Satuin ensimmäisen kerran pitkään aikaan lainaamaan oikean paperisen kirjan oikeasta, fyysisestä kirjastosta.
Kyseessä on tunnetun englantilaisen jännityskirjailijan John le Carrén (1931-2020) romaani Viimeinen henkäys. le Carré oli tavannut kirjoittaa vakoilukirjallisuutta, ja siinä hänellä oli mistä ammentaa, sillä hän oli itse ollut aikaisemmalta ammatiltaan tiedusteluvirkailija.
Viimeinen henkäys jäi kätevästi tekijänsä viimeiseksi romaaniksi, ja se tuli julkaistuksi vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2021. Kirjan alkukielinen nimi oli Silverview, ja sen suomennos ilmestyi jo seuraavana vuonna 2022. Voin tässä mainita sen, että tämäkin le Carrén romaani on vakoilukirja, eräällä lailla.
Romaanin tärkein päähenkilö on Julian Lawndsley -niminen Lontoon Cityssä meklarina toimiessaan runsaasti vaurastunut mies, joka oli päättänyt kääntää elämänsä ympäri ryhtymällä kirjakauppiaaksi pieneen merenrantakaupunkiin.
Lawndsley ei tunne kirjallisuutta niin hyvin kuin hänen omasta mielestäänkin olisi hyvä tuntea. Sattuma tuo hänen elämäänsä kuitenkin avun asiassa erään vanhemman edenhattua päässään pitävän herrasmiehen roolissa, joka pistäytyy kirjakauppaan juuri sen sulkemisaikaan. Koska liiketoimet eivät uudessa hommassa vielä kauhean hyvin ole sujuneet kirjakauppiaalta, hän päättää antaa suoraan sateesta saapuneen tulijan tutustua kirjakauppaansa.
Vanhempi kulturelli herra ammentaa varastoistaan Julian Lawndsleylle hyviä toimenpide-ehdotuksia, joilla kirjakauppa voitaisiin saada menestymään. Vaikka Lawndsley on varakas mies, niin hänestä olisi synti ja häpeä, jos hän jatkossakin kärsisi taloudellisia tappioita kirjakauppansa myyntiartikkeleiden huonon suosion takia.
Kohteliaan ja tahdikkaan vanhemman herrasmiehen ehdotuksista on kummallekin osapuolelle iloa. Tämä voi kuulostaa pornolta, mutta ei sitä ole.
Miehet tykästyvät toisiinsa ja alkavat arvostaa toinen toistaan.
Vanhemmalla herralla on myös tytär.
le Carré availee pikku hiljaa, hitaasti mutta varmasti, kirjansa juonen lankakerää. Pikku hiljaa paljastuu yksityiskohtia, joista voisi joku päätellä, että kaikki ei ole aivan sitä, miltä näyttää.
Kirjailija on osannut pitää lukijan eli minun mielenkiintoa yllä riittävän pitkään niin, että sain luettua suhteellisen lyhyessä ajassa kirjan loppuun. Vaikka kirjassa ei olekaan hirveästi räjähtävää toimintaa.
Lisäksi olin etukäteen pelännyt kirjan olevan raaka, mutta raakoja yksityiskohtia ei siinä ollut kovin paljoa, onneksi.
Ja romaanin vuoksi minun oli ihan pakko ottaa selvää, millainen hattu "edenhattu" on. Hattu on näköjään toiselta nimeltään homburghattu, ja kyseessä on lyhytlierinen "puolimuodollinen" lierihattu, jonka päällä on painauma. Nimitys "homburghattu" tulee keskisen Saksan Hessenissä sijaitsevasta kaupungista Bad Homburg (vor der Höhe). Hattua oli sillä suunnalla käytetty metsästyshattuna. Hatun myöhemmin syntynyt nimitys "edenhattu" taas tulee englantilaisesta korkean tason poliitikosta Anthony Edenistä (1897-1977), joka onnistui tekemään hatusta kuuluisan pitäessään sitä päässään 1930-luvulla, jolloin hän toimi mm. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministerinä, ja varmaan vähän myöhemminkin. Winston Churchillin (1874-1965) ensimmäisen pääministerikauden – vuosina 1940-1945 – hallituksessa hän toimi, jälleen, ulkoministerinä. Vuosina 1955-1957 hän toimi vielä maansa pääministerinä. Tänä aikana mies joutui Suezin kriisin uhriksi. Suomessa edenhatun pitäjistä lienee kuitenkin Anthony Edeniä tunnetumpi tämä Winston Churchill.
Edenhatulla on lisäksi muitakin indikaatioita.
