tiistai 17. tammikuuta 2017

Kirja-arvostelu: Tiina Korhonen: Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa

Kuulin tästä tositapahtumiin perustuvasta sotaromaanista vuoden 2016 melko lopulla. Pekan porstua -blogissa oli julkaistunut merkintä aiheesta Feministinen kirjallisuushaaste, jossa käsiteltiin Maria Petterssonin Ylen kolumnissaan Mies, joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei ole sivistynyt esittämää väitettä. Merkinnän lukijakommenteissa oli nimimerkki "Qroquius Kad" kertonut Tiina Korhosen kirjoittaneen sotaromaanin nimeltä Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa, joka muuten on kirjailijan esikoisteos ja ilmestynyt vuonna 1990. Vaikka olin valmis jättämään Petterssonin kolumnissaan esittämän väitteen omaan arvoonsa, ajattelin, että ei minua haittaa yhtään lukea naisen kirjoittama kirja, kun kerran sen aihe on kiinnostava. Kirja kertoo suomalaisesta SS-sotilaiden ryhmästä. Niinpä pistin kirjan lukulistalle. Aluksi hieman taustaa teokselle:

SS eli Schutzstaffel (suom. suojajoukot) perustettiin alun perin Adolf Hitlerin henkivartiostoksi. Hitlerin ja hänen kansallissosialistisen puolueensa kaapattua vallan Saksassa vuonna 1933 SS:n tehtävät laajenivat. Siihen kuului mm. keskitys- ja tuhoamisleirien vartijoiden lisäksi Waffen-SS, joka oli järjestön sotilaallinen siipi.

Waffen-SS:n sotilaskoulutus oli vaativaa. Niinpä voidaan sanoa sitä eräänlaiseksi erikoisjoukoksi.

Kun Suomi vaihtoehtojen puutteessa ajautui Hitlerin Saksan liittolaiseksi, keväällä vuonna 1941 Suomesta lähetettiin pataljoonan verran sotilaita Saksaan koulutettavaksi sotimaan Waffen-SS:ssä. Monet nimittävät pataljoonaa Mauno Jokipiin vuonna 1968 julkaistun tutkimuksen nimen mukaisesti panttipataljoonaksi. Tehtävä kesti noin kahden vuoden ajan, minkä jälkeen pataljoona kotiutettiin Suomeen.

Hitler oli toivonut, että Suomesta lähetetyistä vapaaehtoisista 2/3 olisi norjalaisten ja hollantilaisten vapaaehtoisten tapaan vakaumuksellisia kansallissosialisteja, mutta suomalaisista SS:ään menneistä sellaisia oli tuskin kukaan. Heitä innoittivat pikemminkin sellaiset asiat kuin sotaromantiikka, seikkailunhalu ja halu taistella Neuvostoliittoa vastaan. Taustalla vaikutti myös jääkäriperinne. Mukaan tuli myös joitakin jo Talvisodassa taistelleita.

Suomalaisia pataljoonaan valittaessa ei ilmeisesti kiinnitetty huomiota saksalaisiin rotumääräyksiin, vaikka Saksan johdossa toivottiinkin, että suomenruotsalaiset olisivat joukoissa yliedustettuina. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Panttipataljoona oli alun perin nimeltään SS Freiwilligen-Bataillon Nordost. Myöhemmin nimi muuttui muotoon Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingia (5. SS-Panzer-Division Wiking), joka koostui ulkomaalaisista vapaaehtoisista.

Korhosen kirjan sotilaat mitä ilmeisimmin eivät kuitenkaan kuuluneet panttipataljoonaan, vaan heidät oli sijoitettu muualle Wiking-divisioonassa, koska he olivat "vanhoja sotilaita".

Kirjan alussa on Horst Weinert -nimisen saksalaisen miehen nuoruudenkuvausta ja kertomusta siitä, miten hänestä tuli Waffen-SS:n upseeri.

Weinertista tuli itse asiassa luutnantin arvoinen koulutusupseeri. Hän kuitenkin karkasi sotaan mukaan kouluttamansa suomalaisryhmän kanssa. Luutnantin arvostaan huolimatta hänelle ei annettu suurempaa joukkoa alaisia kuin ryhmän verran. Tämä herätti saksalaisten sotilaiden joukossa kaikkialla, missä hän tai hänen ryhmänsä olikin, aina suurta hämmästystä.

Kirja kuvaa näiden suomalaisten SS-sotilaiden elämää sammakkoperspektiivistä, siten kuin sotilaat itse kokivat elämän idän retkellä. Usea suomalainen sotilas ja jokunen norjalainen ja saksalainenkin tulee kirjaa lukiessa tutuksi. Kirja kuvaa hyvin myös elämän nurjempia puolia SS-sotilaan elämässä. Huolto laahaa jäljessä, on vilu, ravinto on usein huonolaatuista tai sitä ei ole ollenkaan. On nälkä, vaatteet ovat märkiä, taudit jyräävät sotilaita. Sotilaat saavat sukupuolitautejakin. Ja peseytymismahdollisuudet ovat heikot, joten liasta tulee jokapäiväinen seuralainen. Puhumattakaan siitä, että toverit haavoittuvat tai kuolevat.

Kirjassa tuodaan esiin myös saksalaiseen kulttuuriin kuuluva teitittely. Kaikkia teititellään, paitsi ei ehkä joskus suomalaisia sotilastovereita. Tosin 1940-luvun alkupuolella suomalaisetkin tapasivat nykyistä enemmän harrastaa teitittelyä. 

Rautasaappaiden kaikua oli mukava lukea. Suurelta osin. Toisaalta, elämän nurjien puolien kuvauksiin kuuluu kirjassa sekin, että kerrotaan myös SS-sotilaiden sotarikoksista. Myös kirjan päähenkilöitten, suomalaisten sotilaiden tekemistä. Tämä sai minussa aikaan sen, että kirjaa lukiessa oli kaiken aikaa minulla kovin ambivalentti tunnelma. Niistä puhuessaan Tiina Korhonen ei moralisoi. Kuvaa vain tapahtumia. Että tällaista se oli. Kuten yhdysvaltalainen kirjailija Kurt Vonnegut olisi sanonut: "Niin se käy." Myöskään ihanteellinen luutnantti Weinert ei tosiasiassa ole aina niin kovin ihanteellinen.

Sikäli kuin tiedämme, suomalaisten SS-sotilaitten idän sotaretkellä tekemät sotarikokset ovat olleet harvinaisuuksia. Korhosen kirjassaan kuvaaman pienen suomalaisen sotilasjoukon rikokset, raiskaukset ja sotavankien murhat, eivät siten luultavasti kuvaa suomalaisten vapaaehtoisten käytöstä laajemmin.

Saksan tavanomaisten armeijan Wehrmachtin sotilaat, joita komensivat suuressa määrin kansallissosialistit eli tuttavallisemmin sanoen natsit ja jotka ennen kaikkea olivat kaikki natsipropagandan vaikutuksen alaisia, eivät useinkaan kyenneet tai halunneetkaan sotia puhtain asein. Ja vielä enemmän tämä koski tietenkin Waffen-SS:n sotilaita, jotka olivat kaikki ainakin jossain määrin vakaumuksellisia natseja.

Ei liene väärin olettaa, että natsipropagandan jatkuva syöttö vaikutti ennen pitkää vahingollisesti myös joihinkin suomalaisiin sotilaisiin. Onneksi ei sen kanssa pahemmin käynyt. Useimmat suomalaiset SS-sotilaat kuuluivat kuitenkin kansallisiin osastoihinsa, joten vahinko jäi pienemmäksi.

Täytyy myöntää, että kirjassa mainitut sankareiden sotarikokset saivat minut melkein hykertelemään yhdessä kohdassa, kun nämä kohtasivat tavallista enemmän vaikeuksia.

Tiina Korhonen on käyttänyt kirjassaan usein outoja murteellisuuksia. Ihmettelin välillä jopa, että onko tämä oikeaa suomen kieltä vai onko kirjoittaja keksinyt itse ao. sanat.

Kirjailija myöskin erehtyy kerran mainitsemaan, että kuljetuslentokone Junkers 52 olisi pommikone. Arvelen Korhosen tietäneen paremmin, mutta hänelle oli tullut tässä kohdassa lapsus. Ju-52:n sijaan pommikone oli varmaankin Ju-87 "Stuka" taikka Junkers 88, jotka molemmat ovat periaatteessa syöksypommittajia, mutta jälkimmäinen on näistä isokokoisempi. Heinkel 111 -pommikoneen jätän laskuista pois, sillä oletan kirjailijan muistaneen oikein valmistajan nimen.

Tulipa tämäkin nyt luettua.

5 kommenttia:

  1. Pienenä tarkennuksena SS-suomalaispataljoonan nimeen, että se liitettiin rintamalle saavuttuaan Wiking-divisioonan Nordland-jalkaväkirykmenttiin neljäntenä pataljoonana. Rykmentin uudelleenorganisoinnissa 23.5.1942 skandinaaveista muodostettu III pataljoona hajotettiin I ja II pataljooniin ja suomalaispataljoona uudelleennumeroitiin III pataljoonaksi, III(finnisches)/SS-Regiment Nordland, jolla nimellä se kulki Waffen-SS:ssä toimimisensa ajan.

    Toinen asia on, että suomalaisvapaaehtoisten saavutua Saksaan kolme kuukautta tai kauemmin sotilaana toimineet 421 miestä lähetettiin etukäteen rintamalle, missä heidät ripoteltiin Wiking-divisioonan kaikkiin joukko-osastoihin ja -yksikköihin; seikka joka herätti suurta närää asianosaisissa. Alle 3 kk miehet lähetettiin koulutukseen, ja heistä alettiin käyttää epävirallista nimitystä "pataljoonan pojat". Rintamalle lähetetyt kokeneemmat olivat vastaavasti "divisioonan miehiä", kunnes heidät liitettiin pataljoonaan tai palautettiin Suomeen eri syistä.

    Kirjan lukemisesta on sen verran aikaa, etten muista enää olivatko nämä Osasto Weinertin suomalaiset pataljoonaa vai "divisioonan miehiä"?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia arvokkaasta palautteesta.

      Poista
    2. Oikeastaan voisi kai mainita myös sen, ettei Wiking ollut panssaridivisioona suomalaispataljoonan kuuluessa siihen. Se lähti operaatio Barbarossaan moottoroituna jalkaväkidivisioonana, SS-Division Wiking, ja vahvennettiin 9.11.1942 panssarikrenatööridivisioonaksi, SS-Panzergrenadier-Division Wiking. Se vahvennettiin ja numeroitiin panssaridivisioonaksi 5. SS-Panzer-Division Wiking vasta 22.10.1943, jolloin suomalaispataljoona oli ollut poissa sen vahvuudesta lähemmäs puoli vuotta.

      Poista
  2. Tein hieman lisäyksiä merkintään.

    VastaaPoista