Jos tämän blogimerkinnän aihe ahdistaa, niin voit mennä vaikka
tälle interwebin sivulle klikkaamalla linkkiä. Ja nyt se alkaa:
Rippikoulun melkein jätin käymättä, kun olin pieni. En ollut tajunnut, että sen käyminen on kauhean tärkeä juttu. Kävin sen sitten vuoden luokkatovereitani myöhemmin.
Jossain vaiheessa myöhemmin erosin joistakin syistä Suomen virallisesta evankelisluterilaisesta kirkosta.
Kuitenkin jo melko nuorena minussa oli elänyt jonkinlainen halu olla kristitty.
Minulle oli tärkeää kristillinen moraali. Luulin, että ihminen kykenee elämään sen mukaisesti. Luulin, että se onnistuu, kun vain tarpeeksi yrittää. Mutta en onnistunut.
Kaksikymmentäkaksi vuotta täytettyäni luin luterilaisen teologian tohtorin T. P. Virkkusen kirjan
Uskonto ja maailmankuva. Virkkunen esitti kirjassaan psykologian klassikon
Jean Piaget'n töihin perustuen, että kaikkien
'uskontojen' maailmankuva vastaa jotakin yksilön kognitiivisen
kehityksen kehitysastetta. Vasta aikuisella ihmisellä on
mahdollisuus 'valita' kaikenlaisten maailmankuvien välillä.
Seuraavaksi luin saman kirjoittajan kirjan
Yksikön uskonnollinen kehitys, jossa Virkkunen
kuvaa yksilön uskonnollista kehitystä suomalaisen
uskonnollisen tradition (tai traditioitten) piirissä.
Uskonto ja maailmankuva perustui pitkälti tähän kirjaan.
Sitten rupesin lukemaan uudestaan maanmainiota teosta
Uskonto ja maailmankuva. Sitä lukiessani se iski. Tajusin kristinuskon perusasian: Ihminen ei kykene elämään kristillisten ihanteitten mukaan omien, Jumalasta irrallisten mahdollisuuksiensa varassa. Siksi Jumala ei vaadikaan ihmiseltä mitään. Sen sijaan hän antaa lahjana mahdollisuuden perustaa suhteensa Jumalaan yksin, vain ja ainoastaan Kristuksen sovitustyöhön. Sitä kautta ihminen tulee vedetyksi Jumalan voimavaikutuksen piiriin. Homma alkaa toimia, kunhan muistaa lopettaa yrittämisen suhteessa Jumalaan.
Rupesin samassa ihmettelemään niitä ihmisiä, jotka sanovat, että ihmisen pitää "tulla uskoon", koska kerran minusta näytti siltä, että asia on ensisijaisesti Jumalasta kiinni, ei ihmisestä itsestään tai muista ihmisistä, jotka häneen vaikuttavat.
Kristinuskon perusasian oivaltaminen teki minulle hyvää.
Välihuomautuksena mainitsen siitä, että myöhemmin julkaisin perustamillani nettisivuilla
esityksen T. P. Virkkusen ao. uskonnonfilosofisesta ajattelusta. Se on itse asiassa hieman laajennettu versio maanmittausalaa opiskellessani tekemästäni esitelmästä.
Oivallettuani asian – tätä ilmaisua olen sen jälkeen mielelläni käyttänyt – minun teki mieleni löytää itselleni sopiva kristillinen seurakunta. Isäni puoleisessa suvussa oli jokunen helluntailaisia. Joskus kävinkin helluntailaisten tilaisuuksissa, mutta aivan niin fundamentalistista kristinuskon muotoa lähellä en halunnut olla. Vähällä kuitenkin piti, ettei Myyrmäen helluntaiseurakunta kastanut minua. Olin erään tutun helluntaiseurakunnan vanhimmiston jäsenen kanssa tullut siihen tulokseen, että vaikka en liittyisi seurakunnan jäseneksi, niin se voisi silti kastaa minut. Onneksi tilaisuus meni kuitenkin sopivasti ohi, kun ao. seurakunnassa tuli esille joitain muita kiireitä.
Kristinuskon perusasian oivaltamiseen liittyi minulla sekin, että alusta alkaen olin kannattamatta nykyisinkin suosittua oppia ikuisesta helvetinpiinasta. Itse asiassa näkemykseni siitä asiasta johtui omalta osaltaan T. P. Virkkusen vaikutuksesta. Minusta ko. oppi on perverssi. Tein siitäkin aiheesta
nettisivun. Ja nettisivuni
Jeesuksen elämä ja raikkaudet on myöskin tässä yhteydessä mainitsemisen arvoinen.
Vuoden 1995 syksyllä kävin kerran Helsingin Annankadulla sijaitsevassa vapaaseurakunnassa. Siellä sain tietää, että myöskin Vantaalla, Hiekkaharjussa, oli vapaaseurakunta. Seuraavaksi tieni kävi sinne.
Olin vuonna 1994 käynyt yhdellä kurssilla, ja siellä olin tutustunut uudestaan erääseen lapsuudenystävääni nimeltä Pasi. Tämä oli taustaltaan adventisti, mutta sellaiseksi suhteellisen vapaamielinen. Hän pani merkille enemmän tai vähemmän piilevän skeptisen asenteeni. Hän sanoi minulle, että minähän epäilen kaikkea.
Uusi vapaakirkollinen tuttuni Riitta taas sanoi minulle kerran, että olisin varmaankin agnostikko, jos Jumala ei olisi vaikuttanut minuun.
Kävin Hiekkaharjun seurakunnassa hyvän aikaa melko säännöllisesti, vaikka
seurakunta sijaitsi melko lailla toisella puolella Vantaata sieltä,
missä asuin. Ja kun en autoa omistanut, niin yleensä saavuin paikalle
bussin avulla. Joskus sain kuitenkin lainattua vanhemmiltani autoa.
Mitä tulee Vapaakirkkoon, niin eräs tuttuni kuvaili sitä sanomalla, että vapaakirkolliset ovat vähän kuin helluntailaiset, mutta järkevämpiä.
Itse asiassa vapaaseurakunnassa jotkut kävijöistä myöskin nk. puhuivat kielillä, mikä voi montaa ihmistä oudoksuttaa, mutta olin itse varsin tottunut siihen helluntailaisten kontaktieni vuoksi.
Luin myöskin eräästä Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon uskonnon oppikirjasta luonnehdinnan, että Suomen vapaakirkko on oppinsa ja uskonnonharjoituksensa puolesta ikään kuin Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon ja Helluntaiherätyksen välimuoto.
Voit niin halutessasi käydä lukemassa nettisivuiltani vanhan selostukseni
Suomen vapaakirkko, jonka jäsen olin yhteen aikaan, ja suhteeni siihen.
Niin, siitä, kun olin alkanut käydä Vantaan vapaaseurakunnassa, ei kestänyt kauhean montaa viikkoa siihen, kun minut kastettiin. Olin pyytänyt seurakunnan vanhimmiston puheenjohtajalta kasteelle pääsyä. Tämä sanoi siihen ensin, että Vapaakirkossa ei ole pakko mennä kasteelle. Totesin siihen, että minä kuitenkin haluaisin tehdä niin.
Ekumeenisen raikkauden merkeissä seurakuntamme pastori kastoi minut Tikkurilassa Minttutien helluntaiseurakunnan tiloissa, koska Vantaan vapaaseurakunnalla ei ollut omaa kasteallasta.
Joku muukin kastettiin samalla kertaa. Pidin mielestäni kauhean hienon puheen kasteen jälkeen. Siinä vaiheessa, kun huomasin pastorissa hermostumisen merkkejä, päätin lopettaa.
Sotkin kuitenkin asian omalääkityksen avulla, joka aiheutti minulle pitemmänoloisen masennuskauden.
Osaltaan asia liittyy varmaankin masennukseenkin, mutta minua alkoi ajan myötä yhä enemmän risoa se, että saarnastuolissa aina silloin tällöin mainittiin ikuinen helvetinpiina. Siitä huolimatta onnistuin käymään seurakunnan tilaisuuksissa, mukaan lukien kodeissa järjestettävät minitilaisuudet, aina silloin tällöin.
Liittymisestäni ei kestänyt kuin joitakin vuosia, kun jo erosin aiheen vuoksi kirkosta.
Toinen asia, joka takaraivon perällä oli jyskyttänyt, oli teodikeakysymys, jossa on kyse siitä, että miten rakastava Jumala voi sallia kaiken pahan ja turhan kärsimyksen, joka luomakuntaa kiusaa. Kaiken maailman asiaa pehmentäviä selityksiä kyllä keksin ja kuulin, mutta en sittenkään saanut ongelmaa kokonaan pois mielestäni.
Nykyään olen suhteellisen pirteä poika taas, mutta asia jurnutti mieltäni välillä melko kauhealla tavalla. Ja masennushan siihenkin vaikutti omalta osaltaan.
Olin pitänyt kaiken aikaa kuitenkin kysymystä Jeesuksen olemisesta Kristus eräällä tavalla empiirisenä kysymyksenä, koska kerran Jumala oli tullut elämääni.
Kuitenkin aikaa myöten keksin kaiken maailman kristinuskoa nakertavia asioita maailmasta ja siitä, miten se toimii. Minun oli vaikea enää uskoa rukouksen voimaan. Mutta Jeesusta Kristuksena en kieltänyt sitten millään. Eräänlaisena ajatteluni saranapisteenä voidaan pitää ajatuksiani, jotka kokosin vuoden 2015 joulukuussa blogikirjoitukseeni
On kuin olisin keksinyt uuden kristillisen uskonsuunnan.
Minua nakersi tässä vaiheessa se, että on kuin Jeesus olisi olemassa, mutta mikään muu asia kristinuskossa ei ollut kauhean vahvasti perusteltu.
Vuoden 2016 alkupuoliskolla rupesin sitten miettimään sellaista, että mitäs jos Jumalan Pyhän hengen voiman saa, vaikka ei uskoisikaan Jeesukseen Kristuksena. Tein sitten uskonhypyn, vai oliko se Salto mortale, kuolemanhyppy, eli pyrin jonkin aikaa välittämättä Kristuksesta avautumaan Jumalan voimalle suoraan.
Koin jonkinlaisia henkisiä vaikeuksia "tieteellisen kokeeni" vuoksi. Huomasin, että homma ei toimi ihan niin hyvin kuin sen pitäisi. Niinpä palasin takaisin uskomaan Kristukseen Jumalan poikana. Tosin tässä vaiheessa uskoni oli jo pelkästään instrumentalistista laatua. Uskoin Jeesukseen Kristukseen, koska se tietyltä osin aiheutti myönteisen vaikutuksen. En kuitenkaan ollut enää sitä mieltä, että Jeesus väistämättä olisi Kristus.
Loppuvuonna keksin, että voisin avautua Pyhän hengen voimalle siten, että avaudun maailmankaikkeudelle. Huomasin, että nyt homma ainakin jossain määrin toimii paremmin.
Jos kaikkivaltias Jumala kuitenkin on Kristuksen isä, niin siinä tapauksessa hän on hyvin suvaitsevainen minua kohtaan.
Olen kyllä miettinyt, että jonkinlainen sokeampi tai vähemmän kyseleväinen usko olisi voinut auttaa minua aikoinaan elämään suhteellisen mukavaa elämää. Mutta ei taida olla tarpeeksi minun juttuni, että nyt vanhemmiten sellaiseen voisin ruveta. Tai olisin edes koskaan voinut.
Kuluvan Herran vuoden 2017 tammikuussa tulin myöskin
liittyneeksi Suomen Skepsis-yhdistyksen jäseneksi. Vaikka minulla ei ole tieteellisiä meriittejä eikä yliopistokoulutustakaan käytynnä läpi. Mutta eipä ole sarjakuvapiirtäjä Pertti Jarlallakaan. Halusin tukea yhdistystä jäsenyydelläni sekä saada samalla kotiin kannettuna yhdistyksen Skeptikko-lehden.
Myönnän kuitenkin, että minussa elää jonkinlainen tarve uskoa itseäni suurempaan, jonkinlainen ikuisuuden kaipuu. Mutta sitä pitää pärjätä sillä mitä on.
Ymmärrän uskonnollisuutta ja jossain määrin erilaisia taikauskoisuuden muotojakin, koska ne nousevat suoraan ihmisyydestä. Niitä ei saa kitkettyä ihmisestä pois. Mutta jos ihminen esittää tämänpuoleista maailmaa koskevia väitteitä, niin niitä on lupa tarkastella kriittisesti. Ainakin minun mielestäni. Ja kysymys totuudesta on toisellakin tapaa polttava. Vaikka olisi kuinka mukava tahansa uskoa, niin uskonnolliselle vakaumukselle ei minun mielestäni ole kovin vahvoja perusteita. Ellei sitten turvauduta fideismiin eli uskota siksi, että huvittaa, vaikka vahvoja todisteita ei olekaan.
Itselläni kun ei ole luonnontieteellistä koulutusta, vaan olen lähinnä kielistä kiinnostunut tietokonenörtti, niin minulla ei ole sitä etua puolellani, että tieteellinen ajattelu antaisi minulle melkein kokonaisen maailmanselityksen. Mutta pärjään kuitenkin.
Marxilaisuus "tieteellisenä maailmankatsomuksena" on myös ammuttu mahdollisimman perusteellisesti upoksiin, joten ei politiikastakaan ole apua, vaikka olenkin melko paljon siitä kiinnostunut.
En usko Jumalaan. Jumala merkitsee minulle tätä nykyä ennen kaikkea hyvää kirjallista tehokeinoa. Jossain määrin jumalasuhteeni on
samanlainen kuin oli ollut Albert Einsteinilla.
Joitakin päiviä sitten eräs minut pitempään tuntenut tuttuni oli laukonut minut nähdessään, että minusta on tullut uskovainen, kun minulla on kaulassa risti. Tuttuni huomiokyky oli kuitenkin herpaantuneen oloinen, sillä olin kantanut ko. ristiä vuodesta 2008.
En koe, että ristin kantaminen kaulassani on jotenkin ristiriitaista. Kuten muinaiset juutalaiset pitivät parthialaisista siksi, että nämä eivät juutalaisten tapaan myöskään tehneet Jumalasta kuvaa, niin itse koen, että oma puolihengellinen maailmankatsomukseni on jossain määrin lähellä kristinuskoa. Ja sitä paitsi henkilökohtaisesti pidän edelleen Jeesuksesta. Tämä on kuin hengellinen versio
Spartacuksesta. Spartacuksen kuoleman taistelussa ja Jeesuksen ristiinnaulituksi tulemisen välillä kului aikaa noin sata vuotta.
Myöskin tapaan kirjoittaa blogeihini aina välillä "Herran vuonna", ja teen näin aiheuttaakseni ihmisissä reaktioita. Osittain samasta syystä käytän ilmaisua "neekeri".
Pidän Jumalaa mielenkiintoisena hypoteesina, mutten näe, että asia voisi tuottaa joskus mielenkiintoisen sekä hedelmällisen tutkimusohjelman.
Olen ihmetellyt sitä, miten minusta olisi mukavampaa uskoa maailmamme ulkopuolella vaikuttavaan simulaation tekijään kuin varsinaiseen Jumalaan. Simulaation tekijä tai käyttäjä kuitenkin jossain määrin olisi kuten me, eli "luotu" olento, ei absoluutti, kuten Jumala.
Toisaalta kyseisenlainen olento voisi myöskin keksiä jotain yhtä perverssiä kuin ikuinen helvetinpiina. Luodun olennon tekemänä sellainen ei tietenkään olisi kirjaimellisesti ikuinen tai iankaikkinen, mutta simulaation tekijä voisi tietenkin saada ajan siellä tuntumaan varsin ikuiselta.
Ja toisaalta usko simulaattoriin on vain eräänlaista uskoa Jumalaan joka tapauksessa, vaikkakin maallistunutta sellaista. Kyseessä on todistamaton väite. Joten siksikin on parempi, että lopetamme puheen maailmasta simulaationa tähän. Ja alamme lukea
neuvostoliittolaisen avantgarden suurimman nimen Daniil Harmsin tuotoksia.
Voidaan sanoa, että olen tieteellistä metodia kunnioittava puolihengellinen ihminen. Minut voi joku joskus nähdä kävelemässä julkisella paikalla ja nostamassa kämmenet sisäänpäin käteni eteeni ylistysasentoon. Ylistän jotakin, jota en osaa kovin hyvin kuvailla. Mukaillen Mika Waltarin historiallisen romaanin 'Sinuhe egyptiläinen' päähenkilön sanomaa faarao Ekhnatonille (toisen translitteraation mukaan nimi on Akhenaten) voisin sanoa:
"Tunnen Jumalan, jos juuri hän on jokin minussa ja jokin tietoni ulkopuolella, jokin kaiken ihmistiedon ulkopuolella ja yläpuolella. Mutta muulla tavoin en häntä tunne."
Waltarin tekstissä oli Jumalan tilalla Aton, jonka faarao halusi korottaa Egyptin ja egyptiläisten ainoaksi jumalaksi. Se jumaladieetti epäonnistui.
