keskiviikko 26. elokuuta 2020

Kirjaesittely: Jukka M. Heikkilä: Juppiterin saari

Manner-Italian ja Korsikan välissä suurin piirtein puolivälissä sijaitsee pieni saari nimeltä Isola di Montecristo. Roomalaiset olivat alkujaan antaneet saarelle nimeksi Mons Jovis, Juppiterin vuori. Juppiter oli roomalaisten ylijumala. Vielä nykyäänkin saaren korkeimmalta huipulta löytyvät jumalan alttarin jäännökset.

Ennen roomalaisia saarelle olivat antaneet omankieliset nimensä kreikkalaiset ja etruskit. Saaren kreikankielinen nimi tiedetään – se oli Oglasa tai Okrasia saaren kallioiden okransävyn takia – etruskinkielistä nimeä ikävä kyllä ei.

400-luvulla jKr. kristittyjä erakkoja pakeni saarelle vandaaleja. He antoivat saarelle nimeksi Mons Christi, Kristuksen vuori. Nykyinen saaren nimi Isola di Montecristo juontuu suoraan tästä nimestä.

Saari tunnetaan paremmin siitä, että se on tärkeässä osassa Alexandre Dumas vanhemman kirjoittamassa seikkailuromaanissa Monte-Criston kreivi. Dumas ei ilmeisesti kuitenkaan oikein hyvin tuntenut saaren olosuhteita.

Sain juuri luettua loppuun yhden lempikirjailijoistani Jukka M. Heikkilän vuonna 2019 julkaistun historiallisen romaanin Juppiterin saari, jossa tärkeässä osassa on Mons Jovis.

Juppiterin saaren tapahtumat sijoittuvat vuoteen 170 jKr., jolloin Rooman valtakuntaa hallitsi filosofikeisarinakin tunnettu Marcus Aurelius (121-180, virassa vuosina 161-180). Keisari oli taipuvainen kannattamaan stoalaista filosofiaa.

Romaanissa Mons Jovisin saaren asukkaat ovat joutuneet pakenemaan mantereelle saarelleen rantautunutta tuntematonta uhkaa. Onko kyse mantereelta uineesta sudesta vai jostain omituisemmasta, erikoisemmasta tai pahemmasta? Rooma päättää selvittää asian, kun saarelaisten kertomuksista ei ota selvää, ja saarelle lähetetään sotilasretkikunta, jonka mukana on eräs entinen putkasta mukaan haettu venator eli eläintaistelija sekä eräs nuori kirjanoppinut Trajanuksen kirjastosta.

Retkikuntaa johtaa sadanpäämies Titus Flavius, jolle tämä on viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle pääsyä, kun Rooman laivasto on menossa pian talviteloille.

Kirja on varsin vetävästi kirjoitettu, ja kykenin lukemaan sen siksikin hirmu nopeasti. Suhteellisen lyhyt se kuitenkin on, vain 185 sivua.

Edellisen lukemani romaanin, Joseph Hellerin Lopun aikojen parissa taas oli vierähtänyt kuukausia, käänteisistä syistä.

Voiko tämän enempää sanoa paljastamatta liikaa kirjan juonesta...?

Tai no kerron vielä sen verran, että juoneen oleellisesti liittyvästä syystä kirjassa mainitaan myös Kiinan keisari. Jos ketään kiinnostaa, niin kiinalainen maailmanvalta syntyi samoihin aikoihin roomalaisen maailmanvallan kanssa.

Välillä kirjaa lukiessani törmäsin kirjailijan käyttämiin huonoihin tai epäsopiviin ilmaisuihin tai sanankäyttöihin. Ehkä Heikkilä on kirjoittanut kirjansa nopeasti eikä ole tarpeeksi montaa kertaa uudestaan käynyt läpi kirjoittamaansa. Viisikymppisestä miehestä kun on kyse, niin tuskin on sentään kysymys alkavasta dementiasta.

Mutta kirja on joka tapauksessa hyvä.

Koen sopivaksi liittää tähän loppuun linkit Vantaan sanomissa vuoden 2018 lopulla julkaistuneeseen Heikkilästä kertovan juttuun Gladiaattorikisat olivat antiikin tosi-tv:tä – Tappamista katseltiin napostelukorin antimia mutustellen ja Kirjasammon sivuilla vuonna 2011 julkaistuneeseen artikkeliin Jukka M. Heikkilä herättää eloon antiikin ajan.

PS.:

Minua nauratti, kun romaani alkoi sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Se on osa englantilaisen kirjailijan ja poliitikon Edward Bulwer-Lyttonin eli paroni Lyttonin (1803-1873) romaanin Paul Glifford aloitusta. Yhdysvaltalainen San Josen osavaltionyliopisto on romaaninalun inspiroimana vuodesta 1982 alkaen järjestänyt vuosittaisen huonon kirjoittamisen Bulwer-Lytton Fiction Contestin, jossa osallistujien on kirjoitettava mahdollisimman huono kaunokirjallinen aloituslause. Lause esiintyy myös useita kertoja sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin Tenavat-sarjakuvassa, jossa se on Ressu-koiran usein käyttämä aloituslause tämän yrityksissä kirjoittaa oma romaaninsa.

Paroni Lyttonin kuuluisa aloitus kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Oli synkkä ja myrskyinen yö; sade virtasi valtoimenaan – paitsi satunnaisin välein, jolloin sen kaappasi mukaansa raju tuulenpuuska, joka pyyhki katuja (sillä näyttämömme sijaitsee Lontoossa), ravisteli katonharjoja, ja hyökkäili vimmaisesti pimeyttä vastaan kamppailevien lamppujen heikon tuikkeen kimppuun."

maanantai 24. elokuuta 2020

Ihmisten korottamisesta jalustalle

Roomalais-katolisessa ja ortodoksisessa maailmassa on tavattu nostaa jalustalle hengellisessä mielessä kunnostautuneita ihmisiä julistamalla nämä pyhimyksiksi. Mielestäni tällainen on epätervettä. Eivät muut kuin pyhimyksiksi julistetut kuitenkaan kykene elämään pyhimysmäistä elämää, vaikka jotkut on tällä tavoin nostettu hengellisiksi ja eettisiksi esikuviksi.

Ihminen ei ole pelkästään "luomakunnan kruunu", vaan hän on biologiansa puolelta eläin muiden joukossa. Hänen aivonsa ja mielensä ovat biologisen evoluutio-nimisen prosessin luomia, kuten muidenkin eläinten. Tätä tosiseikkaa ei poista se, että ihminen on muihin eläimiin verrattuna huikean hyvä tai vieläkin parempi luomaan kulttuuria. Luonto ei luo pyhimyksiä.

Eettisyyttä on tarkasteltava myös ihmisen sisimmistä vaikuttimista alkaen. Kukaan ihminen ei tule hyväksi pyrkimällä sellaiseksi, yrittämällä tahdonvoimallaan olla hyvä. Jos ihminen yrittää olla hyvä, hän ennen pitkää tulee pettymään itseensä.

Jos joku ihminen on hyvä, hän on sitä tällaisesta yrittämisestä riippumatta. Kukaan ihminen, joka pitää itseään hyvänä, ei ole sellainen.

Voi myöskin olla, ettei pyhimyksiä edes oikeasti ole olemassa.

...En periaatteessa kannata ihmisten syntien kaivelua, mutta minulle tutun protestantismin puolella hengelliset johtajat Martti Luther ja Martin Luther King olivat paitsi sanan yleisessä mielessä (pakko sanoa näin, kun olen protestantti) pyhimyksiä, niin myös eettisessä mielessä hyvin epäonnistuneita tolvanoita.

Luterilaisuuden vahingossa alkuun saattanut Martti Luther (1483-1546) ei vastoin laajalle levinneitä huhuja tosiasiassa kannattanut kristityn vapautta, vaan sitä, että esivallalla, varsinkin Lutherin mallisella sellaisella, oli tosiasiassa oikeus määrätä alamaisten uskonnosta. Luther myös nuivi erittäin lujasti juutalaisia, ennen kaikkea siitä syystä, että nämä pitivät itseään valittuna kansana. Tosin on lieventävänä asianhaarana tässä se, että Lutherin antisemitismi oli kuten muslimeillakin uskonnollispohjaista eikä rodullista, toisin kuin myöhemmin eläneellä Adolf Hitlerillä. Sekä Luther että islamin 600-luvulla perustanut profeetta Muhammad lopettivat nuivimisen heti kun juutalainen oli kääntynyt "oikeaan uskoon". Mutta eikö kristityilläkin, kuten muslimeilla, ole myös samantapainen ajatus siitä, että he itse ovat Jumalan valittu kansa?

Martin Luther King (1929-1958) taas petti vaimoaan minkä ehti.

Ja jos palataan roomalais-katoliseen kirkkoon, niin otetaan Suomessakin tunnetuksi tullut äiti Teresa (1910-1997) yhdeksi esimerkiksi sikäläisestä paskasta pyhimyksissä. Häntä oli moitittu muun muassa korruptiosta, järjestönsä harjoittaman köyhäinhoidon lääketieteellisesti varsin huonosta tasosta sekä hyvistä suhteista eri maiden diktaattoreihin. Ylipäätään voidaan sanoa, että hän käytti varsin huonosti järjestönsä saamia lahjoitusvaroja. Ja voi hyvin olla, ettei tämä johtunut siitä, että hän olisi ollut tyhmä tai vähä-älyinen.

Mainitaan lopuksi vielä profeetta Muhammad, jota pidetään islamin piirissä erehtymättömänä oikean opin vartijana ja oikean elämäntavan ikuisena esikuvana. Tämä perusti maailman suvaitsemattomimman uskonnon. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila voi halutessaan todistaa, että profeetta Muhammad on islamissa pyhä hahmo.

Uskonnottomienkin pyhimykset ovat epätäydellisiä. Marxismi-leninismissä erehtymättömäksi auktoriteetiksi nostettu Vladimir Iljitsh Lenin oli kaikkea muuta kuin pyhimysmäinen. Hän oli itse asiassa valtiollinen terroristi.

Minä olen kovin turskautunut tällaiseen.

Käsittelemistäni etiikkavirheistä voi toki olla montaa mieltä. Mutta nähdäkseni kaikki sellaiset etiikan alan väitteet, joissa sanotaan, että jokin on oikein ja toinen on väärin, ovat tieteellisesti todistamattomia, joten niistä voidaan olla mitä mieltä tahansa. Itse kannatan näissä asioissa seurausetiikkaa.

PS. Jos ketään enää tässä vaiheessa kiinnostavat omat poliittisluontoiset etiikkakantani yleisemmin, niin kannatan oikeusvaltiota, sananvapautta, kansallista itsemääräämisoikeutta, uskonnonvapautta, käsitystä yleisestä ihmisarvosta, julmien ja epätavallisten rangaistusten kieltoa, demokratiaa, yhdenvertaisuutta lain edessä, ihmiskasvoista nationalismia, tieteellistä menetelmää, globaalinationalismia, sekulaaria hallintoa (aiheeseen liittyvän kirjoitukseni löydät täältä), elinkeinovapautta, kaksivaiheista Tobinin-Spahnin valuutanvaihtoveroa ja erilaisia suoran demokratian muotoja (linkki 1, linkki 2).

...

PS. 13.9.2020: Jäi ikävä kyllä käsittelemättä tässä natsien pyhimys Adolf Hitler.

...

PS. 11.10.2020: Ja sama toisella kielellä

maanantai 17. elokuuta 2020

Kamala on Yhdysvaltain tulevaisuus

Kun Yhdysvaltain Demokraattisessa puolueessa alkoi esivaalikamppailu presidenttiehdokkuuden puolesta, minä kannatin puolueen ehdokkaaksi Kamala Harrisia, koska hänellä on suomalaisittain nähtynä niin hauska etunimi.

Mutta Joe Biden vei ehdokkuuden. Tämän varmistuttua kannatin Kamala Harrisia Joe Bidenin varapresidenttiehdokkaaksi. Ja, oi, katso: 11.8. Jeesuksen vuonna 2020 saatiin tietää, että Biden oli valinnut Kamalan varapresidenttiehdokkaakseen. Oi tätä onnea ja autuutta!

Kamala-nimi tarkoittaa sanskritiksi lootusta. Nimi on myös tunnetun hindujumalattaren Lakshmin tai Laxmin toinen nimi. Lakshmi on rikkauden, valon ja tiedon jumalatar.

Joe Biden ja Kamala Harris ovat yhdysvaltalaisittain vasemmistolaisia eli "liberaaleja" (Yhdysvalloissa ilmaisu ei tarkoita liberaalia), vaikkakaan eivät niin vasemmalla, että he karkottaisivat äänestäjistä "maltillisia" eli sikäläisessä poliittisessa keskustassa olevia. Poliittinen keskusta maassa koostuu suurin piirtein maan yhden pääpuolueen vasemmistolaisemmista ja toisen pääpuolueen oikeistolaisemmista yksilöistä ja kannattajista.

Biden on koko poliittisen uransa ajan ollut Yhdysvaltain poliittisen kentän keskustassa. Hän on vierastanut "äärimmäisiä" mielipiteitä, kuten mustien lasten päästämistä valkoisten lasten kouluun ja julkista terveysvakuutusta.

Demokraattisen puolueen esivaaleissa tappion kärsinyt Bernie Sanders eroaa Bidenista paitsi suhteelliselta vasemmistolaisuudeltaan – mies kannattaa hyvinvointivaltiota –, niin myös siinä, että Sanders on koko poliittisen uransa ajan ajanut neekerien kansalaisoikeuksia. Bidenille tämä elämän puoli ei ainakaan aikaisemmin ollut hirveän tärkeä.

Yksi tärkeä syy sille, miksi Yhdysvaltain neekeriväestöstä erittäin suuri osa aikoo äänestää Bidenia marraskuun presidentinvaaleissa, johtuu siitä, että mies sattui olemaan presidentti Obaman varapresidentti. Ja Obamaa pidettiin ja pidetään edelleen Yhdysvalloissa maan ensimmäisenä "mustana" presidenttinä, vaikka hänen äitinsä oli ollut valkoinen.

Oikeasti näin suomalaisittain ajatellen Biden ja Harris ovat molemmat poliittisesti suurin piirtein samalla linjalla Suomen Kokoomuksen kanssa. Ja minähän en periaatteessa Kokoomusta äänestäisi. Onneksi en olekaan Yhdysvaltain kansalainen.

Yhdysvaltain toisen pääpuolueen, Republikaanien, keskilinjaan verrattuna Biden ja Harris ovat toki suhteellisen vasemmistolaisia.

Kamala Harris on jamaikalaisen isän Donald J. Harrisin ja intialaisen äidin Shyamala Gopalanin tytär. Hän syntyi 20. lokakuuta 1964 Oaklandin kaupungissa Kaliforniassa. Hänen isänsä oli taloustieteen professori ja äiti syöpätutkija. Vanhemmat olivat aktiivisia kansalaisoikeusliikkeessä.

Hänen isänsä näköjään elää vielä. Äiti taas kuoli vuonna 2009.

...Vaikka hänen äitinsä piti kiinni intialaisesta taustastaan, Harrisin mukaan hän omaksui myös Oaklandin mustan kulttuurin tärkeänä osana tyttäriensä kasvatusta.

Tässä nähdään taas tämä perirasistinen yhdysvaltalaiseen kulttuuriin syvälle juurtunut yhden pisaran teoria: jos ihmisessä todetaan olevan yksikin pisara muuta kuin "valkoista" verta, niin hän ei ole valkoinen. Koska Kamala Harrisin isä on musta, niin siksi Harriskin on musta, vaikka hänen äidissään ei ollut pisaraakaan "mustaa" verta.

Ja tätä yhden veripisaran rasistista teoriaa uusintaa myös suomalainen valtamedia. Jatkuvasti.

Presidentti Obamassa ja Kamala Harrisissa toki on enemmän "mustaa" verta kuin vain "pisara", mutta ymmärrätte varmaan näkökohtani.

Joka tapauksessa Barack Obaman valinta kaksi kertaa Yhdysvaltain presidentiksi on eräänlainen lasikaton rikkominen, kun hän kerran on mulatti, ja yhtä lailla, jos Joe Biden tulisi valituksi Yhdysvaltain presidentiksi, niin Kamala Harrisin tulo hänen vanavedessään maan varapresidentiksi olisi myös eräänlaista lasikaton rikkomista, koska hän olisi ensimmäinen nainen maan varapresidenttinä. Hän on toki myös mulatti, mutta se lasikatto oli särkynyt jo, kuten ylempänä sanotusta voi päätellä.

PS. Jos minulla olisi Yhdysvaltain kansalaisuus, niin en olisi yhtä maahanmuuttokriittinen sikäläisenä äänestäjänä kuin olen nyt suomalaisena Suomen vaaleissa äänioikeutettuna, koska koko Yhdysvallat perustuu siirtolaisuuteen ja siihen, että siirtolaiset ovat vieneet alkuperäisasukkailta maat ja sysänneet heidät marginaaliin. Mutta toki silti kannattaisin sellaista maahanmuuttopolitiikkaa, jolla pyritään estämään rikollisen aineksen pääsy asumaan maahan. Mielenkiintoinen olisi kysymys, mitä puoluetta kannattaisin Yhdysvaltain vaaleissa.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Tekstissä esiintyvät ilmaisut, jotka saavat minut nostamaan kytkintä

Seuraavat ilmaisut tekstissä, esim. uutisartikkeleissa, saavat minut helposti vaihtamaan toiseen artikkeliin:
  1. mustaihoinen
  2. valkoihoinen
  3. tummaihoinen
  4. rodullistettu
Kaksi ensimmäistä ilmaisua tuovat mieleeni ennen kaikkea sairauden. Tosin sellainen sairaus kuin valkoihoisuus tiukasti ottaen on olemassa. Sen lääketieteellinen nimitys on albinismi, ja kyseessä on suhteellisen harvinainen tila. Ihmisellä tärkeimmät albinismin tunnusmerkit ovat vaalea iho ja verkkokalvon kehityshäiriöstä johtuva heikko näöntarkkuus. Meillä Suomessa albiino ei ulkonäöltään juurikaan erotu valtaväestöstä, mutta mustassa Afrikassa on toisin. Siellä paikallisen taikauskon vuoksi albiinoja paikka paikoin tapetaan tai silvotaan, jotta heidän osistaan saadaan tehtyä taikakaluja.

Ilmaisu tummaihoinen on minusta ihan OK, jos sanalla tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmistä, jonka iho on tumma. Mutta jos sillä viitataan tiettyihin Saharan eteläpuolisiin tai siltä alueelta lähtöisin oleviin ihmispopulaatioihin, niin siinä ei ole mitään järkeä, koska on paljon muitakin tummaihoisia ihmisiä maailmassa. Itse olen tavannut aina kysyä, että puhutaanko nyt eteläintialaisista, kun ihmiset viittaavat ilmaisulla Saharan eteläpuolen tai siltä alueelta peräisin oleviin ihmisiin. Hyvä esimerkki tällaisesta sanankäytöstäni täällä blogissani on kirjoitukseni Starbucks-kahvilaketju ja tummaihoiset miehet. Ja yhdessä toisessa blogissani taas on huomattavasti tuoreempi esimerkki tällaisesta otsikolla Uncle Ben's -riisipaketin tummaihoinen mies. Samasta blogistani löytyy myös tekstini Presidenttiehdokas Bidenin vaihtoehtoja varapresidenttiehdokkaaksi ovat musta nainen ja.... (Ja Kamala Harrisista tuli sitten varapresidenttiehdokkaansa.)

Ilmaisua rodullistettu taas käyttävät minun käsittääkseni sellaiset ihmiset, jotka eivät halua käyttää sitä valkoisista, mutta tummempi-ihoisista käyttävät sen sijaan mielellään. Tämä kuulostaa minusta rasismilta.

maanantai 10. elokuuta 2020

Kirjaesittely: Joseph Heller: Lopun ajat

Muistin, kuinka loistava lukukokemus yhdysvaltalaisen kirjailijan Joseph Hellerin huumorinsykkeinen romaani Me sotasankarit – englanniksi Catch-22 – oli ollut. Romaani sijoittuu yhdysvaltalaiseen Italian Pianosan saarella sijaitsevaan lentotukikohtaan toisen maailmansodan aikana, ja jossain määrin heijastaa kirjailijan sotakokemuksia. Kirja oli ilmestynyt englanniksi vuonna 1961, ja seuraavana vuonna se julkaistiin jo suomeksi.

Paljon myöhemmin, nimittäin vuonna 1994, julkaistui Hellerin romaani Closing Time, joka seuraavana vuonna julkaistiin suomeksi nimellä Lopun ajat.

Lopun aikojen piti olla eräänlainen jatko Me sotasankareille, ja odotukseni olivat siksi jossain määrin korkealla. Mutta ne eivät läheskään täyttyneet; romaani tuntui minusta jossain määrin mahalaskulta.

Romaanissa on sellaisia henkilöitä, jotka olivat jo Me sotasankareissa, mutta nyt he ovat vanhoja. Ja Joseph Helleristä kirjan perusteella sain jotenkin sellaisen kuvan kuin hän olisi kirjaansa kirjoittaessaan ollut hieman väsynyt elämään.

Olen iloinen siitä, että olen pariin otteeseen onnistunut lukemaan huonoja kirjoja loppuun saakka. Tämä on mahdollistanut kirja-arvioiden teon. Ei siitä mitään tulisi, että kirjoitettaisiin arvosteluita vain sellaisista kirjoista, joista on pitänyt. Tiina Korhosen kirjoittama Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa on huono merkityksessä kammottava merkityksessä hirvittävä, ja Lopun ajat taas on vain huono merkityksessä huono.

Lopun ajat on junnaava. Melko yleinen sääntö on, että parhaimmillaan se sai aikaan minussa hymähtelyä. Hauskinta kirjassa on osana sen juonta oleva yksityisetsivä. Tärkeintä kirjassa on sen esittely, miten pommikoneen konekivääriampujana pärjää.

Entisen sotilaspastori Tappmanin erikoinen vaiva on myös omaperäisesti keksitty kirjailijalta.

Jonkin verran hymyilytti myös tuonpuoleisen kuvaus.

Myöskin maltillisesti ilmaistuna järjettömän suurelliset häät oli mielestäni kohtuullinen keksintö Helleriltä. 

Lopun ajoissa mainitaan myös suuren yleisön tuntemia sodassa olleita ihmisiä. Kuten kirjailija itse ja Kurt Vonnegut.

Romaani on 531 sivun pituinen. Kirjan sisältöä olisi mielestäni kannattanut huomattavasti tiivistää. 266 sivun pituisena se olisi luultavasti ollut huomattavasti toteutunutta parempi.

torstai 6. elokuuta 2020

Koronavirus ja minä, osa 4: kerho aukeutui

Olen iloinen siitä, että koronarajoitusajat eivät ole saaneet minua lisäämään alkoholin käyttöäni. Olutpullot ja -tölkit sekä viskipullo saattavat olla näkyvilläni jatkuvasti, enkä minä silti tunne halua ruveta ryypiskelemään.

Tosin ryypiskelen melko säännöllisesti, mutta kyseessä ovat kuitenkin rajatut ajankohdat enkä kerralla ota koskaan paljoa. En koe koskaan krapulaa nykyään.

Asia, josta tapaan käyttää nimeä "yhdistykseni", merkitsee minulle olohuoneen jatketta ja jossain määrin sosiaalisen elämän keskusta.

Viime viikon perjantai oli viimeinen päivä, jolloin olin vetäjänä yhdistykseni "huoneessa" Discord-palvelussa. Olin ensimmäistä maanantaita lukuunottamatta hoitanut hommaa noin kaksi tuntia melkein joka arkipäivä neljän viikon ajan.

Mutta kuluvan viikon maanantaina 3.8. Jeesuksen vuonna 2020 yhdistykseni pysyvämmänlaiset työntekijät palasivat kesälomiltaan tehtäviinsä. He pitivät nk. aamu- ja iltapäivätkahvit Discord-palvelussa ja sitten vielä nk. Facebook-liven. Jälkimmäinen meni kannaltani huonommin, kun Naamakirja mokoma jostain syystä rajoitti mahdollisuuksiani kommentoida. Joko kyseessä oli vain palvelun huono toimivuus, kun viestit eivät menneet perille – kesällähän Facebookissa oli otettu käyttöön uudistettu käyttöliittymä – tai sitten joku palvelun ylläpidossa kyttäsi, mitä sanoin. Tosin en sanonut oikeasti mitään kovin vakavaa, mistä pitäisi huolestua. Joten ehkä kyseessä oli vain palvelun huono toimivuus.

Onneksi Discord sentään toimii hyvin.

Seuraavana päivänä eli tiistaina yhdistykseni toimipisteet aukesivat pitkästä aikaa jäsenille ja kävijöille. Päästyäni paikan päälle eli paikalliseen toimipisteeseen suutelin yleistilan lattiaa.

Seuraavana päiväni keskiviikkona lausuin tultuani taas paikan päälle hartaalla äänellä "caelestis", joka tarkoittaa latinaksi taivaallista. Olen ruvennut uudestaan opiskelemaan latinaa.

Yhdistyksessäni on tarjolla käsidesiä käytettäväksi, ja lounas sekä kahvi nykyään tarjoillaan pöytiin tai paikkaan, jossa ao. yksilö istuu. Istumapaikkoja on vähennetty.

Tapa lenkkeillä Lammaslammen ympäri isommalla tai pienemmällä porukalla on myös elvytetty. Ja että se on tehnyt jo hyvää, kun muutaman edellisen viikon aikana olin laiminlyönyt lenkkeilemistä erittäin vakavasti ja perusteellisesti.

Eilen koin olevani vitaalinen. Olen miettinyt, että johtuuko tämä mieleni tilasta noin yleensä vaiko siitä, että olin kihtikohtauksen vuoksi alkanut nauttia 800-milligrammaista Buranaa. Saan nauttia niitä kolme päivässä. Lääkäri oli sanonut minulle, että ehkä lasten Burana ei auta kovin hyvin kihtiini.

Aikoinaan, kun kihtiäni ei ollut vielä saatu diagnosoitua, niin lääkärini kutsui kolme muuta lääkäriä ihmettelemään kanssaan jalkaani. Kyseessä oli epätavallinen kihdin muoto.

Tähän asti viime vuotta yksin lukuunottamatta olen joka vuosi kokenut yhden kihtikohtauksen. Tällä kertaa kihtini oli yllättäen tyypillisempi kihdin muoto. Kävin lääkärillä, ja tämä hetkessä diagnosoi sen kihdiksi.

Jos tänään torstaina 6.8.2020 jalassani ei ole enää yhtään kipuja, niin lauantaina en aio enää nauttia 800-millistä Buranaani. Se tuo oudot väristykset, ja sitä paitsi suurien määrien sitä nauttiminen kovin pitkään voi olla epäterveellistäkin.

Olen jatkanut koronarajoituskauden vuoksi alkanutta lentoharrastusta toverini Hannun kanssa, ja kuluvan viikon tiistaina itselleen juuri ilotikun hankkinut naapurin äijä Jari raahasi näytön sisälle pakatun tietokoneen keskusyksikkönsä sekä näppäimistön, hiiren ja ilotikun kämpilleni. Nyt meitä on kolme.

Varmaan jatkamme tätä harrastustamme, vaikka kerho onkin nyt taas auki.

Ja kun se on nyt taas auki, niin toivon kykeneväni olemaan kiitollinen siitä, mitä minulla on... Vihdoin.

Myöhempi PS: Mutta sitten tuli lieviä ryppyjä rakkauteen naamasuojuspakon vuoksi.

Vielä myöhempi PS: Olin onnistunut näköjään räveltämään edellisen Post Scriptumin linkin. Nyt klo 22.05 6.8.2020 se toimii taas. Nih.

...
PS. 12.8.2020: Kyllähän ihmiset ovat sopeutuneet naamasuojuspakkoon. On parempi rajata riskit.

...

PS. 25.9.2020: Mainitsenpa tässä vielä sen, että kerhon jälleenaukeamiseen liittyvä jossain määrin runomuotoinen kirjoitukseni julkaistiin Hyvät tuulet ry:n jäsenlehdessä 5/2020, sivulla 8.

tiistai 4. elokuuta 2020

Roomalainen sukupuolisovinismi ja latinan kieli

Muinainen roomalainen kulttuuri oli perin sovinistinen.

Jos roomalaisten äidinkielen latinan substantiivi tarkoitti oliota, jolla on sukupuoli, niin tyypillisesti se tarkoitti miespuolista. Naispuolista tarkoittavaksi substantiivi saatiin erityisellä päätteellä.

Lisäksi latinan kielessä oli kaksi eri hän-pronominia, yksi kummallekin sukupuolelle.

Roomalaisten latinan käytössä oli vielä sellainenkin piirre, että vain miesten etunimille oli olemassa puhuttelumuoto.

On mainittava vielä sekin roomalaiseen kulttuuriin kuulunut seikka, että nainen sai nimensä isänsä sukunimen mukaan. Esim. Gaius Julius -nimisen miehen tyttären nimeksi tuli Julia. Jos tyttäriä oli kaksi, niin he olivat nimeltään Julia vanhempi ja Julia nuorempi. Jos tyttäriä oli useampia, niin heidät numeroitiin.

Mutta sitten onneksi oli keisari Caracalla, joka oli virassa 211–217 jKr. Vuonna 212 tämä antoi Rooman himoitun kansalaisuuden kaikille vapaille valtakunnan miespuolisille asukkaille. Hän teki tämän ilmeisesti verotulojen kasvattamiseksi. Mutta koska kaikki lukemattomat uudet miespuoliset kansalaiset saivat sukunimekseen nyt keisarin sukunimen Septimius, uudistus romutti roomalaisen sovinistisen nimijärjestelmän.

Tosin naisen asema oli Rooman valtakunnassa ollut parantumaan päin jo ennen ajanlaskun alkua. Alun perin roomalainen kulttuuri oli ollut erittäin patriarkaalinen.

Joka tapauksessa naisten etunimet nyt monipuolistuivat.

Ja sitten muuta. Klassinen latina eli se latina, mitä Rooman ylhäisö ja kirjallinen sivistyneistö puhuivat Ciceron ja Caesarin aikana, kuulostaa minun korviini hirveän komealta.

Itse tapaan lausua latinaa aina sikäli klassisen esimerkin mukaisesti, että diftongit lausun aina diftongeina ja C:n aina kuten suomen K-äänteen, myös ennen E- I- ja Y-vokaaleja:

caelum
foederatus

census 
civitas
cylindrus

Sain äskettäin kunnon latinakärpäsen purennan. Päätin ruveta kertaamaan ja opettelemaan lisää latinaa. Päätin myös kirjoittaa itseäni varten perusasiat latinan kieliopista helposti omaksuttavaan muotoon, eli sellaiseen, että asiakirja on sähköisessä eikä paperisessa muodossa.

Olen antanut itseni ymmärtää, että sen tekemisessä minulla tulee menemään noin vuosi. Vaikka en pidä kiirettä, niin pyrin olemaan kuitenkin pahemmin laiskottelematta homman suhteen.

Nyt siis oikein kunnolla tajusin rakastavani latinaa.

Latina on itse asiassa ainoa kieli, jossa hyväksyn sellaisen piirteen, että pääsanan määritteet sijaitsevat (latinan tapauksessa usein) pääsanan jälkeen.

Aikoinaan jätin latinan opiskelun melko lailla kesken. Jos minä nyt opettelen kieltä uudestaan ja pitemmälle, niin en kuitenkaan tarkoita, että mistään yhtä vaikeasta kielestä kuin se tulisi tai pitäisi tulla koskaan kansainvälistä apukieltä...

Ennen wanhaan latina oli Euroopan yleiskieli. Ihmiset eivät nykyään hyväksyisi sitä sellaiseksi, koska latinan kielioppi on huomattavasti mutkikkaampi kuin esim. englannin kielessä. Tai jos otetaan vertailun kohteeksi kansainvälisiksi apukieliksi kehitettyjä keinotekoisia kieliä, niin niihin verrattuna latina on vielä monimutkaisempi opetella.

Olen itse joka tapauksessa sen verran moderni ihminen, etten oikeastaan hyvällä omallatunnolla kykene hyväksymään latinan sukupuolisovinismia.

Jokunen viikko sitten hahmottelinkin mallin, jolla latinaa voisi puhua "tasa-arvoisemmin" tuhoamatta kuitenkaan kielen "makeutta". Julkaisen mallini tässä blogissani joskus ensi vuoden 2021 aikana.