Olen halunnut ajatella, että eräs avain tyytyväiseen elämään olisi
se, että elää mahdollisimman paljon "tässä ja nyt". Kuten tuntemani
koirat ja kissat. Voi noita onnellisia. Kristinuskoisten merkkihenkilö Jeesuskin on sanonut heidän pyhän kirjansa Raamatun viimeisimmän neljänneksen Uuden testamentin mukaan: "Jokaiselle päivälle riittää sen oma huoli."
Toinen
vaihtoehtoni on ollut se, että odottaa mielellään seuraavaa päivää,
koska haluaa tietää, mitä kaikkea se tulee sisältämään.
Mutta
kumpikin on ainakin meikämannelle vaikea tapa saada piristystä. Koska
ihminen ei hallitse ajatuksiaan vaan ne hallitsevat häntä. Tai ainakin
melko lailla näin lienee. Voisin kuvitella. Vapaata tahtoa ei joka tapauksessa ole eikä tule. Ihmisellä on yhtä paljon vapaata tahtoa kuin shakkitietokoneella on vapautta valita siirtonsa.
Romanialaisranskalainen filosofi Emil Cioran (1911–1995) tykkäsi hankkia elämälleen merkitystä kuvittelemalla omat hautajaisensa. Siteeraan häntä:
Ei
ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin
kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien
ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta
heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä
hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti
itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka
kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…
Cioranista on Sarastus-verkkolehdessä noin 13 ja puoli vuotta sitten julkaistu kauhean kroatialaisyhdysvaltalaisen politiikantutkijan ja diplomaatin Tomislav Sunićin kirjoittama – ja kauhistuttavan suomalaisen kirjailijan Timo Hännikäisen suomentama – kirjoitus E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri.
Englanninkielisessä Wikipediassa sanotaan kirjoittajasta muun ohella
muuten näin, ainakin minun kannaltani mielenkiintoisesti, jos siis
ketään kiinnostaa: "Sunić is critical of Judeo-Christian monotheism, to
which he attributes the rise of communism and liberalism." Eli Tomislav Sunić tuon mukaan suhtautuu kriittisesti juutalaiskristilliseen monoteismiin, jonka ansioksi hän lukee kommunismin ja liberalismin nousun. No, jokaisella on oma mielipiteensä samoin kuin persereikänsä. Ei minulla muuta sanottavaa.
Siteeraan kuitenkin vielä pätkän kyseisestä kirjoituksesta:
Kiintoisa
piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista
nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa,
Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit
intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat
edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä.[...]
Aikaisemmin
olin voinut tutuissa porukoissa heilutella viiden euron seteleistä
koostuvaa setelitukkua ja sanoa samalla: "Minulla tätä riittää." Ja tämä
oli vain osittain vitsi. Pärjäsin taloudellisesti hyvin.
Tätä
nykyä taas taloudellinen toimeentuloni on jossain määrin kärvistelyä.
Mutta tämä suhteellinen köyhyys, joka on koitunut osakseni, sai minut
lopulta ajattelemaan elämän merkityksiä ja tarkoituksia uusiksi,
varsinkin kun aika paljon muutenkin on ollut elämässäni viime aikoina
ikävää. Muistin Cioraninkin.
Jouduin toteamaan itselleni, että elämä päättyy aina lopulta kuolemaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."
Lisäksi siteeraan vielä Raamatun vanhimpaan pitkälliseen 3/4-osuuteen eli Vanhaan testamenttiin kuuluvan Saarnaajan kirjan | yhdeksättä lukua:
Kaiken
tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin
hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen
itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen
eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin
jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja
saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin
syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa,
mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen
kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä
ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja
sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!
Elämä
on maailmankaikkeudessa hirmuisen harvinainen ja silkkaan onnekkaaseen
sattumaan perustuva ilmiö. Ja eliöt joutuvat sitten kilpailemaan
resursseista niin oman lajin muita yksilöitä kuin ja varsinkin muiden
lajien yksilöitä vastaan, sekä käyttämään hyväksi muita lajeja, ja
lajikkeita. Ne lajit ja lajikkeet, jotka nk. elävät ihmisiksi, tulevat
todennäköisesti melko pian kuolemaan sukupuuttoon. Elämä on täynnä
kurjuutta ja kärsimystä ja paskamaisuutta. Ja elämä päättyy
poikkeuksetta kuolemaan.
Olen
tavannut joskus tai välillä lausua: "Ruusut ovat punaisia, orvokit ovat
sinisiä. Kaikki on mustaa, saatana." Tämä ei ole oma runoni, mutta joka
tapauksessa viime vuonna 2025 lausuin näin suuremman virallisista
kirkkokunnistamme paikallisessa kerhotilassa, ja lausumani kuuli
paikalle juuri saapunut naispuolinen pastori. Eräs paikalla ollut
entinen yhteistyökumppanini oli selittänyt lausumaani tälle kertomalla:
"Tomppa on entinen seurakuntanuori." Ehkä oli vain armeliasta, ettei
tuttuni kertonut pastorille, että olin ennen wanhaan toiminut eri kirkkokunnassa. Ja vieläpä sellaisessa, joka ei edes ole virallinen.
Viimeisten
sadan tai kahdensadan vuoden aikana on kuitenkin suuressa osassa
maailmaa köyhyys ja puute runsaasti vähentynyt teollisen
vallankumouksen, vaurauden lisääntymisen, tieteen ja siihen liittyvän
tekniikan, lääketieteen kehittymisen ja yhteiskuntien
demokratisoitumisen ansiosta.
Sekin
on todellisten viimeaikaisten edistysaskelten ansiota, että
nykyihmisellä voi itse asiassa olla kodissaan parempi vessa kuin
muinaisen Egyptin faaraoilla.
Mutta
tosiasia kuitenkin on, että karkeasti ottaen ihmisen ruumis alkaa
rappeutua 20 vuoden iässä. Noin 25 vuoden iässä hänen aivonsa ovat
vihdoin aikuisessa tilassa eli täysin kehittyneitä, ja nekin rappeutuvat
tästä eteenpäin. Koko ihmisen loppuelämä on tätä elimistön
rappeutumista. Parhaimmassa tapauksessa hänellä on elämässä paljon
kivaa, mutta se ei tee hänestä ikinuorta kuolematonta.
Minusta nyt on paras ottaa kuolemasta kiinni ja tähdätä siihen, että joskus sitä kuitenkin kuollaan.
Ihmisellä
kuin ihmisellä on ihmisarvo, tai näin ainakin kuuluu nykyään melko
laajalle levinnyt epätieteellinen uskomus, mutta hänen kuoltuaan sillä
ei ole hänelle itselleen mitään merkitystä. Ihminen toki toivoo
eläessään, että hänen elämällään on sitä, ja hän myöskin toivoo, että
hänen kuoltuaan hänen läheisensä pärjäilevät. Mutta ei hän kuoltuaan
läheisiäänkään muista. Nämä ovat muuttuneet merkityksettömiksi hänelle.
Häntä itseään ei enää ole.
Jälkeenjääneet sen sijaan voivat surra.
(Itse uskon ihmisarvon olemassaoloon, vaikka pidän asiaa todistamattomana.)
Ihmisten,
kuten muidenkin eläinten, ja eliöiden, elämä on vain lyhyt tähdenlento.
Ja elämä on täynnä turhaa kärsimystä. Ja sosiaalisilla yhteisölajeilla,
kuten ihmisellä, se on muun ohella kilpailua statuksesta
lajiyhteisössä.
Ihmislajiin kuuluvilla on taakkanaan vielä se, että he kykenevät miettimään nk. syntyjä syviä.
Tähän samaan lajityypilliseen ominaisuuteemme perustuu ihmisen kyky
kehittää erilaisia kulttuureita ja kulttuurin ja siihen kuuluvien
keksintöjen avulla sopeutua tehokkaasti kulloiseenkin elinympäristöön.
Samaan perustuu myös ihmislajin edustajien kyky muodostaa
yksilömäärältään todella suuria yhteisöjä.
Mutta koska transhumanismi ei ole tässä ja nyt, minä tähtään kuolemaan. Sen ainakin kykenen tekemään. Yritän kuitenkin olla tekemättä itsemurhaa.
Yritän
tarkkailla elämääkin. Ehkä siitä löytyy jotain mielenkiintoista. Ja
minulla on projekteja, joiden parissa haluan ehtiä puuhaamaan. Itsemurha
olisi tässä vaiheessa "syntiä", jos sallitte tällaisen uskonnollisen ilmaisun.
Oma "kuolemankulttini" on ainakin omasta mielestäni myönteisempi kuin oli ollut natseilla.
Haluan olla kuin stoalaista
elämänasennetta kannattava muinainen sotapäällikkö, joka siitä
huolimatta, että tietää varsin varmasti tulevansa häviämään pian
koittavan taistelun vihollisen supermassiivisen ylivoiman vuoksi, ei
menetä toimintakykyään.
Aion nauttia.
Ja tähän alle lisään vielä joitakin käyttökelpoisia masentavia ajatuksia:
Sadan vuoden kuluttua uusiutumattomat luonnonvarat ovat kaluttuja jo melko pitkälle tyhjiin. Jos emme ole siinä vaiheessa saastuttaneet maailmaa jo pilalle, niin ainakin nyt viimeistään elintaso meillä ihmisillä romahtaa lähemmäs keskiaikaista tasoa.
Emme tule koskaan pääsemään tähtiin.
Emme tule koskaan edes asuttamaan merkittävässä määrin omaa aurinkokuntaamme.
Muutaman
miljardin vuoden kuluttua aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja
kärventää Maapallon tuhoten sillä vielä piilevän elämän.
Ja jo jonkin aikaa ennen sitä Maapallon pintakerrokset ovat ehtineet pitkälle kuivua auringon lisääntyneen lämmöntuoton vuoksi.
Entropia
eli käyttökelpoisen energian määrä suljetussa järjestelmässä syö lopulta
kaiken. Maailmankaikkeus on kokeva lämpökuoleman, eikä tuolloin edes
periaatteessa voi missään enää olla elämää.
Ja
jos maailmankaikkeuden laajeneminen todella on kiihtyvää lajia, niin
tähtiin pääseminen tulee olemaan siksikin vaikeaa, kun galaksijoukoissa
olevat galaksit irtoavat erilleen toisistaan, ja seuraavaksi auringot
eroavat toisistaan galakseissa.
Taivaankappaleet eroavat toisistaan yhä tyhjenevämpään avaruuteen.
Lopulta
itse ainekin hajoaa tilan supernopean laajenemisen vuoksi. Molekyylit
hajoavat osiinsa, ja atomit ja sitten protonit, neutronit ja elektronit hajoavat osiinsa. Lopulta maailmankaikkeus
on täynnä pelkästään irrallisia kvarkkeja, tai jotain vielä kummallisempaa.
Ja alle vielä pätkä tuosta Sunićin tekstistä:
Jos
Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa,
häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn
ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen
piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä
eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä
tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto
niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon
viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii
itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi
sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.
Tällä pitkällä tekstimassalla olen halunnut ilmaista ennen kaikkea sen, että kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään.
Omaa "kuolemankulttiani" on lupa nimittää esimerkiksi joviaaliksi pessimismiksi.
Koen joka tapauksessa tässä kirjoituksessani siirtyneeni pois
tavanomaisista elämän ajatteluluutumista, ja se hieman piristää
mieltäni.