Niiden jotka osaavat englantia ja jotka ovat kiinnostuneita kristillisen kirkon juurista, kannattaa lukea Philip Jenkinsin kirjoittama Australian yleisradioyhtiön ABC:n sivuilla kahdeksan vuotta sitten julkaistu artikkeli A Most Violent Year: The World into which Jesus was Born.
Roomalaiset olivat ensimmäisellä vuosisadalla eKr. sekaantuneet Palestiinan eli Israelin asioihin vuodesta 63 eKr. alkaen, kun Pompeius oli päättänyt ryhtyä alueella toimeen, ja saaneet sitten ennen pitkää haltuunsa poliittisen vallan alueella.
Taustaltaan idumealaisen miehen Herodeksen Rooma oli lopulta asettanut hallitsijaksi alueelle. Tunnemme hänet lisänimellä Herodes Suuri (73-4 eKr.).
Herodeksen ura oli alkanut vuonna 47 eKr., kun hänen isänsä nimitti hänet pohjoisen Galilean alueen käskynhaltijaksi. Juudea oli tuolloin jo osa Rooman valtakuntaa. Herodes tuki aluksi isänsä kanssa Rooman silloista mahtimiestä Gaius Julius Caesaria. Tämän murhan jälkeen Herodes erehtyi tukemaan Marcus Antoniusta, jonka avustuksella Rooman hallitseva senaatti valitsi Herodeksen Juudean kuninkaaksi.
Caesar oli ollut roomalaiseksi ylimykseksi kauhean hellämielinen roomalaisia vihamiehiään kohtaan. Siksi hän tuli murhatuksi. Hän oli kusipää, mutta rohkea kusipää ainakin.
Herodeksen elämässä tämä aika oli melko kiemuraista, ja hän joutui sotimaan omalla tahollaan paljon. Herodekselle valui paljon lisää valtaa juutalaisten pyhällä maalla.
Caesarin ystävä ja sotapäällikkö Marcus Antonius ja Caesarin ottopoika Gaius Octavianus kohtasivat Caesarin murhaajat Marcus Iunius Brutuksen ja Marcus Cassius Longinuksen armeijan taistelussa vuonna 42 eKr. Brutuksen joukot kukistivat Octavianuksen osa-armeijan, mutta Antonius voitti Cassiuksen osa-armeijan. Cassius teki hölmönä itsemurhan tietämättä liittolaisensa voitosta. Molemmat armeijat kuitenkin vielä uudelleenryhmittyivät ja taistelivat toisiaan vastaan uudemman kerran. Tällä kertaa Octavianus ja Antonius olivat kiistattomia voittajia. Brutus pakeni muttei kauas. Hänen ystävänsä kehottivat häntä pakenemaan uudestaan, mutta hän sanoi silloin yhden kuuluisimmista lauseistaan: "Pakoon, kyllä, mutta tällä kertaa käsin, ei jaloilla." Sanottuaan tämän hän teki itsemurhan.
Octavianus ja Antonius kuitenkin lopulta riitaantuivat. Antonius oli suhteessa Caesarin entisen suhteen, Egyptin kuningattaren Kleopatran kanssa, joka ei ollut kovin kaunis, mutta oli älykäs, henkevä ja poliittisesti kouliintunut nainen, joka oli jopa saanut lapsen Caesarin kanssa. Antonius eli Egyptissä Kleopatran kanssa. Hän oli sotapäällikkönä erinomainen mutta poliittisesti taitamaton. Octavianus taas oli näissä suhteissa hyvin käänteinen yksilö. Hän sai lopulta senaatin ja Rooman yleisen mielipiteen kääntymään Antoniusta vastaan. Uusi sota oli valmis.
Antonius yhdessä Kleopatran kanssa kärsi sitten tappion sodassa Octavianusta vastaan vuonna 42 eKr. Antonius ja Kleopatra saattoivat olla pärjäämässä Aktionin meritaistelussa, mutta sitten Kleopatra tarinan mukaan käänsi oman laivansa kokan Egyptiä kohti. Ja loppu on historiaa.
Antoniuksen oma armeija käytännössä käänsi hänelle selkänsä, ja Octavianus voitti näin sisällissodan. Jotenkin niin Antonius kuin Kleopatra olivat kuolleet. Octavianus antoi tappaa Kleopatran ja Caesarin yhteisen lapsen Kaisarionin.
Rooman senaatti antoi sisällissotien päättymisen ansiosta Octavianukselle kunnianimen Augustus, joka tarkoittaa kunnianarvoisaa.
Octavianus oli oivaltanut, että Rooman kansankokoukset ja senaatti olivat riittämätön hallinnon ja lainsäädännön väline valtavaksi paisuneen Rooman valtakunnan hallitsemiseen. Siksi hän hankki omiin käsiinsä paljon olennaista poliittista valtaa. Samalla hän kuitenkin tietäen roomalaisten vihamielisen mielipiteen kuninkaanvallasta säilytti tasavallan ajan instituutiot mahdollisimman pitkälle. Nyt roomalaiset saivat kokea saaneensa vihdoin rauhan, ja vallan instituutiotkin olivat ainakin melkein ennallaan.
Octavianusta voidaan pitää Rooman valtakunnan ensimmäisenä keisarina.
Herodes sujuvasti sitten siirtyi Octavianuksen leiriin. Herodes sanoi Rooman uudelle johtajalle: "Älä kysy, kenen ystävä olin, vaan millainen ystävä." Octavianus hyväksyi siirtymän, ja Herodes sai jatkaa tehtävässään.
Herodes oli Octavianus-Augustuksen uskollinen alainen 27 vuoden ajan. Herodeksen etninen alkuperä idumealaisena aiheutti epäluuloja juutalaisten alamaisten parissa, ja hän pyrki liennyttämään niitä panemalla toimeen Jerusalemin temppelin laajennustyöt. Hän rakennutti paljon yhtä sun toista muutakin. Lisäksi hän oli hyvä tappamaan ihmisiä.
Herodes oli mennyt naimisiin kuninkaallista juutalaista sukua olevan Mariamnen kanssa, osaltaan vahvistaakseen oikeutensa kruunuun. Mariamne I oli hänen toinen vaimonsa. Ensimmäisen, Doriksen, hän oli hylännyt.
Voi kuvitella Herodeksen rakastaneen lopulta toista vaimoaan enemmän kuin tämä häntä. Kuningas nimittäin oli antanut poliittisista syistä murhauttaa vaimonsa äidin isän Hyrkanos II:n, joka oli ollut juutalaisten ylipappi, sekä vaimonsa veljen Aristobulos III:n, jonka hän antoi hukuttaa tämän ollessa kylpemässä.
Mariamne oli jossain vaiheessa saanut tietää, että Herodes oli määrännyt hänet murhattavaksi, jos tämä itse menehtyisi. Hänen sydämensä hieman kylmeni miehelleen. Ja sitten kun kuninkaan äiti ja sisko eivät pitäneet Mariamnesta, niin oli kaiken maailman juonitteluja, ja lopulta Herodes uskoi vaimonsa pettäneen häntä seksuaalisesti tai ainakin juonittelevan hänen kuninkuutensa menoksi. Syyttäjän todistajana toimi myös Mariamnen oma äiti Alexandra, joka epäili olevansa seuraavana kuninkaan tappolistalla. Herodes tuomitsi Mariamnen sitten kuolemaan. Tosin tämä tapahtui vasta muodollisen oikeudenkäynnin jälkeen.
Koska Alexandra julistautui tyttärensä kuoleman jälkeen kuningattareksi, Herodes antoi teloittaa myös hänet.
Herodes Suuri kuoli vuonna 4 eKr. Hän oli viimeisinä aikoinaan muuttanut testamenttiaan, ja yksi hänen pojistaan, Herodes Arkelaos, sai vallan hänen jalkeensä.
Arkelaos sai eteensä kuvaannollisesti kytevän ruutitynnyrin.
Vallansiirron jälkeen juutalaisista koostunut väkijoukko kävi hänen sotilaittensa kimppuun, ja Arkelaos antoi sotilaittensa suorittaa sitten mittavan joukkomurhan. Seuraavaksi väkijoukko kävi roomalaisen varuskunnan kimppuun. Varuskunta oli vähällä tuhoutua kokonaan, mutta onneksi sen sotilaat olivat sentään hyvin koulutettuja ja kurinalaisia, ja heitä oli riittävästi.
Useita ihmisiä julistautui juutalaisten kuninkaiksi, ja väkivallantekoja tapahtui ilmeisesti varsin laajalti.
Näinä aikoina itse asiassa syntyi selootteina tunnettu juutalainen kansallismielinen liike.
Roomalaiset pyysivät apua Syyrian maaherralta Varukselta. Tämä lähetti kaksi legioonaa paikan päälle.
Varus teki monista kapinallisista orjia. Valloitettuaan Jerusalemin hän antoi ristiinnaulita 2000 henkilöä.
Toisen lähteen mukaan juutalaiset kuulemma "riemastuivat" Varuksen julmuudesta ja ryhtyivät sitten aluksi melko laajalti boikotoimaan roomalaisia keramiikkatuotteita.
Vielä tämänkin jälkeen tuli olemaan ihmisiä, jotka julistautuivat juutalaisten kuninkaiksi.
Roomalaisilla oli siinä kestämistä.
Ilmeisesti Iosephus on kuitenkin ainoa varhaisista historioitsijoista, joka mainitsee Varuksen kostoretken erityisen hurjuuden, joten on mahdollista, ettei sitä olekaan tapahtunut siinä laajuudessa.
Linkittämässäni artikkelissa on ainakin yksi virhe, kun siinä väitetään vuonna 4 eKr. kuolleen Herodes Suuren seuraajan Herodes Arkelaoksen kuolleen vuonna 6 jKr. Oikeasti tämä vain menetti silloin etnarkin virkansa. Mies eli vuoteen 18 jKr. saakka.
Arkelaoksen menetettyä virkansa Juudea oli joutunut suoraan Rooman vallan alle.
Jeesus Nasaretilainen oli luultavasti syntynyt aikaisintaan 4 eKr. eli Herodes suuren kuolinvuonna. Kristinuskoisten pyhän kirjan Raamatun tuoreimman neljäsosan Uuden testamentin antamat vähät "tiedot" eivät kuitenkaan mahdollista hänen syntymänsä vuoden määrittämistä kovin tarkasti.
Mitä tapahtui sitten Varukselle, jonka legioonat olivat riehuneet kuin hirmumyrsky juutalaisten pyhällä maalla? Keisari Octavianus-Augustus oli lähettänyt hänet vuonna 7 jKr. järjestämään uuden maakunnan Germania Magnan roomalaisen mallin mukaiseksi saattamista. Hänet petti vuonna 9 jKr. roomalaisten auxilia-apujoukoissa palvellut germaaniupseeri Arminius, alkuperäiseltä nimeltään Armen, johon hän oli luottanut täydellisesti, ja roomalaisten legioonat tuhoutuivat germaanien kapinan johdosta Teutoburgin metsässä lähes täydellisesti. Myös Varus kuoli.
Taistelu käytiin nykytiedon mukaan luoteisessa nyky-Saksassa sijaitsevasta Kalkriesestä noin sata kilometriä kaakkoon.
Ei ehkä olisi kannattanut roomalaistaa vasta valloitettua aluetta kauhean rankalla kädellä saatikka kiskoa kovin paljon veroja uudesta köyhästä alusmaasta.
Jeesus taas oli syntynyt keskelle juutalaisen nationalismin hyökyä. Ei ole mikään ihme, että roomalaiset viranomaiset ja monet juutalaisten johtomiehistä pitivät epäilyttävänä miestä, joka puhuu Jumalan valtakunnasta mutta ei sano julkisesti esim. näin:
"En ole juutalaisten kuningas enkä edes haluaisi sellaista virkaa. Yritän tässä vain saada aikaan uskonnollista uudistusta oman kansani juutalaisten parissa. Roomalaiset ovat ihan kivoja, kunhan he kunnioittavat uskontoamme eivätkä tuo temppeliimme keisarin kuvaa taikka roomalaisia sotamerkkejä eivätkä myöskään harjoita liiemmin väärinkäytöksiä, joista me kärsisimme. Lisäksi olen muuten sitä mieltä, että minusta veronkantoa ei pitäisi ollenkaan vuokrata yksityisyrittäjille, koska nämä saattavat riistää verovelvollisia."
Juutalaisten johtomiehet eivät suin surminkaan halunneet, että roomalaiset saisivat jonkin syyn tuhota heidän kansansa tai suorittaa joukkotappoja.
Eräät heistä antoivat sitten vangita Jeesuksen, ja ennen pitkää tämä päätyi roomalaisen sotilasviranomaisen prefekti Pontius Pilatuksen tuomittavaksi.
Jeesusta syyttävät kertoivat Pilatukselle, että hän oli sanonut olevansa juutalaisten kuningas. Ja antaakseen pontta sanoilleen lausuivat myös, että jos Pilatus vapauttaa Jeesuksen, niin hän ei ole keisarin ystävä. Tiberius (virassa 14-37 jKr.) oli tuohon aikaan keisarina. Hän oli ensimmäinen Octavianus-Augustuksen seuraajista.
Tiberius oli viimeisinä aikoinaan varsin epäluuloinen persoona. Epäluuloiseen mielenlaatuun oli ehkä syynsä, sillä Tiberius oli joutunut pettymään raskaasti suojattinsa Seianuksen toimintaan, miehen, johon hän oli syvästi luottanut ja joka oli saanut hankittua itselleen runsaasti vaikutusvaltaa, jota oli myös käyttänyt halunsa mukaan. Pilatus taas oli ollut Seianuksen suojatti, joten hän oli keisarin silmissä epäilyksenalainen.
Ja ehkä Jeesuksella ei ollut istunnossa ollut pätevää asianajajaa. Pilatus katsoi joka tapauksessa olevan varminta ja turvallisinta tuomita Jeesus kuolemaan.
Roomalaiset olivat varanneet kapinoitsijoille, orjille ja suurrikollisille mainion teloitustavan. Se oli ristiin naulitseminen. Se voitiin suorittaa joko naulojen avulla tai ilman. Joka tapauksessa käytettiin operaatiossa myös köysiä tai naruja, joilla tuomittu sidottiin kiinni ristinpuuhun. Risti saattoi olla T-kirjaimen tai latinalaisen ristin muotoinen. Jälkimmäisessä ristin alin palkki on muita pitempi. Alun perin ristiinnaulitseminen oli ollut mahdollisesti persialainen keksintö. Foinikialaiset olivat sitten omaksuneet sen heiltä, ja kun Karthago kerran oli alun perin ollut foinikialainen siirtokunta, niin myös karthagolaiset olivat käyttäneet teloitustapaa. Roomalaiset olivat sitten omaksuneet ristiinnaulitsemisen karthagolaisilta, ilmeisesti.
Ristiinnaulitsemisen oli tarkoitus olla kuolemaantuomituille mahdollisimman kiduttava kuolintapa, ja Rooman valtakunnassa se oli varattu muille kuin Rooman kansalaisille. Yleensä teloitettava joutui riippumaan ristillä kuolemaansa saakka. Oli ilmeisesti tavallista, että roomalaiset sotilaat kiduttivat ruoskimalla tuomittuja ennen tuomion toimeenpanoa. Toimenpide toisaalta saattoi kovasti nopeuttaa kuolemaa ristillä, joten sitä voi niin halutessaan pitää myös eräänlaisena armeliaisuuden osoituksena.
Ja Jeesus ei ollut Rooman kansalainen, vaan hän oli vain juutalainen maalaispoika.
Kristittyjen pyhän kirjan Raamatun viimeisen neljänneksen Uuden testamentin mukaan ennen kuin Jeesus vietiin ristiin naulittavaksi, roomalaiset sotilaat kiduttivat häntä. Jeesus joutui sitten verissään, ruoskanjäljet selässään ja orjantappuroista kyhätty "kruunu" päänsä lihaan painettuna, kantamaan ristinsä poikkipuun teloituspaikalle. Uuteen testamenttiin tallennettu perimätieto kertoo, ettei Jeesus jaksanut kantaa palkkia perille asti. Siksi eräs pelloltaan töistä tuleva kaveri pakotettiin kantamaan puuta lopun matkan. Prefekti Pontius Pilatus käski kiinnittää Jeesuksen ristiin kyltin, jossa oli teksti kolmella kielellä, latinaksi, kreikaksi ja hepreaksi: "Tämä on Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas." Hän todennäköisesti tarkoitti sillä: Näin käy jokaiselle, joka itsensä kuninkaaksi nimittämällä uhmaa Rooman valtaa. Kyseessä ei siis ollut Jeesuksen arvon tai syyttömyyden tunnustaminen.
Uudessa testamentissa sanotaan, että teloituspaikkaa vartioineet sotilaat antoivat kepin päässä Jeesukselle juotavaksi viiniä, johon oli sekoitettu sappea. Jeesus kieltäytyi tarjotusta juomasta. Tärkein syy tälle ei luultavasti ollut varsin pahanmakuinen sappi, vaan se, että juoma tarjottiin pesusieneen imeytettynä, välineeseen jota käytettiin yleensä takapuolen pyyhkimiseen.
Pilatus lopulta kutsuttiin kuitenkin takaisin Roomaan. Tämä tapahtui vähän ennen keisari Tiberiuksen kuolemaa eli jo suhteellisen pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen.
Missään kohtaa Uutta testamenttia ei muuten puhuta normikristinuskoisuudelle oleellisesta pyhästä kolminaisuudesta. Mutta koska Jeesus kuoli nuorehkona, oli mahdollista tehdä hänestä hänet tunteneiden ihmisten kuoleman jälkeen palvonnan kohde ja Jumalan poika. Johanneksen evankeliumi jo sisältää jonkinlaista Jeesuksen palvontaa, mikä on sääli. Se on tosin Uuden testamentin evankeliumeista nuorin.
Jos Jeesus olisi elänyt satavuotiaaksi, niin kristinuskoisuuden irtoaminen selkeästä juutalaisesta monoteismista olisi luultavasti estynyt, ja jos kristinuskosta olisi kuitenkin kehitetty lähetysuskonto, niin ehkä kristinusko ei olisi sitten kuitenkaan irronnut juutalaisuudesta.
