Ihmiseläimet

Ihminen on eläin, mutta kulttuuriolentona hän on lajina aivan ylivoimainen muihin eläimiin verrattuna, ja tämä pätee myös jos ihmistä verrataan varislintuihin, delfiineihin, norsuihin, muihin nisäkkäisiin, muihin kädellisiin ja jopa muihin ihmisapinoihin. Ihminen on eläin ja kädellinen, joka kykenee välittämään tietoa puhumalla, ja jo muutaman tuhannen vuoden ajan hän on kyennyt välittämään tietoa myös kirjoittamalla. Hän kykenee puhumaan muiden ihmisten kanssa myös ajallisesti ja paikallisesti kaukaisista asioista. Hän kykenee kaiken tämän lisäksi myös muodostamaan uskomuksia kuvitteellisista asioista, ja sen ansiosta hän kykenee paitsi orjuuttamaan lajitovereitaan niin myöskin ja ennen kaikkea muodostamaan suuriakin yhteisöjä.

Tärkeitä esimerkkejä noista kuvitteellisista asioista ovat uskontojen, ideologioiden ja etiikan väittämät.

Muistaakseni natsi-Saksan SS- ja Gestapo-johtaja Heinrich Himmler (1900-1945 jJs.) oli nimittänyt juutalaisia ihmiseläimiksi. 

Vaikka olen biologisessa mielessä aina pitänyt ihmistä eläimenä muiden joukossa, niin viime vuoden 2025 (jJs.) heinäkuussa olin ruvennut oikein kunnolla painottamaan itselleni sitä, että me kaikki ihmiset olemme eläimiä. Tämä on tuottanut minulle mielihyvää ja mielenylennystä ja tuottaa edelleen.

Ei ole häpeä olla eläin.

Uskon myös natsien olevan eläimiä, ja heidän aatteensa perustanut uskonnollisluontoinen johtaja Hitler (1889-1945 jJs.) olisi varmaankin ensimmäisenä rientänyt olemaan samaa mieltä kanssani asiasta, jos olisi kehdannut. Mitä hän ei olisi kuitenkaan tehnyt, koska hän uskonnottomuudestaan huolimatta ei ollut imagosyistä eronnut roomalaiskatolisen kirkon jäsenyydestä ja koska hän teeskenteli kansalle pitävänsä Saksaa edelleen kristittynä kansakuntana. (Puolueen omissa taistelujoukoissa Waffen SS:ssä sekä kansallissosialistisissa ilmavoimissa Luftwaffessa ei ollut sotilaspappeja eikä -pastoreita. qvod erat demonstrandvm.)

Kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään

Olen halunnut ajatella, että eräs avain tyytyväiseen elämään olisi se, että elää mahdollisimman paljon "tässä ja nyt". Kuten tuntemani koirat ja kissat. Voi noita onnellisia. Kristinuskoisten merkkihenkilö Jeesuskin on sanonut heidän pyhän kirjansa Raamatun viimeisimmän neljänneksen Uuden testamentin mukaan: "Jokaiselle päivälle riittää sen oma huoli."

Toinen vaihtoehtoni on ollut se, että odottaa mielellään seuraavaa päivää, koska haluaa tietää, mitä kaikkea se tulee sisältämään.

Mutta kumpikin on ainakin meikämannelle vaikea tapa saada piristystä. Koska ihminen ei hallitse ajatuksiaan vaan ne hallitsevat häntä. Tai ainakin melko lailla näin lienee. Voisin kuvitella. Vapaata tahtoa ei joka tapauksessa ole eikä tule. Ihmisellä on yhtä paljon vapaata tahtoa kuin shakkitietokoneella on vapautta valita siirtonsa.

Romanialaisranskalainen filosofi Emil Cioran (1911–1995) tykkäsi hankkia elämälleen merkitystä kuvittelemalla omat hautajaisensa. Siteeraan häntä:

Ei ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…

Cioranista on Sarastus-verkkolehdessä noin 13 ja puoli vuotta sitten julkaistu kauhean kroatialaisyhdysvaltalaisen politiikantutkijan ja diplomaatin Tomislav Sunićin kirjoittama – ja kauhistuttavan suomalaisen kirjailijan Timo Hännikäisen suomentama – kirjoitus E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri. Englanninkielisessä Wikipediassa sanotaan kirjoittajasta muun ohella muuten näin, ainakin minun kannaltani mielenkiintoisesti, jos siis ketään kiinnostaa: "Sunić is critical of Judeo-Christian monotheism, to which he attributes the rise of communism and liberalism." Eli Tomislav Sunić tuon mukaan suhtautuu kriittisesti juutalaiskristilliseen monoteismiin, jonka ansioksi hän lukee kommunismin ja liberalismin nousun. No, jokaisella on oma mielipiteensä samoin kuin persereikänsä. Ei minulla muuta sanottavaa.

Siteeraan kuitenkin vielä pätkän kyseisestä kirjoituksesta:

Kiintoisa piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa, Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä.[...]

Aikaisemmin olin voinut tutuissa porukoissa heilutella viiden euron seteleistä koostuvaa setelitukkua ja sanoa samalla: "Minulla tätä riittää." Ja tämä oli vain osittain vitsi. Pärjäsin taloudellisesti hyvin.

Tätä nykyä taas taloudellinen toimeentuloni on jossain määrin kärvistelyä. Mutta tämä suhteellinen köyhyys, joka on koitunut osakseni, sai minut lopulta ajattelemaan elämän merkityksiä ja tarkoituksia uusiksi, varsinkin kun aika paljon muutenkin on ollut elämässäni viime aikoina ikävää. Muistin Cioraninkin.

Jouduin toteamaan itselleni, että elämä päättyy aina lopulta kuolemaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Lisäksi siteeraan vielä Raamatun vanhimpaan pitkälliseen 3/4-osuuteen eli Vanhaan testamenttiin kuuluvan Saarnaajan kirjan | yhdeksättä lukua:

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Elämä on maailmankaikkeudessa hirmuisen harvinainen ja silkkaan onnekkaaseen sattumaan perustuva ilmiö. Ja eliöt joutuvat sitten kilpailemaan resursseista niin oman lajin muita yksilöitä kuin ja varsinkin muiden lajien yksilöitä vastaan, sekä käyttämään hyväksi muita lajeja, ja lajikkeita. Ne lajit ja lajikkeet, jotka nk. elävät ihmisiksi, tulevat todennäköisesti melko pian kuolemaan sukupuuttoon. Elämä on täynnä kurjuutta ja kärsimystä ja paskamaisuutta. Ja elämä päättyy poikkeuksetta kuolemaan.

Olen tavannut joskus tai välillä lausua: "Ruusut ovat punaisia, orvokit ovat sinisiä. Kaikki on mustaa, saatana." Tämä ei ole oma runoni, mutta joka tapauksessa viime vuonna 2025 lausuin näin suuremman virallisista kirkkokunnistamme paikallisessa kerhotilassa, ja lausumani kuuli paikalle juuri saapunut naispuolinen pastori. Eräs paikalla ollut entinen yhteistyökumppanini oli selittänyt lausumaani tälle kertomalla: "Tomppa on entinen seurakuntanuori." Ehkä oli vain armeliasta, ettei tuttuni kertonut pastorille, että olin ennen wanhaan toiminut eri kirkkokunnassa. Ja vieläpä sellaisessa, joka ei edes ole virallinen.

Viimeisten sadan tai kahdensadan vuoden aikana on kuitenkin suuressa osassa maailmaa köyhyys ja puute runsaasti vähentynyt teollisen vallankumouksen, vaurauden lisääntymisen, tieteen ja siihen liittyvän tekniikan, lääketieteen kehittymisen ja yhteiskuntien demokratisoitumisen ansiosta.

Sekin on todellisten viimeaikaisten edistysaskelten ansiota, että nykyihmisellä voi itse asiassa olla kodissaan parempi vessa kuin muinaisen Egyptin faaraoilla.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että karkeasti ottaen ihmisen ruumis alkaa rappeutua 20 vuoden iässä. Noin 25 vuoden iässä hänen aivonsa ovat vihdoin aikuisessa tilassa eli täysin kehittyneitä, ja nekin rappeutuvat tästä eteenpäin. Koko ihmisen loppuelämä on tätä elimistön rappeutumista. Parhaimmassa tapauksessa hänellä on elämässä paljon kivaa, mutta se ei tee hänestä ikinuorta kuolematonta.

Minusta nyt on paras ottaa kuolemasta kiinni ja tähdätä siihen, että joskus sitä kuitenkin kuollaan.

Ihmisellä kuin ihmisellä on ihmisarvo, tai näin ainakin kuuluu nykyään melko laajalle levinnyt epätieteellinen uskomus, mutta hänen kuoltuaan sillä ei ole hänelle itselleen mitään merkitystä. Ihminen toki toivoo eläessään, että hänen elämällään on sitä, ja hän myöskin toivoo, että hänen kuoltuaan hänen läheisensä pärjäilevät. Mutta ei hän kuoltuaan läheisiäänkään muista. Nämä ovat muuttuneet merkityksettömiksi hänelle. Häntä itseään ei enää ole.

Jälkeenjääneet sen sijaan voivat surra.

(Itse uskon ihmisarvon olemassaoloon, vaikka pidän asiaa todistamattomana.) 

Ihmisten, kuten muidenkin eläinten, ja eliöiden, elämä on vain lyhyt tähdenlento. Ja elämä on täynnä turhaa kärsimystä. Ja sosiaalisilla yhteisölajeilla, kuten ihmisellä, se on muun ohella kilpailua statuksesta lajiyhteisössä.

Ihmislajiin kuuluvilla on taakkanaan vielä se, että he kykenevät miettimään nk. syntyjä syviä. Tähän samaan lajityypilliseen ominaisuuteemme perustuu ihmisen kyky kehittää erilaisia kulttuureita ja kulttuurin ja siihen kuuluvien keksintöjen avulla sopeutua tehokkaasti kulloiseenkin elinympäristöön. Samaan perustuu myös ihmislajin edustajien kyky muodostaa yksilömäärältään todella suuria yhteisöjä.

Mutta koska transhumanismi ei ole tässä ja nyt, minä tähtään kuolemaan. Sen ainakin kykenen tekemään. Yritän kuitenkin olla tekemättä itsemurhaa.

Yritän tarkkailla elämääkin. Ehkä siitä löytyy jotain mielenkiintoista. Ja minulla on projekteja, joiden parissa haluan ehtiä puuhaamaan. Itsemurha olisi tässä vaiheessa "syntiä", jos sallitte tällaisen uskonnollisen ilmaisun.

Oma "kuolemankulttini" on ainakin omasta mielestäni myönteisempi kuin oli ollut natseilla.

Haluan olla kuin stoalaista elämänasennetta kannattava muinainen sotapäällikkö, joka siitä huolimatta, että tietää varsin varmasti tulevansa häviämään pian koittavan taistelun vihollisen supermassiivisen ylivoiman vuoksi, ei menetä toimintakykyään.

Aion nauttia. 

Ja tähän alle lisään vielä joitakin käyttökelpoisia masentavia ajatuksia:

Sadan vuoden kuluttua uusiutumattomat luonnonvarat ovat kaluttuja jo melko pitkälle tyhjiin. Jos emme ole siinä vaiheessa saastuttaneet maailmaa jo pilalle, niin ainakin nyt viimeistään elintaso meillä ihmisillä romahtaa lähemmäs keskiaikaista tasoa.

Emme tule koskaan pääsemään tähtiin.

Emme tule koskaan edes asuttamaan merkittävässä määrin omaa aurinkokuntaamme.

Muutaman miljardin vuoden kuluttua aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja kärventää Maapallon tuhoten sillä vielä piilevän elämän.

Ja jo jonkin aikaa ennen sitä Maapallon pintakerrokset ovat ehtineet pitkälle kuivua auringon lisääntyneen lämmöntuoton vuoksi.

Entropia eli käyttökelpoisen energian määrä suljetussa järjestelmässä syö lopulta kaiken. Maailmankaikkeus on kokeva lämpökuoleman, eikä tuolloin edes periaatteessa voi missään enää olla elämää.

Ja jos maailmankaikkeuden laajeneminen todella on kiihtyvää lajia, niin tähtiin pääseminen tulee olemaan siksikin vaikeaa, kun galaksijoukoissa olevat galaksit irtoavat erilleen toisistaan, ja seuraavaksi auringot eroavat toisistaan galakseissa.

Taivaankappaleet eroavat toisistaan yhä tyhjenevämpään avaruuteen.

Lopulta itse ainekin hajoaa tilan supernopean laajenemisen vuoksi. Molekyylit hajoavat osiinsa, ja atomit ja sitten protonit, neutronit ja elektronit hajoavat osiinsa. Lopulta maailmankaikkeus on täynnä pelkästään irrallisia kvarkkeja, tai jotain vielä kummallisempaa.

Ja alle vielä pätkä tuosta Sunićin tekstistä:

Jos Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa, häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.

Tällä pitkällä tekstimassalla olen halunnut ilmaista ennen kaikkea sen, että kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään. 

Omaa "kuolemankulttiani" on lupa nimittää esimerkiksi joviaaliksi pessimismiksi.

Koen joka tapauksessa tässä kirjoituksessani siirtyneeni pois tavanomaisista elämän ajatteluluutumista, ja se hieman piristää mieltäni.

Tiedon portinvartijaa ei ole

Nykyaikana on hienoa, että perinteinen media ei voi toimia enää tiedon portinvartijana. Toisaalta sosiaalinen media tiedon lähteenä ei myöskään ole mitenkään kovin idioottivarma. Samaa voidaan sanoa nyt jo usean vuoden ajan pasmojamme ja paskojamme sekoittaneista generatiivisen keinoälyn palveluista, joista voidaan sanoa, latinaksikin ihan: pvrgamentvm init, exit pvrgamentvm ("roskaa sisään, roskaa ulos").

Mutta maailmasta on tullut tavallaan tasa-arvoisempi.

Elämän idea lyhyesti

Maailmankaikkeuden ja elämän idea on kärsimys ja epäoikeudenmukaisuus.

PS. Minusta tämä on sanottu enemmän tai vähemmän masentavaan tapaan. Mutta se ei ole välttämättä virhe taikka syntiä.

Tulisiko kirkolla olla naispappeja?

Olen itse ollut sitä mieltä, että protestanttisissa kirkoissa on ainoastaan pastoreita tms., koska nimitys "pappi" tuntuu viittaavaan jonkinlaiseen jumaluuden tms. ja ihmisen välihenkilöön. Pastorit taas ovat pelkästään yliopisto- tai muulla tavalla koulutettuja maallikkosaarnaajia. Mutta se ei ole nyt kauhean tärkeää. Kiitoksia.

Ilmoitan tässä myös paheksuvani sitä, että kun maassamme puhutaan "kirkosta", niin oletuksena tarkoitetaan Suomen virallista evankelisluterilaista kirkkoa. Jatkan paheksumista myöhemmin tässä kirjoituksessa, mutta ensin toiseen asiaan.

Roomalaiskatolisilla ja ortodokseilla lienee omissa kirkoisssaan oikeita pappeja.

Protestanteilla on siis pelkästään pastoreita tai muita sellaisia. Oman mielenrauhani vuoksi nimitän tässä kirjoituksessani kaikkia protestanttisten kirkkojen pastoreita tms. pelkiksi pastoreiksi.

Voidaan kysyä, että pitäisikö Suomen virallisessa evankelisluterilaisessa kirkossa olla naispastoreita.

Aiheeseen liittyen internet osaa kertoa näin:

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ensimmäiset naispuoliset papit vihittiin 6.3.1988. Päätös pappisviran avaamisesta oli tehty kirkolliskokouksessa kaksi vuotta aiemmin. Viran avaamisesta naisille oli äänestetty kirkolliskokouksessa jo aiemmin kolmeen kertaan, mutta vaadittava ¾ ääntenenemmistö saatiin vasta vuonna 1986.

Pastorinviran avaaminen naissukupuolen edustajille vuonna 1986 oli osaltaan johtunut muuten siitä, että Suomen virallisella evankelisluterilaisella kirkolla oli alkanut olla vaikeuksia saada virkoihinsa tarpeeksi miespuolisia pastoreita. Tarve on keksintöjen isä, tai äiti. Mutta sekään ei ole nyt tärkeää.

Minusta on periaatteessa jokaisen kirkkokunnan ihan oma asia, että mitä sukupuolta tai sukupuolia heidän pastorinsa ovat. Uskonnonvapauden toteutumisen kannalta kai pitäisi olla kaikilla uskonnollisilla yhdyskunnilla valta ja oikeus itse määrittää, keitä he valitsevat papin, pastorin, saarnaajan tai kirjanoppineen virkaan. Toki sillä edellytyksellä, että on etukäteen mahdollisimman hyvin valtiovallan toimesta estetty ihmisten painostaminen kuulumaan tai liittymään johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan. Uskonnollisten yhdyskuntien ei myöskään mielestäni saa antaa jaella yhteiskunnassa määräyksiä siitä, että heidän pyhiä tuntojaan ei saa loukata. Kunhan ei kirkossa tai temppelissä tms. taikka hautajaisissa häiriköidä, niin uskonnollisia tunteita tulee saada liberaalissa | demokratiassa loukata. Koska muuten asioista tulisivat määräämään suvaitsemattomimmat uskonnolliset tahot. (Epäliberaalit demokratiat voivat olla eri asia, toki.)

Mutta Suomen virallinen evankelisluterilainen kirkko – jatkossa käytän tästä lyhennettä SVELK – on sikäli hiukan eri asia, koska kyseessä on Suomen valtion kannalta virallinen kirkkokunta. Sen toimintaa koskee kirkkolaki.

Muuten Suomessa on toinenkin virallinen kirkkokunta, nimeltään Suomen ortodoksinen kirkko. Se on melko piskuinen, ja monet pitävät sitä suvaitsevaisena kirkkona, vaikka ortodoksisuus on menneiden vuosisatojen aikana eri valtakunnissa tavannut olla vallanpitäjien uskollinen käsikassara, joka on sortanut varsinkin toisinajattelijoita. Toisaalta tuossa suhteessa ihan samanlaista väkeä ovat olleet luterilaiset toimijat.

Mutta lisäksi Suomen virallisessa ortodoksisessa kirkossa ei ole vieläkään hyväksytty naisia papeiksi. Ei kovin suvaitsevaista. Eikä homoseksuaaleja. Eikä siellä päättävissä piireissä taideta juuri hyväksyä homoseksuaalisia avioliittojakaan.

Kun meillä Suomessa on nämä kaksi virallista kirkkokuntaa, niin mielestäni tavallaan voisi hyväksyä sen, että niiden virallisuuden vuoksi niiden toimintaa ja oppia tulisi koskea laajemmin kuin muita uskonnollisia yhdyskuntia yleisen mielipiteen. Jos yleinen mielipide on Suomessa sitä mieltä, että naisten pitää saada olla näissä kirkoissa pappeja tai pastoreita, niin näiden kirkkojenkin se pitäisi hyväksyä.

Mutta jos kysytte minun mielipidettäni asiaan yleisemmin, niin itse kannatan protestanttisuuden periaatetta "yleinen pappeus" mahdollisimman tiukasti. Minusta kirkkokunnassa ei tarvitse eikä pidä olla pastoreita ollenkaan. Kirkossa olkaamme kaikki tasa-arvoisia hengellisiä toimijoita.

Ja jos palaan vielä hetkeksi kirjoitukseni melko alussa mainitsemaani paheksuntaani, niin aina jos joku alkaa puhua "kirkosta", niin minä voin kysyä, että mistä kirkosta nyt on kysymys. Ja sitten onkin kiva katsoa, että osaako puhuja kertoa, mistä kirkosta hän oli nyt halunnut puhua.

Historiallisesti sen enempää roomalaiskatolinen kuin evankelisluterilainen kirkkokaan eivät olleet perustaneet Suomessa kirkkoaan vapaaehtoiseen liittymiseen ja kuulumiseen.

Siksi on minusta tavallaan kiva juttu, että mitä enemmän SVELK:stä eroaa jäseniä, niin sitä vähemmän on jatkossa ihmisillä sosiaalista painetta kuulua siihen.

Vuonna 1923 Suomen sivistyneistö oli jo siinä määrin maallistunutta väkeä, että kyettiin saattamaan voimaan uskonnonvapauslaki. Tämä ei olisi maassamme onnistunut ilman maallistumiskehitystä. Luterilaisuus on pohjimmiltaan suvaitsematon uskonnonmuoto.

Mutta tuonkin tärkeän lainsäädännön voimaantulon jälkeen saattoi eräissä piireissä SVELK:n jäsenyys olla merkki kuulumisesta kunnon ihmisiin.

Yhdysvaltain liittovaltion hallinnolle tarvittaisiin remontti

Viime Jeesuksen vuoden 2025 kesäkuussa olin julkaissut tässä blogissani merkinnän otsikolla "Suurikokoisen hallinnon" purkaminen Yhdysvalloissa heikentää republikaanien kannatusalueita taloudellisesti, jonka muodollisena tarkoituksena oli haukkua Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen hallintonsa toimia. Mutta se oli vain muodollinen tarkoitus.

Myöhemmin tuossa blogitekstissäni toin esiin ajatukseni, että kannatan oikeastaan sellaista, että demokratiassa pitäisi yhden presidentin sijaan olla kaksi presidenttiä, kuten on laita San Marinossa, tuossa Apenniinien niemimaalla sijaitsevassa pienessä Italian ympäröimässä tasavallassa. (Niin, ja San Marinossa maan hallituksen tulee parlamentarismin tapaan nauttia eduskunnan luottamusta, vaikka varsinaista pääministerin virkaa ei maahan olekaan perustettu, jos ketään kiinnostaa. Ja presidenttien nimitys maassa on muuten kapteenivaltionhoitaja, vaikka se ei ole kovin tärkeä tieto.)

Mutta jos palataan keskustelun vuoksi Yhdysvaltain tarpeisiin, niin maan kansalaiset saattavat olla jossain määrin kiintyneitä poliittiseen järjestelmäänsä, joten siksi kahden presidentin ja parlamentille, eli kongressille, vastuussa olevan hallituksen sijaan voisin ajatella jotain muuta. (Eikä sitä paitsi Yhdysvaltain perustuslaki edes joskus kauempana olevassa tulevaisuudessa voi sallia siirtymistä parlamentaariseen järjestelmään, sillä siihen voi tehdä ainoastaan lisäyksiä, ei varsinaisia muutoksia.)

Ennen kuin ehdotan uutta "ratkaisua" Yhdysvaltain poliittisen johdon muodostamaan ongelmakenttään, niin kopioin ensimmäiseen kappaleeseen linkittämääni blogitekstiä muutaman kappaleen verran, koska en viitsi kirjoittaa tuota kaikkea uudestaan. Parempi on vain kierrättää suoraan:

Yhdysvaltain järjestelmässä vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti valitsee itse hallituksen ministerit ja myöskin johtaa hallituksen toimintaa. Hallitus voi antaa kongressille lakiehdotuksia, ja presidentti voi myös veto-oikeudellaan estää kongressin hyväksymän lain voimaantulon (kongressi taas voi saattaa presidentin estämän lain voimaan kahden kolmasosan enemmistöllä kongressin molemmissa kamareissa). Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Ja hänellä on vieläpä laaja oikeus hallinnoida asetusten antamisen kautta.

Eli mitä haluan sanoa tällä pitkähköllä blogimerkinnälläni on se, että parlamentin eli eduskunnan enemmistö edustaa paljon laajemmin äänestäjiä ja erilaisia kansalaispiirejä kuin presidentti. Hallitusta johtavan pääministerin ja hallituksen muiden jäsenten tulee nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta, tai ainakin enemmistön tulee jollakin lailla hyväksyä heidät, jotta he voivat jatkaa tehtävässään.

Presidenttijohtoisessa järjestelmässä presidenttiä taas ei käytännössä voi erottaa kesken kauden. Pääministeri taas voidaan erottaa, koska niin se virka on määritelty.

Hallituksen vetäjä demokraattisen järjestelmän lajista huolimatta voi aina tulla hulluksi tai osoittautua tympeäksi tyypiksi kesken kaiken.

Eduskunnassa edustettuina olevat puolueet joutuvat vatuloimaan sen kysymyksen parissa, että liian epäsuositut toimenpiteet syövät kannatusta, joten siksi ne joutuvat ainakin periaatteessa pohtimaan tekemiään päätöksiä kunnolla. Toki lisäksi toivoisi, että aina ennen äänestysnapin painamista olisi ehditty ennalta estämään päätöksiä rakennettaessa niiden tarkoittamattomat, vahingolliset sivuvaikutukset.

Lisäksi voisin mainita sen, että poliittiset puolueet takaavat äänestäjille minimaalisen poliittisen kuluttajansuojan. Ehdokkaan taustapuolue antaa jonkinlaista osviittaa ehdokkaan näkemyksistä, ja toiseksi puolueet tapaavat jossain määrin valvoa sitä, että heidän ehdokkaansa ja jäsenensä noudattavat riittävässä määrin puolueen arvomaailmaa ja periaatteita.

Suomenkin poliittisessa järjestelmässä eduskuntavaaleissa äänestetään ensisijaisesti puoluetta, vaikka jotkut kuvittelevat äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä.

Kannatan mieluummin hyviä instituutioita kuin yksittäisiä mahdollisesti hyviä ihmisiä vallallisen presidentin virkaan. Demokraattinen järjestelmä ei saa olla riippuvainen siitä, että yksittäinen poliittisessa virassa oleva henkilö on hyvä ja osaava ihminen.

Haluaisin, että Suomessa luovuttaisiin vallallisen presidentin virasta mahdollisimman pitkälle, ja samoin tietysti Ranskassakin. Ranskassa on kyllä tällä hetkellä presidenttivaltaisempi järjestelmä kuin Suomessa nykyään. Enää ei eletä presidentti Kekkosen aikaa.

Tuon pätkän siteeraamiseni ansiosta tästäkin blogimerkinnästäni tuli pitkä.

Uusi ehdotukseni Yhdysvaltain liittovaltion korkeimmaksi hallituselimeksi olisi seuraavanlainen:

Vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti edelleen periaatteessa valitsee ja nimittää hallituksensa jäsenet ja sitten johtaa tätä hallitusta, ja hänellä voi olla kaikki muutkin Yhdysvaltain nykyisen presidentinvallan valtaoikeudet.

Ero entiseen eli nykyisin voimassaolevaan malliin olisi se, että presidentin taustapuolueella olisi oikeus vaihtaa presidentti milloin tahansa toiseen.

Tässä olisi vielä lopuksi minulta joukko muitakin hyväätarkoittavia neuvoja asian ratoksi (tämänkaltaiset neuvot olen julkaissut blogistossani jo joskus aikaisemmin, jos ketään kiinnostaa):

Ehdottaisin, että Yhdysvaltain presidentinvaalissa vaalitapa tulisi muuttaa sellaiseksi, että missään osavaltiossa ei eniten ääniä saanut ehdokas saisi kaikkia osavaltion valitsijamiehiä, vaan valitsijamiehiä saisi vain suhteessa saamaansa äänimäärään. Jossain määrin noin on tällä hetkellä Yhdysvaltain osavaltioista ainoastaan Mainessa ja Nebraskassa.

Toinen ehdotukseni olisi sellainen, että yhdellä puolueella saisi olla "oma" presidentti Valkoisessa talossa vain yhden kauden verran kerrallaan. Näin kukin presidenteistä saisi toteuttaa täsmälleen haluamansa laista politiikkaa, koska hänen ei tarvitsisi huolehtia uudelleenvalituksi tulemisestaan. Ja sitä paitsi näin myös muut poliittiset puolueet kuin kaksi suurinta saisivat todellisen mahdollisuuden saada ehdokkaansa presidentiksi asti. Pääpuolueet myöskin joutuisivat ainakin välillä liittoutumaan jonkun pienemmistä puolueista kanssa.

Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on Yhdistyneestä kuningaskunnasta periytynyt vaalitapa, josta englanniksi käytetään nimistystä first-past-the-post. Suomeksi voidaan puhua enemmistövaalitavasta, mutta nimitys on sikäli harhaanjohtava, että termi tarkoittaa kahta jonkin verran toisistaan eroavaa vaalitapaa: käytössä olevasta mallista riippuen valituksi tulee joko kussakin vaalipiirissä eniten ääniä saanut ehdokas (pluraliteetti) tai enemmistön kaikista äänistä saanut (majoriteetti), joista jälkimmäinen voi edellyttää useamman äänestyskierroksen järjestämistä.

First-past-the-post tarkoittaa juurikin sellaista vaalitapaa, jossa yhden henkilön vaalipiirissä valituksi tulee eniten ääniä saanut ehdokas, vaikka tämä olisi saanut vähemmistön äänistä (ja tämä on mahdollista aina, kun ehdokkaita on vaalipiireissä enemmän kuin kaksi). Tällaisella vaalitavalla on taipumus johtaa jonkinasteiseen kaksipuoluejärjestelmään, jossa on vain kaksi oikeasti merkittävää puoluetta muiden ollessa yleensä vain statistin asemassa.

Niinpä kolmas ehdotukseni on, että Yhdysvaltain kongressin vaaleissa tulisi siirtyä kaikissa osavaltioissa siirtoäänivaalitapaan. Se tukisi todistettavasti maltillisia ja sikäläisen poliittisen keskustan ehdokkaita.

Siirtoäänivaalitapa on kuitenkin matemaattisesti jonkin verran monimutkainen. Mutta voin ehdottaa myös yksinkertaisempaa ja silti melkein yhtä hyvin toimivaa tapaa hoitaa kongressivaalit yhden henkilön vaalipiireissä:

Jos vaalipiirissä olisi ehdolla vain kaksi ehdokasta, niin silloin kukin äänestäjä äänestäisi kongressiin haluamaansa ehdokasta seitsemällä äänellä.

Jos ehdokkaita olisi vaalipiirissä kolme tai enemmän, niin siinä tapauksessa äänestäjä äänestäisi itselleen sopivinta ehdokasta viidellä äänellä ja mielestään toiseksi parasta kahdella äänellä. 

Neljänneksi kannattaisin myöskin rajua ja radikaalia kampanjarahoituksen uudistamista Yhdysvalloissa. Sellaista, joka estäisi yksittäistä tahoa antamasta kammottavan suurta lahjoitusta jollekin puolueelle taikka ehdokkaalle.

Ja viidenneksi, gerrymanderointi myöskin kannattaisi lopettaa. Tässä on kyse maan pahasta tavasta, jota ovat harjoittaneet kumpikin pääpuolueista, että vaalipiirien rajoja piirretään siten, että "väärän puolueen" ehdokkaiden äänet jakautuvat sillä lailla vaalipiireihin, että mahdollisimman pieni määrä "väärämielisistä" ehdokkaista tulee valituksi. Gerrymanderointi on lisäksi voinut johtaa mielenkiintoisen muotoisiin vaalipiireihin, kun on oikein yritetty säätää.

Jumalan määritelmäni

Otsikossa sana "jumala" on isolla alkukirjaimella, mutta tämä johtuu siitä, että suomen kielessä virkkeen ja otsikon ensimmäinen sana tavataan kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Yksijumalaisissa uskonnoissa, kuten kristinuskon eri muodoissa, voidaan toki oman uskonnon jumalaa tarkoittava termi "jumala" kirjoittaa isolla alkukirjaimella ihan vain sen vuoksi, että kun uskonnon piirissä oletetaan kyseessä olevan ainoa jumala, niin silloin sana "jumala" on ikään kuin tämän jumalan nimi, tai ainakin toimii nimen korvikkeena.

(Sanoin tuossa "kuten kristinuskon eri muodoissa", vaikka normikristinuskoon kuuluva kolminaisuusoppi tekee monelle vaikeaksi uskoa, että kyseessä todella on yksijumalainen uskonto. Ainakin kyseessä on jonkinlainen sekasotku jos ei muuta. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni.)

Ja sitten siihen jumalan määritelmääni:

Jumala, tai jumala, on kuolematon taikaolento, joka riippuen uskonnosta saattaa olla luonut maailman tai sitten ei, ja saattaa vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesti maailmassa taikka sitten ei. Hän saattaa myös joissakin uskonnoissa vaatia ihmisiä noudattamaan tahtoaan. Jotkut taas voivat sanoa, että hän on "ainoastaan" jonkinlainen maailmansielu, jolla ei ole sen kummemmin mielen toimintaa. Vaikka mikä minä olen arvostelemaan häntä.

Vielä tähän päivään mennessä ei ole kuitenkaan saatu luotua kunnollista eli toimivaa tutkimusohjelmaa jumalien tutkimiseksi empiirisesti. Jokin jumalista, tai useampikin, voi silti olla olemassa, aivan kuten Russellin teekannu.