnisillä ryhmillä on omat kiintiönsä. Virallisia kieliä on neljä. Osa itsehallintoalueen sotilaista on naisia.

Syyrian kurdien kannattamaa ideologiaa voidaan nimittää ja on nimitettykin kommunalismiksi.

Kommunalismi.net -sivustolla esitetään, että kommunalismi pitää nationalismia myrkkynä. Silti Lähi-idän kurdit varsin laajalti kannattavat kansalleen joko omaa kansallisvaltiota tai vähintäänkin haluavat saavuttaa kansallisen itsehallinnon alueen maiden sisällä. Eli näin ajattelevat varsin nationalistisesti. Suorastaan paheksutun Suomen Sisun tapaan.

...
PS. 22.6.2020: Julkaisin puolisen vuotta myöhemmin vielä jatkon tälle kirjoitukselle.

Nationalismista ja etnonationalismista

Nationalismissa eli kansallismielisyydessä on kysymys aatteesta, joka painottaa etnisyyden oikeuksia korottaa itsensä kansakunnaksi ja viljellä omaa kulttuuriaan ja puolustaa etujaan.

Nationalismia on monenlaista. Suomalaisten fennomania, suomalaisten kansallisen heräämisen liike, oli nimestään huolimatta liberaalia nationalismia, joka ei asettunut muita kansallisuuksia vastaan. Adolf Hitlerin ja hänen Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueensa nationalismi taas oli paitsi sosialistista, niin myös patologista muita kansoja ja etnisyyksiä ja niiden oikeuksia enemmän tai vähemmän ylenkatsovaa nationalismia. Jossain määrin samaan suuntaan on katsonut ruotsalaiskansallinen ideologia freudenthalismi eli svekomania. Herra Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden pohjalta hän väitti, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia suomalaiseen etnisyyteen verrattuna.

Yksi jakolinja nationalismien suuren joukon sisällä on se, missä määrin kiinnitetään huomiota yhteiseen geneettiseen perimään. Etnonationalismiksi nimitetään juuri sellaista nationalismia, joka kiinnittää huomiota tähän.

On tietysti luonnollista kokea samankaltaisella fenotyypillä varustettujen ihmisten kuuluvan samaan kansaan. Vankinkaan etnonationalismin vastustaja tuskin on sitä mieltä, että zulut olisivat edelleen zuluja, jos "valkoinen" verenperimä olisi heidän keskuudessaan pitkälle syrjäyttänyt "mustan" verenperimän. Voitaisiin esittää samanlainen kysymys myös esim. ojibwoista, vaikka nämä ovatkin nk. amerikanintiaaneja.

Mutta jos ulkopuolelta tullut ihminen haluaa itsepintaisesti tulla osaksi toista kansaa ja jos hän osoittaa tämän asenteellaan, kielen ja kulttuurin, asenteiden ja arvojen omaksumisellaan, teoillaan, toiminnallaan ja käyttäytymisellään, niin minusta sellaiselle ihmiselle olisi hyvä antaa vähän armoa. Vaikka on vaikea kuvitella, että ihmisestä tulisi yhden aikuisen ihmisen iän aikana sataprosenttisesti toista etnisyyttä. Voisin itse kuvitella, että 75 prosenttiin hän voisi kuitenkin yltää.

Kansallisuudessa on kysymys ennen kaikkea tunteesta. Samoin kuin raiskaamisen ja abortin vastustamisessa, niin kansallisuudessakin on samasta asiasta kyse.

Muuten kyse on yhteenliittymisestä, ja siitä, ettei erottauduta muista kansassa.

I PS. Etniset suomalaiset ovat fennomaniasta huolimatta kuitenkin sortaneet historiansa aikana saamelaisia, minkä johdosta osittain suuri osa saamelaisista ei enää nykyään osaa saamelaiskieltä. (Tosin voidaan ja pitääkin kysyä, että missä ovat ne ihmiset, jotka puhuivat jotain muuta kieltä saamelaisten kielellisten esi-isien aikoinaan saapuessa Suomenniemelle.)

II PS. Joku voi nyt sanoa, että ihmisestä tulee samalla suomalainen, kun hän saa Suomen kansalaisuuden, mutta tämä on vulgaariperustelu. Kansallisuus ja kansalaisuus ovat nimittäin eri asioita. Suomi on saanut nimensä sen pääetnisyyden mukaan. Mutta Suomen kansalaisia ovat kaikki ne, joilla on Suomen kansalaisuus, vaikka he eivät olisikaan etnisiä suomalaisia.

Suora demokratia – mikä se on?

Nykyinen järjestelmä Suomessa mahdollistaa kansalaisaloitteet, mutta niissä kansalaisten valta demokratiassa jää enemmänkin kuin puolitiehen, koska poliitikot päättävät viime kädessä edelleen kokonaan lakien säätämisestä eikä äänestäjillä ole edes veto-oikeutta päätöksiin.

Suorassa demokratiassa on kyse päättäjiä sitovista kansanäänestyksistä. Määrätyn kokoinen määrä kansalaisia voi tehdä aloitteen laista. Se voi myös koskea jonkin eduskunnan säätämän lain kumoamista.

Suora demokratia on osa kansalaisten poliittista kuluttajansuojaa. Äänestäjien enemmistö voi sen avulla kävellä tarvittaessa lakeja säätävien poliitikkojen yli. Poliitikkojen tehtäväksi jäisi suoran demokratian vallitessa päivänpolitiikan tekeminen.

Suoraa demokratiaa on sovellettu käytäntöön useissa maissa ympäri maailmaa, mutta perusteellisimmin sillä on ollut merkitystä Sveitsissä, jossa se on käytössä sekä liittovaltion, kantoneitten että kuntien tasolla. Sveitsissä suora demokratia tuli käyttöön jo vuonna 1848, ja siitä saakka Sveitsi on kukoistanut sen turvin.

Suora demokratia lisää itsessään ihmisten kiinnostusta ja ymmärrystä poliittisista asioista. Kun ihmiset saavat itse päättää asioista, heillä on motiivi ottaa asioista selvää. Kun ihmisillä ei ole tätä päätösoikeutta, heillä ei ole tätä motiivia, tai ei ainakaan kovin suuressa määrin.

Voi sanoa, että poliitikkoihin verrattuna tavalliset kansalaiset ovat vastuullisia päättäjiä, millä tarkoitan, että vastuu on heillä. Kansalaiset joutuvat maksamaan huonojen päätösten hinnan ja he korjaavat hyvien päätösten hedelmän. Kansalaisilla on suurempi syy tehdä hyviä päätöksiä kuin poliitikoilla, koska vastuu on kansalaisilla.

Sveitsissä suoran demokratian mukaisissa kansanäänestyksissä pidetään äänestykset yleensä useista aiheista, joten aivan koko ajan eivät sveitsiläiset joudu käymään äänestämässä.

Euroopan unioni on kansojen tai maiden liitto eikä yhden kansan muodostama liittovaltio. Siksi epäilen suoran demokratian toimivuutta EU:n valtioliiton/liittovaltion laajuisena. En usko, että demokratia voi olla kovin suuressa määrin ylikansallista.

Suoran demokratian harjoitteleminen ja sen sisäistäminen kansalaisten oikeutena ja poliittisen vaikuttamisen mallina voi kestää tietenkin aikansa, mutta en usko, että suomalaiset olisivat suoran demokratian harjoittajina sveitsiläisiä tyhmempiä. En itse usko siihen, että Suomessa on valtava määrä sellaista äänestäjä"karjaa", joka vain tekee sen, mitä taitava puhuja lupaa. Vaikka varmasti jonkin verran on, niin tuskin olisimme pärjänneet koskaan tähän saakka, jos olisimme niin kovin simppeleitä pässejä narussa.

...
PS. 22.3.2020: Voit niin halutessasi käydä lukemassa myöskin aiheeseen liittyvän myöhemmin julkaistun blogimerkintäni Sveitsin hallitusjärjestelmä on demokraattisen kontrollin alla.

...
PS. 2.7.2020: Voit niin halutessasi käydä myöskin lukemassa aiheeseen liittyen myöhemmän blogimerkintäni Kurdit, Rojava, kommunalismi ja nationalismi, osa 2.

...

PS. 19.11.2020: Julkaisin myöhemmin toisenkielisen version tästä tekstistä täällä.

Kurdit, Rojava, kommunalismi ja nationalismi, osa 2

Syyrian diktatuurivaltion koillisnurkassa sijaitsee tai ainakin on sijainnut (tiedä, miten siellä voi viettää normaalia yhteiskunnallista elämää nyt kun Turkki on sotilaineen huseerannut ja huseeraa siellä edelleen) paikallisten kurdien omin voimin toimeenpanema puoli-itsenäinen alue Rojava (olin julkaissut ensimmäisen kirjoitukseni Rojavasta yli puoli vuotta sitten pian Turkin alueelle hyökkäämisen jälkeen), jossa huomionarvoista on edistyksellinen hallintojärjestelmä. Selostan tässä kirjoituksessa lyhyesti, millainen se on.

Katsoin 26.2. Jeesuksen vuonna 2020 jokunen vuosi aikaisemmin tehdyn dokumentin Diplomaatista anarkisti (engl. alkup. Accidental Anarchist). Sen ohjelmakuvaus kuului näin:

Menestynyt brittidiplomaatti Carne Ross loi uraa mm YK:ssa. Syyrian sota pysäytti Rossin ja hän jätti uransa ja ryhtyi anarkistiksi, joka haluaa tasa-arvoa ja itsemääräämisoikeuden kaikkialle maailmaan.

Herra Ross tutustui myös Syyrian kurdien tilanteeseen. Dokumentin perusteella hän näytti katsovan, että Rojavan hallintomalli on anarkistinen.

Syyriassa laajalti kannatetun kommunalismin isä, yhdysvaltalainen Murray Bookchin, ei anarkistien tapaan kuitenkaan hylkää valtiota kokonaisuudessaan. Hän vain on kannattanut vallan laajaa hajauttamista.

Kurdien sankari Abdullah Öcalan oli vankilassa ollessaan tutustunut Bookchinin ajatuksiin ja kääntyi marxilaisesta kommunalismin kannattajaksi.

Öcalan taitaa olla vielä nykyäänkin vankilassa.

Syyrian kurdien järjestelmän puolustusvoimien rakenne vaikutti dokumentin perusteella kyllä melko anarkistiselta, mutta minusta koko järjestelmää ei ole syytä kutsua anarkistiseksi, koska Rojavassa on sentään ollut käytössä sellainen kapistus kuin valtio. Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että hallinto on rakennettu alhaalta ylöspäin ja paikallisyhteisöillä on maassa/alueella paljon valtaa.

Olen ajatellut lukea jossain vaiheessa Bookchinin luultavasti ainoan suomennetun teoksen Espanjan anarkistit : sankarilliset vuodet 1868-1936.

Bookchinin kommunalismi tuntuu minulle helpommin ymmärrettävältä kuin anarkismi, vaikka senkin voi – halutessaan – liittää osaksi anarkismin aatteellista jatkumoa. Löysin myös tämän mainion Jyri Jaakkolan kirjoituksen kommunalismista.

Rojavan poliittinen järjestelmä on yksinkertaisesti seuraavanlainen: Hyvin paikallisella tasolla ihmiset päättävät naamatusten asioista antiikin Ateenan tapaan – sillä erotuksella, että Rojavassa myös naiset saavat tehdä poliittisia päätöksiä. He myös valitsevat päätöksentekijät ylemmälle tasolle. Ja tällä tasolla valtuutetut tekevät taas päätöksiä. Ja äänestävät ylemmälle tasolle edustajansa. Jne. Lopulta ollaan korkeimmalla tasolla, jonka valtuutetut tekevät päätöksiä koko Rojavaa koskien.

Ilmeisesti alemmat neuvostot voivat myös valita edustajansa tilalle milloin tahansa uuden, jos edellinen ei ole miellyttänyt tarpeeksi.

Ilmeistä on, että Rojavassa jos missä EU:lle ainakin periaatteen tasolla tärkeä subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate on voimassa.

En välttämättä kannata kaikkia hallinnollisia juttuja (enkä minä niistä paljoa tiedäkään), mitä Rojavassa on otettu käyttöön. Mutta tuo demokratian rakentaminen alhaalta ylös, ja klassisen demokratian olemassaolo demokratian perustana pidetyissä paikallisyhteisöissä on minusta idea, joka kannattaisi omaksua Suomeenkin.

Itselleni voisi kuitenkin tulla kummitusolo, jos pääsisin itse osallistumaan suoraan paikallisdemokratiaan, jonka kautta koko valtio rakennettaisiin. Mutta en silti haluaisi periaatteessa hylätä mallia.

Rojavan paikallisdemokratiamalli suosii tietenkin poliittisesti aktiivisimpia yksilöitä. Vääristymää voisi korjata tietenkin ottamalla käyttöön sveitsiläistyyppisen suoran demokratian sen rinnalle.

...
PS. 22.6.2020: Ja sama toisella kielellä: Curdes, Rojava, comunalisme e nasionalisme.

Demokratian ylistyslaulu

Olen tavannut ajatella, että monikulttuurisuus on epäonnistunut. Välillä tulee kuitenkin mieleen, että demokratiakin on epäonnistunut.

Tämä on paljon sanottu mieheltä, joka kannattaa suoraa demokratiaa täydentämään edustuksellista demokratiaa.

Winston Churchill on sanonut, että parempaa hallintomuotoa kuin demokratia ei ole keksitty. Ja taidan minäkin pysytellä demokratian kannattajana. Haluan ajaa kansankokonaisuuden etua, ja luulen, että jos ei ole demokratiaa, niin homma ei onnistu edes periaatteessa.

Demokratiassa kansa vaikuttaa siihen, ketkä sitä hallitsevat. Ja vielä parempi puoli demokratiassa on se, että hallitsijat voi vaihtaa ja täysin rauhanomaisella tavalla. Ei sotia eikä mitään!

Demokratia tekee kansalaisista kansankokonaisuuden osia. Se sitouttaa ja yhdistää heidät valtaan. Ja tärkeää on se, että se tekee tämän myös psykologisella tasolla. Demokratia on paitsi toimiva hallintomuoto, niin siinä on kyse myös sirkushuveista ja siitä, että ihmiset saavat vaaliuurnan avulla purettua paineita.

Demokraattisen maan hallintoa ja lainsäädäntöä voi lähentää kansaan myös ottamalla käyttöön yllä mainitsemani suoran demokratian.

Demokratiaa voi kuitenkin olla vaikea viedä uusiin oloihin, koska se on kansallisuusaatteen, kansakoululaitoksen, modernien liikenneyhteyksien, vapaan lehdistön ja tietoliikenteen, keskiluokan ja kaikkinensa kristinuskon ja yleensä länsimaisen kulttuurin ja sen historian lapsi.

Minä niin kovasti kuitenkin toivoisin, että demokratiasta olisi toimivaksi vientituotteeksi.

...

PS. 29.9.2020: Muita demokratiaan liittyviä merkintöjäni: Demokratian neljä etua diktatuuria vastaan, Sveitsin hallitusjärjestelmä on demokraattisen kontrollin alla ja Kurdit, Rojava, kommunalismi ja nationalismi, osa 2.