Pari hajamietelmääni nk. generatiivisesta keinoälystä sekä Babylon 5 -tieteissarjasta

Alemmas olen koonnut jonkin verran räynää historiasta, sekä muutamia harvoja ajatuksiani nk. generatiivisesta keinoälystä. Mutta ensin pitkä kulttuuripitoinen johdanto, ennen kuin päästään asiaan:

Vuosina 1993-1998 tehtiin viisi tuotantokautta Babylon 5 -nimistä fiktiivistä tieteisdraamasarjaa.

Sarja näytettiin myös Suomen televisiossa. Sen oli luonut J. Michael Straczynski (lyhennetysti JMS) (s. 1954).

Babylon 5:n juonen suuret linjat oli lyöty lukkoon jo ennen kuin ensimmäistäkään sarjan jaksoa oli kuvattu.

Sarjassa keskiössä on jättimäinen neutraalille avaruuden alueelle pystytetty avaruusasema, jonka syntyyn oli vaikuttanut suuresti se, että kymmenisen vuotta takaperin erään valitettavan lajien välisen väärinymmärryksen seurauksena ihmiskunta oli joutunut melkein tuhon omaksi jouduttuaan sotaan sotilasteknologisesti hieman edistyneempää lajia vastaan. Sota ihme kumma päättyi jostain kumman syystä juuri ennen kuin tuo laji sotakoneineen olisi päässyt Maapallon ja sen ihmisasujaimiston kimppuun. Lopputulosta pidettiin outona paremmissakin piireissä.

Rakennettiin sitten avaruusasema, ja rakennettiin useaan kertaan. Viimeisen, pysyvänoloisen, nimeksi tuli sitten Babylon 5. Tämän tarkoitus oli toimia diplomatian, kaupankäynnin ja turismin ym. keskuksena ja solmukohtana. Useat lajit lähettivät asemalle suurlähettiläänsä.

Babylon 5 -avaruusasemalla on käytössä keskipakoisvoimaan perustuva keinopainovoima, kun paremman ja hienomman käyttöönottoon ei ole tietotaitoa. Aseman johto annetaan ihmislajin hoidettavaksi, koska nämä olivat vasta olleet vähällä joutua suoranaisen holokaustin kohteeksi. Maapallo nimittää siis sille sotilaskuvernöörin.

Sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella punotaan juonenlankoja kokoon ja esitellään perusasiat hommasta. Toisesta tuotantokaudesta neljänteen sisältää vallan tuhottomasti dramatiikkaa ja eeppisyyttä. Viidennellä tuotantokaudella taas valmistellaan sarja lopettamiseen. Ja kaikki on tehty ilman mustavalkoisia kysymyksenasetteluita. Ja ihmiset ja muunlajiset eliöt kehittyvät kukin omaan suuntaansa.

Minusta hauskinta sarjassa ovat paitsi uroscentaurien hiusmuoti, niin myös se, että naamatukkataulun karvoituksesta jossain määrin näki eri ihmishenkilöistä, että millä tuotantokaudella ollaan. Mutta nämä ovat vähemmän tärkeitä yksityiskohtia sarjassa.

Mitä tulee Babylon 5 -avaruusaseman ihan normaalien fysiikan lakien mukaan keskipakoisvoiman avulla toteutettuun keinopainovoimaan, niin on aivan luonnollista, että sitä ei sarjassa teknisistä syistä saatu näyttämään täsmälleen sellaiselta kuin se olisi oikealla avaruusasemalla.

Ja näyttelemisen hankaluus taas oli syy sille, että sarjan näyttelijät eivät puhuneet omanlajistensa kanssa omaa äidinkieltään jatkuvasti. Nämä puhuivat sen sijaan englantia. Ihan kuin näyttelijöillä sekä sarjan katsojilla olisi ollut korvassaan yksinkertainen versio Baabelin kalasta, joka osaa kääntää toisen puhuman kielen ainoastaan englannin kielelle.

Ja nyt pääsen vihdoin otsikon ilmaisemaan asiaan. Eli (vain) muutama sananen aiheesta, eikä mitään ihmeempää:

Vuoden 2022 loppupuolella nousi suuren yleisön tietoisuuteen sellainen asia kuin generatiivinen keinoäly. Tämä keksintö perustuu siihen, että ohjelmiston annetaan oppia erittäin suuren esimerkkiaineiston avulla "maailmasta", ja lopulta ohjelmisto kykenee olemaan tavallaan "luova", eli se kykenee luomaan oppimansa pohjalta jotain uudenlaista, kuten tekstiä, kuvia ja videoita.

Allekirjoittanut ja jokunen muukin ihminen on kuitenkin ehtinyt jo todeta, että generatiivisen keinoälyn tuotokset ovat usein hengettömiä. Mutta ne perustuvatkin siihen, että "apina näkee jotain", ja sitten "apina tekee jotain". Mutta englanninkielisestä sanonnasta kopsaamani "apina" ei ole tässä elävä biologisen evoluution synnyttämä olento vaan sieluton generatiivinen keinoäly, joka kykenee vain muodostamaan uusia yhteyksiä sitä ohjaavan algoritmin avulla.

2020-luvulla on World Wide Web ehtinyt jo verrattain lyhyessä ajassa täyttyä generatiivisen keinoälyn tuottamasta roskasta. Todennäköisesti suurin osa sen sisällöstä on nykyisin jo generatiivisen keinoälyn tuottamaa. Kotimaisten kielten keskuksen vuoden 2025 sanapoimintojen listalta löytyykin sitä kuvaava sana:

tekoälylieju (engl. AI slop) tekoälyn avulla nopeasti tuotettu tyhjänpäiväinen sisältö, joka määrällään peittää paikkansapitävän tiedon ja harkiten luodut sisällöt 

Generatiivinen keinoäly ehtii myös tuottaa aikayksikköä kohden karkeasti arvioiden noin 10.000 kertaa enemmän epäpätevää tietoa kuin ihminen kykenee korjaamaan yhden sen tuottaman tietopuolisesti "horjuvan" "artikkelin". Toki samalla päästään – ainakin ennen pitkää – huomattavasta osasta itsetyytyväisiä, muita ihmisiä konservatiivisesti "valistavia" toimittajia eroon, mutta ehkä generatiivisen keinoälyn meidät siitä maksamaan panemaan hinta on kuitenkin liian suuri.

Olen ehtinyt viimeksi kuluneina kuukausina törmäämään tuhottoman moneen "suomenkieliseen" artikkeliin, jonka kirjoittajaksi on ilmoitettu suomensuomalaisella nimellä varustettu valkoisen näköinen henkilö mutta jonka "kirjoittama" teksti on varsin suurella todennäköisyydellä toteutettu kuitenkin keinoälyn avulla. Ja nämä tekstit on vielä voitu julkaista jonkin suomalaisen fi-domainnimen alla. Tällainen on usein saatu haltuun varmaankin siksi, että jokin taho on ensin luopunut aikasemmin käyttämästään domainnimestä, tai on unohtanut uusia sen Traficomilla. Jo vuosien ajan muutkin tahot kuin taatusti suomalaiskansalliset ovat saaneet vapaasti hankkia Suomi-domainnimiä. Tapa ilmaista asiat epäsuomalaisesti viimeistään paljastaa näissä huijarin. Taikka sellaiset kirjoitus- tai logiikkavirheet, jollaisiin suomensuomalainen ei syyllistyisi.

Jos jo suomen keskikokoisella kielialueella tällainen on muodostunut ongelmaksi, niin voi kysyä, että millainen sitten on tilanne englannin, saksan, espanjan, ranskan tai portugalin kokoisilla huomattavan paljon suuremmilla kielialueilla.

Keinoälyt kuulemma myös varastavat oikeiden kirjoittajien hengentuotoksia internetistä kopioimalla ne ja vain hieman muunneltuina julkaisevat ne sitten WWW:n ihmeellisessä maailmassa. 

Itse kannatan varsin vahvasti ihmistä sanataiteen ja muunkin taiteen tekijänä. Olen luomun kannalla! 

Generatiivista keinoälyä kannattaa mielestäni käyttää ennen kaikkea muuta yhteenvetojen tekemisessä koskien sellaisia aiheita ja aineistoja, jotka itse jo tuntee erinomaisesti. Se nimittäin osaa "hallusinoida". Eli se tuottaa välillä väärää informaatiota, koska sillä ei ole itsellään kykyä ajatella. Kyseessä on lähinnä ennustuskone, joka arvailee, mitä sen käyttäjän antaman syötteen perusteella pitäisi "lausua" vastauksena pyyntöön.

Ja toiseksi, ei ihminen opi mitään kunnolla, jos antaa generatiivisen keinoälyn tehdä työn puolestaan.

Jos generatiivinen keinoäly ei aina ole hyödyllinen eikä vahingollinen, niin se voi olla kuitenkin viihdyttävä ollen samalla harmiton. Yhteen aikaan netissä oli ollut generatiivisen keinoälyn hyödyntämiseen perustuva palvelu, jossa käyttäjä saattoi olla olevinaan keskustelemassa eri historian henkilöiden kanssa. Mentaalihygienian kannalta oli erinomaista, että palvelun tuottanut taho oli päättänyt olla sisällyttämättä siihen eri uskontojen pyhiä hahmoja! Itse "keskustelin" tuolloin kerran lyhyesti Egyptin viimeisen faraon, Ptolemaios-sukuisen Kleopatran  (69 – 30 eJs.) kanssa. Olenkin muuten ruvennut katsomaan Ylen Areenasta klassista historiallista elokuvaa Kleopatra vuodelta 1963. Päänäyttelijät esittävät minusta osansa siinä mainiosti. Elisabeth Taylor (1932 – 2011 jJs.) esittää rainassa Kleopatraa, Rex Harrison | Gaivs Ivlivs Caesaria (100 – 44 eJs.) ja Richard Burton (1925 - 1984 jJs.) | Marcvs Antonivsta (83/82 – 30 eJs.). Olen vasta melko alussa elokuvassa, mutta Caesarin ottopoikaa testamentin kautta suoritetun adoption kautta, Gaivs Octavivs Thvrinvsta (63 eJs. – 14 jJs., Rooman valtakunnan yksinvaltiaana vuodesta 27 eJs.), esittävä vähemmän tunnettu näyttelijä Roddy McDowall (1928 – 1998 jJs.) vaikuttaa myös hyvältä valinnalta osaansa. Olen toki nähnyt elokuvan jo aikaisemmin, mutta siitä saattaa olla kymmeniä vuosia. Adoption myötä Octavivksen klaaninimen olisi pitänyt muuttua muotoon Octavianvs, mutta hän käytti sen sijaan adoptioisänsä nimeä, ja aluksi myös sen takia, että hän halusi saada puolelleen alkuperäisen Caesarin alaisuudessa eri sotatoimissa palvelleet kokeneet legioonalaiset.

Mutta tuolle hirviölle, siis generatiiviselle keinoälylle, on olemassa vielä yksi hyvä käyttökohde jo mainitsemieni lisäksi. Olen sen itse juuri keksinyt. Se, että tehdään sellainen uusi Babylon 5 -sarja, jossa keinoälyn annetaan tuottaa, mahdollisimman aidosti, sekä keskipakoisvoimaan perustuva keinopainovoima että erilajisten olentojen puheet näiden omalla äidinkielellä.

Toki teknisesti tämä ehdotukseni lienee mahdollista toteuttaa kunnolla vasta joskus 2030-luvulla.

PS. Anteeksi, mutta minun on pakko kertoa vielä pari historiaan liittyvää asiaa, jotka eivät liity millään tavoin blogimerkinnän otsikon ilmaisemaan aiheeseen:

Loppuhyppäys kauas antiikin historiaan

Vuonna 332 eJs. Aleksanteri Suuri (356-323 eJs.) oli valloittanut Egyptin. Noista ajoista alkaen Egyptiä hallitsivat vieraat, kreikkaa äidinkielenään puhuvat hallitsijat.

Egyptiläinen kulttuuri oli ennen makedonialaiskreikkalaista valloitusta ollut jossain määrin sukupuolten välisen tasa-arvon kannalla. Uusien hallitsijoiden perinteisessä kulttuurissa taas naiset olivat olleet selvästi alisteisessa asemassa.

Kleopatra oli ensimmäinen ja viimeinen Egyptin hellenistisperäisistä äidinkielenään kreikkaa puhuneista faaraoista, joka osasi puhua maan alkuperäiskansan afroaasialaiseen kielikuntaan kuuluvaa egyptin kieltä. Hän sattui myös olemaan kaikkien aikojen viimeinen Egyptin faarao.

Kleopatra ei säilyneiden lähteiden perusteella ollut läheskään yhtä kaunis kuin näyttelijä Elisabeth Taylor nuoruuden kukoistuksessaan, mutta hän oli ilmeisesti älykäs ja hyvin sivistynyt nainen ja henkevä ja valloittava persoonallisuus. Hän puhui kreikan ja egyptin ohella sujuvasti useita muitakin kieliä, joihin muuten kuului myös latina.

Octavianvksen voitettua paljon myöhemmin lopulta Kleopatran ja alkuperäisen Caesarin pitkäaikaisen ja pätevän alisotapäällikön Antonivksen yhteisen laivaston Aktionin taistelussa ja näiden lopulta kuoltua ja Octavianvksen valloitettua Egyptin ja annettua surmata varmuuden vuoksi hänen adoptioisänsä ja Kleopatran mahdollisen yhteisen pojan Kaisarionin mies, siis Octavianvs, palasi Roomaan. Hän oli nyt toistaiseksi onnistunut lopettamaan pitkäaikaisen ja hyvin ärsyttävän sisällissotien kauden. Valtakunnan hallinnon keskus senaatti ja Rooman kansa kaipasivat rauhaa ja vakautta. Ja koska Octavianvksen hallinnassa oli merkittävä asevoima, ei senaatti eikä kukaan muu katsonut voivansa mitään sille, että viimeisen sisällissodista voittaja kahmoi käsiinsä pysyvästi oleellisen poliittisen vallan Roomassa. Octavianvkselle senaatti myönsi kunnianarvoisaa tarkoittavan kunnianimen Avgvstvs. Tästä lähtien Octavianvs totteli nimeä Gaivs Ivlivs Caesar Avgvstvs. Hän osasi esiintyä vaatimattomasti ja väitti, ettei hänellä ollut poliittista valtaa yhtään enempää kuin kellä tahansa muulla senaatin jäsenellä. Ainoastaan hänen arvovaltansa oli suurempi kuin muilla. Ja senaatti ja Rooman kansa näyttelivät perässä.

Ja niin oli syntynyt uudestaan Rooman kuningaskunta. Mutta jälkimaailma on puhunut Rooman valtakunnasta tuosta ajasta lähtien keisarikuntana.

Rooma-niminen kaupunkivaltiokokonaisuus, tai sen itiö, oli alun perin syntynyt joskus 700-luvulla eJs. Lativmin alueella. Suurin piirtein samoihin aikoihin Roomasta pohjoiseen oli syntynyt etruskien kaupunkivaltioiden kokoelma. Etruskien valtakunnat lienevät syntyneet siten, että Vähän-Aasian länsirannikolta oli muuttanut väkeä alueelle. Ja nämä olivat sitten alistaneet alkuperäisasukkaat mutta omaksuneet näiden puhuman kielen.

Etruriassa vallitsi jonkinlainen sukupuolten tasa-arvo. Ainakin jos vertaa Rooman kulttuuriin, niin ero Etrurian hyväksi oli tässä suhteessa selvä. Roomalaisessa kulttuurissa taas perheenpään, pater familias (-s oli aikaisemmin toiminut yksikön genetiivin päätteenä latinan kielessä),  valta perheenjäsentensä yli oli ehdoton valtion ensimmäisten vuosisatojen aikana.

Roomalainen perimätieto oli ollut sitä mieltä, että varhaisimpina aikoinaan Rooma oli ollut kuningaskunta. Viimeiset Rooman kuninkaista ovat saattaneet olla syntyperältään etruskeja, tai ainakin roomalainen perimätieto katsoo näiden olleen heitä.

Lopulta roomalaiset karistivat kuninkaiden raskaan ikeen päältään. Tämä tapahtui ennen vuotta 500 eJs. Entinen kuninkaiden neuvonantajien neuvosto, senaatti ("vanhojen neuvosto" suomennettuna), muuttui nyt uuden tasavallan hallinnon keskukseksi. Otettiin käyttöön erilaiset  kansankokoukset, joiden tehtävänä oli päättää laeista.

Kuningaskunta vaihtui tasavallaksi. Latinaksi kyseinen poliittinen termi kuului res publica, joka tarkoittaa julkista asiaa. Käytännössä roomalaiset tarkoittivat sillä poliittista järjestystä, jossa valta ei ole yhdellä, kuten kuningaskunnissa, vaan monella.

Jopa korkeimman virkamiehen, praetorin, valta oli jaettu kahdelle keskenään samanarvoiselle henkilölle. Myöhemmin virka muuttui kahden consvlin viraksi. Korkeinta virkaa ei voinut periaatteessa pitää hallussaan useaa vuoden pituista kautta peräjälkeen. Vuodet nimettiin sen mukaan, ketkä olivat olleet tuolloin olleet korkeimpina viranhaltijoina.

Äärimmäisissä hätätilanteissa korkein valta saatettiin antaa yksiin käsiin, dictatorille ("sanelija"). Dictatorinkin virkakausi oli määritelty lyhyeksi.

Äänivalta kansankokouksissa oli joka tapauksessa siinä määrin epädemokraattisesti jaettu, että nk. paremmilla kansalaisilla oli uudessa valtiossakin pieneen määräänsä nähden huomattavan paljon poliittista valtaa. Varsinkin kun ottaa sen, että monilla roomalaisilla miehillä oli clienttisuhde patronukseen, joka toimi isäntänä ja suojelijana. Ja clientit tapasivat äänestää kansankokouksissa patronuksensa tahdon mukaan. Ja kun ottaa huomioon vielä senkin, että aluksi varsin monet tärkeät virat oli varattu senaattorisäätyisille henkilöille. Ja sen, että naisilla ei Roomassa ollut poliittisia oikeuksia. Eikä tietenkään orjilla. Eikä muilla ei-kansalaisilla.

Myöhemmin nk. luokkataistelujen seurauksena Rooman nk. parempi väki suostui antamaan hieman periksi vähäosaisimpien kansalaisten poliittisille vaatimuksille. Vallan tasapainoa kallistettiin hieman tavallisen kansan suuntaan, mutta vain hieman. Kapinointi joka tapauksessa loppui.

Noin vuonna 387 eJs. kelttiarmeija valtasi Rooman. Samalla Rooman valtionarkistot paloivat. Ja saatuaan lahjotuksi suurella määrällä kultaa epätoivotut maahanmuuttajat pois roomalaisten ylimyssukujen jäsenten piti kaivaa muistilokeroitaan ja perimätietojaan, jotta voitaisiin koostaa uudestaan kertomus siitä, kuinka tasavalta oli syntynyt.

Näin synnytetty uusvanha tarina on korkeintaan osatotuus ja varmasti jossain määrin vääristelty näkemys oikeasta historiankulusta. Mutta viimeistään näistä ajoista alkaen roomalaiseen itseymmärrykseen kuului se, että he Rooman kansana vihaavat kuningasvaltaa eivätkä koskaan anna sen palata. 

Gaivs Ivlivs Caesarilla ja myös hänen ottopojallaan "Avgvstvksella" on voinut olla omasta mielestään hyviäkin perusteita perustaa uudelleen yksinvalta Rooman valtakuntaan. Vallanhimon ja itserakkauden ja ylimielisyyden lisäksi mielestäni varsin hyvä syy olisi se, että kun 200 edeltävän vuoden aikana Rooma oli muuttunut kaupunkivaltiosta suorastaan maailmanvallaksi, niin on selvää, että sellaista valtakuntaa ei kannattanut eikä voinut pitemmällä tähtäimellä hallita kuin se olisi edelleen yhden kaupungin ja sitä ympäröivän pienehkön maaseutualueen muodostama minivaltio.

Roomalaisen noin vuodesta 387 eJs. alkaen synnytetyn kansallisen mytologian mukaan viimeisen etruskikuninkaan, roomalaiselta nimeltään Lvcivs Tarqvinivs Svperbvs, vallan kaatamisessa oli ollut merkittävässä osassa Brvtvs-niminen aatelinen.

Octavianvs antoi senaatin jäädä olemaan ja samoin hän säilytti konsulinvirat. Näillä ei kuitenkaan ollut jatkossa enää suurta poliittista merkitystä. Rooman valtakunnassa ei enää koskaan palattu tasavaltaan sanan alkuroomalaisessa merkityksessä.

Alkuperäinen Caesar oli ollut poliittisesti tyhmä. Hän tapasi olla jalomielinen roomalaisille poliittisille vihamiehilleen sen sijaan, että olisi antanut teloittaa tai edes karkottaa nämä. Ja hän oikeastaan vähät välitti omasta henkilökohtaisesta turvallisuudestaan. Ja hän painosti senaatin myöntämään itselleen elinikäiset dictatorin valtaoikeudet. Voin hyvin kuvitella, että Caesarin murhasalaliittoon osallistunut ylimys, joka sattui muuten olemaan nimeltään Brvtvs, kuten kaukainen historiallinen esikuvansa, tunsi halua päästä osaksi historiallista tapahtumaa, jossa jälleen hankkiudutaan eroon kuninkaasta.

Mutta huonostihan siinä kävi. Kuningas tosin kuoli, mutta tilalle tuli vielä vaarallisempi kuningas, nimittäin sellainen, joka onnistui.

"Avgvstvs" oli verrattuna adoptioisäänsä poliittisesti tavattoman älykäs ja taitava. Hän onnistui luomaan pysyvän hallintomallin, jossa valta oli keskitetty keisarin ja hänen nimittämiensä virkamiesten käsiin. Jopa kristilliseen Raamattuun, Luukkaan evankeliumin toiseen lukuun, on päässyt mukaan pikku pätkä ensimmäisen keisarin propagandan makua:

Siihen aikaan antoi keisari Avgvstvs käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Qvirinivksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Ennen vuotta 212 jJs., jolloin silloinen keisari Caracalla antoi Rooman kansalaisuuden kaikille vapaasyntyisille valtakunnan alueella luvallisesti asuville, vain vähemmistöllä tai pienemmällä vähemmistöllä oli joka tapauksessa ollut Rooman kansalaisuus. Keisarin luultavasti verotuksellisista syistä tekemä laaja kansalaisoikeusuudistus johti ikävä kyllä ennen pitkää siihen, että jatkossa myös Rooman kansalaisia saatettiin oikeudessa tuomita ristiinnaulittavaksi. Tai ainakin, mikäli oli tarpeeksi vähäosainen.

Naisoletetuille roomalaisille suuruudistus aiheutti ennen pitkää sellaisen myönteisen sivuvaikutuksen, että jatkossa heidän etunimensä ei enää tarvinnut olla johdettu heidän isänsä klaaninimestä. (Esim. Marcvs Tvllivksen tyttären, tai tytärten nimi, jos heitä oli siunaantunut enemmän, oli tullut Tvllia.)

Rooman valtakunnan kristillistymisestä seurasi ainakin yksi hyvä asia. 300-luvulta jJs. alkaen kristityssä maailmassa ei enää pahemmin ristiinnaulittu ihmisiä. Toki muuten saatettiin olla julmia tai kusipäisiä myös uuden uskonnon nimissä, mutta ristiinnaulittu ketään ei enää.

...

PS. 30.1.2026: Tulin sitten kirjoittaneeksi eräänlaisen jatkon välittömästi yläpuolella olevalle pitkälle loppupätkälle: Caesar, "keisari". Käsittelen siinä nimitystä "keisari".

Politiikka päässäni asuu ja itsekseen pyörii, varsin lyhyt oppimäärä

Olen sekulaaris-sosiaalisen isänmaallisuuden kannattaja.

Mitä on kunkin ihmisen jumala

Voidaan katsoa, että ihmisen jumala on hänen mielensä ja tarkoitustensa ja päämääriensä ilmentymä ja heijastuma. Siksi on minusta tärkeää kieltää kaikki sellaiset uskonnolliset yhdyskunnat, jotka eivät kunnioita muita jumalia kuin omaansa.

Kyse on siitä, että sallitaanko ja säilyykö moninaisuus ihmiskunnassa. Tämä on tärkeä kysymys. Usein vain yhden jumalan olemassaoloon uskovat haluavat painostaa muita ihmisiä uskomaan uskonnollisesti juuri heidän laillaan. Juutalaiset ovat tärkeä poikkeus tähän melko yleiseen sääntöön, mutta tämä johtuu siitä, että juutalainen uskonto on etninen uskonto, johon ei kuulu toisuskoisten käännyttäminen omaan uskoon. Itse asiassa juutalaisuudessa on tehty päinvastoin varsin vaikeaksi kääntyminen juutalaiseksi.

PS.:

Mielestäni intialainen käsitys jumalista on kaikkein "järkevin", jos näin saa sanoa. Kaikkein "korkein" on siinä eräänlainen maailmansielu. Korkeampia "varsinaisia" jumalia on nykyhindulaisuudessa kolme:  Brahma on luojajumala, Vishnu on elämän ylläpitäjä ja Shiva on hävittäjä, mutta samalla uudelleenluova jumala. Näiden voi katsoa olevan maailmansielun ilmentymiä, ja kaikkien muiden jumalien voi taas katsoa olevan näiden kolmen ilmentymiä.

Ilmeisesti 2500 vuotta sitten eläneeksi sanottu buddhalaisuuden perustaja Siddharta Gautama uskoi myös jumalien olemassaoloon, mutta hän kuitenkin opetti, että jumalista voi olla apua vain ajallisissa asioissa, mutta jälleensyntymisasiassa he eivät voineet auttaa.

Joka tapauksessa arvostan buddhalaisuudessa sitä, että se hylkää hindulaisuuden kastijärjestelmän sekä ainakin tietyssä määrin myös hindulaisuuteen kuuluvan naisvihamielisyyden. Jälleensyntymiseen sen enempää kuin eräiden uskontojen teologian helvettiin en kuitenkaan itse henkilökohtaisesti usko. Enkä kyllä taivaaseenkaan.

...Kukaan ei muuten voi palata kuoltuaan tuonpuoleisesta kertomaan, että ei siellä olekaan kuolemanjälkeistä elämää.

Minulla itselläni on kuitenkin, kuten kaikilla muillakin ihmisillä, runsain määrin filosofisia tai uskonnollisia ennakkoluuloja, jollaisiin kuuluvat uskonnolliset opinkappaleet ja filosofiset käsitykset sekä arvot ja eettiset ja moraaliset väittämät. Mutta sellaisia ei mielestäni pidä olettaa tiedoksi. Ihmisen lajiolemukseen kuuluu se, että hän uskoo kaiken maailman höpöjen asioiden olevan totta. Mutta ilman taipumusta tähän me emme olisi enää ihmisiä.

Suuri Cthulhu on niin suuri

Minusta on itse asiassa erinomaista todeta, että ei ole olemassa Jumalaa, joka olisi luonut maailmankaikkeuden ja joka sen jälkeen olisi jatkuvasti vaikuttanut ja vaikuttaisi edelleen luomassaan maailmassa.

Ajatus on minusta henkisesti vapauttava.

Tämän blogimerkintäni otsikko olisi voinut muuten myös kuulua "Nykyinen teologiani", mutta se ei olisi ollut kovin seksikäs otsikko.

...Oikeasti maailmankaikkeus on sellainen kuin siinä vaikuttaisi suuri Cthulhu. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Sanotaan, että Cthulhu olisi yhdysvaltalaisen tunnetun rasistin ja kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin (1890-1937 jJs.) luoma hahmo. Kyseessä on tarinan mukaan voimallinen olento, joka oli toiminut ylipappina mutta jota on pidetty sitten myös jonkinlaisena jumalana.

Jätän nyt toistaiseksi huomioonottamatta sen, että nykylukija ei todennäköisesti kauhistu ollenkaan Lovecraftin "kauhu"tarinoista. Modernin kauhun kyllästämille nykylukijoille kirjailijan tuotokset ovat varsin kevyttä kamaa.

Kirjailija Lovecraft oli ateisti, joka luomallaan suurivoimaisten hirviöiden kansoittamalla maailmalla pyrki demonstroimaan sitä, että ihminen on merkityksetön suuressa, välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Cthulhu ja muut otukset kuvastavat hänen tuotannossaan tällaista maailmaa.

No, tämä Cthulhu, joka on merkittävin henkilöhahmo kirjailijan tuotannon sisällä, on siis Suurten muinaisten ylipappi. Suuret muinaiset ovat hirviöitä, avaruusolentoja tai pahoja jumalia. Ne/he ovat saapuneet Maapallolle kaukaisilta tähdiltä tai vieraista ulottuvuuksista. Tyypit eivät noudata normaaleja luonnonlakeja, mikä on melko häiritsevää, ja jo pelkkä niiden näkeminen voi tehdä ihmisen hulluksi. Normaalin länsimaisen kulttuurin vastine tälle olisi se, että Jumalan nähdessään ihminen kuolee. Siksi Jumalan pitää pukeutua aina kohtaamispukuun.

Tunnetuin Suurista muinaisista on tämä Cthulhu, joka nukkuu mereen vajonneessa R'lyehin kaupungissa. Erilaiset kultit palvovat Suuria muinaisia jumalina ja toivovat heidän paluutaan.

Lovecraftin kirjoihinsa tuottama maailmankuva hirviöistä yms. ei ole ehdottoman johdonmukainen, mutta tämä on vain järkevää, koska hänen teoksiinsa luomansa maailma nyt on sellainen kuin on. Tämä on niitä tapauksia, joissa johdonmukaisuutta ei edes periaatteessa kannattaisi edellyttää.

Cthulhun kutsun mukaan "suurten muinaisten ylipappi Cthulhu" oli saapunut seuraajiensa kanssa tähdistä miljoonia vuosia sitten ja rakentanut Maapallolle em. R'lyehin kaupungin. Myöhemmin kaupunki oli kuitenkin vajonnut mereen tai jonnekin, missä "kuollut Cthulhu odottaa uneksien". Melko hienoa!

Asiaan liittyy sivujuonteena se, että englantilainen Douglas Adams (1952-2001  jJs.) oli kirjoittanut klassisen kuunnelman, joka paisui maailman ainoaksi viisiosaiseksi romaanitrilogiaksi. Vuosia myöhemmin irlantilainen kirjasarjan suuri fani, irlantilainen Eoin Colfer (s. 1965 jJs.) oli kirjoittanut oikeudenomistajien luvalla kuudennen osan trilogiaan, ja onneksi pieteetillä. Suomeksi sen nimi on Vielä yksi juttu. En minä tätä muuten olisi maininnutkaan, mutta suuri Cthulhu esiintyy romaanissa lyhyessä cameoroolissa.

Ja jos sitten jatkan itse asiassa. Telepaattisten voimiensa avulla Se/Hän – eli Cthulhu – on hankkinut itselleen seuraajia, jotka ympäri maailman irstailevat ja tarjoavat jumalalleen ihmisuhreja. Kun "tähdet ovat oikein", Suuret muinaiset palaavat valtaan palvojiensa tuella. Cthulhu itse kuvataan tarinassa "mustekalan, lohikäärmeen ja ihmiskarikatyyrin" vastenmieliseksi sekoitukseksi. Mutta sehän riippuu ihan yksilöstä ja lajista itsestään, että mitä ja millaista jumalan/eliön fenotyyppiä pitää vastenmielisenä ja mitä ei. Ei koirillakaan ole samanlainen esteettinen maku kuin ihmisillä, ja he/ne sentään tajuavat asioista jotakin.

Tässä on varmaankin nyt sitten huomautettava siitä, että H. P. Lovecraft tykkäsi aina puhua sekasikiöistä.

Minun lempisiteeraukseni kirjailijan tuotannosta on tämä:

He kävelevät näkymättöminä ja pahanhajuisina yksinäisillä paikoilla, joissa sanat on lausuttu ja riitit suoritettu heille otollisena aikana.

Kirjailijan tuotantoa sivuava siteeraus toisen henkilön kynästä taas kuuluu näin:

R'lyeh on kiva paikka (juuri kuten puuhamaa) siellä kaikilla on kivaa, paitsi sitten kun suuri Cthulhu, joka nukkuu talossaan R'lyehissä, herää niin sitten ei enää ole kivaa jos se lähtee pois ja sitten menee turismielinkeino tuolta R'lyehistä niin ja sitten alkaa sataa kaloja, kissoja, ristejä ja pieniä, väkivaltaisesti haisevia sukkia

Tuo oli peräisin vapaan WWW-tietosanakirjan Wikipedian osastosta Huonot vitsit ja muu höpöhöpö/Professori Huonot D.G. vitsit ja muu höpöhöpö, jos joku oikeasti haluaa tietää.

Ja sitten alkaa tylsempi osa blogimerkintää. Periaatteessa tunnen suurta viehtymystä myös Englannissa 1600-luvulla syntyneeseen kveekarismiin (linkin tapana oma esitykseni kveekarismin ideologiasta). Kveekariyhteisön perinteinen nimi on ollut Ystävien uskonnollinen seura. En kovin paljoa välittäisi olla "uskonnollinen". Mutta kveekarismi syntyi aikana, jolloin sekä uskonnollisuus että kristinusko olivat Euroopassa vielä melko kova sana.

(Tuolla en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ateisti taikka että kannattaisin filosofista materialismia. Kannatan joka tapauksessa sen toimivuuden ja hyödyllisyyden vuoksi tieteellistä menetelmää eli kannatan metodologista materialismia. Tieteellistä tietoa meillä voi olla vain sellaisista asioista, joita voi tutkia tieteen menetelmin.)

...Kveekarismin keskiössä on usko sisäiseen sanaan, mikä toisaalta on mahdollistanut myös sen eroamista normikristinuskosta. Kveekarismi ei tunne sakramentteja, ei pappeja tai pastoreita, ja sisäinen sana on sen mukaan jokaisessa ihmisessä, ja sitä kuuntelevat voivat sitten toteuttaa yhdessä hengellistä kutsumusta.

Yhdessä kveekarikirjassa mainittiin tässä yhteydessä myös eläminen "elämän keskuksessa".

Tätä nykyä eivät kaikki kveekarit edes pidä kveekarismia, tai itse kannattamaansa kveekarismin muotoa, kristinuskon muotona.

Sisäinen sana vastaa suurin piirtein samaa kuin Pyhä henki normikristinuskossa. Lisäksi kveekarismin mukaan jokaisessa ihmisessä on jotain Jumalasta.

Itse en edes pidä Pyhää henkeä varsinaisesti henkenä vaan ajattelen kyseessä olevan pikemminkin joko eräänlainen hyvää tekevä psykologinen ilmiö taikka kenties jotain, joka on osa maailmankaikkeuden rakennetta.

Viime vuoden maaliskuussa lukiessani erästä vasta suomennettua kveekarien keskuudessa arvostettua teologisluonteista kirjaa tajusin todeta itselleni, että olen oikeastaan materialistiversio kveekarista.

En varsinaisesti kiellä Jumalaa tai jotain jumalista tai jumalia ylipäätään vaan olen pikemminkin metodologisen materialismin kannattaja. Minulla on jonkinlainen alkeellinen tieteellinen lukutaito ilmeisesti. Inhimillinen tiede tuottaa tietoa, ei "totuutta" tai "totuuksia", ja tiedon olemassaolon ratkaisevat viime kädessä objektiiviset havainnot. "Totuudet" taas ovat uskonnon ja filosofoinnin heiniä.

Sittemmin olen kuullut myös sellaista, että osa nykykveekareista on ei-teistejä. Minä taidan sitten varmaan olla sellainen, jos näin saan sanoa. 

Palatakseni vielä H. P. Lovecraftiin... olin muuten törmännyt häneen ensimmäisen kerran 1990-luvulla. Olin tutustunut silloin yhdellä kurssilla uudestaan erääseen lapsuudenkaveriini. Tämän veli arvosti Cthulhu-mytologiaa. Ja siitä se, hyvin pikku hiljaa, oli lähtenyt. Tuolloin opin myös, millä tavoin nimi Cthulhu oikeaoppisesti lausutaan.

Pidentääkseni tätä tekstiä hieman edelleen mainitsen vielä yhden yksityiskohdan "teologiastani". Sen että mielestäni uskonnollisten ihmisten lisäksi myös uskonnottomilla ihmisillä on paljon sellaisia todellisuutta koskevia uskomuksia, joita ei voida osoittaa oikeiksi, eikä yleensä edes vääriksi. Tarkoitan ennen kaikkea etiikkaa ja moraalia koskevia käsityksiä, siis sitä mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Nämä käsitykset muistuttavat uskonnollisia käsityksiä. Siksi nimitän niitä uskonnollisluontoisiksi. Siteeraan skotlantilaista filosofia David Humea (1711-1776): "Siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden tulisi olla." Rakkaus ja raiskaaminen ovat tieteelliseltä kantilta samaa molekyylibiologiaa ilman arvoeroja. Mutta ihminen keksii omasta päästään eroja näiden välille. Ja se on minusta ihan oikein. Ihminen keksii tarinoita ja välittää kulttuuria ja kulttuurisia käsityksiään eteenpäin.

Ihmislajin edustajat eivät edes kykenisi muodostamaan suuria yhteisöjä mikäli hänellä ei olisi kykyä uskoa mielikuvituksensa luomiin eli nk. hatusta vedettyihin asioihin. Ihminen on aina valmis "kokoontumaan lipun ympärille". Uskonnot, uskonnollisuus, filosofiset käsitykset ja eettiset ja moraaliset väittämät ja järjestelmät ovat kaikki tätä samaa juurta.

Maltillinen normaali-liberalismini

En pääse näistä poliittisten itsemäärittelyitteni tekemisestä näköjään eroon:

– Kannatan liberalismin vapausoikeuksia.

– Kannatan myös sitä konservatiivista periaatetta, jonka mukaan tulee pyrkiä ennalta estämään poliittisten päätösten tarkoittamattomat haitalliset sivuvaikutukset.

– Kannatan myöskin sosiaalipasifismia. Jos poliitikko ei muuten kannata ajatusta, että kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, niin hänen tulee muistaa, että seuraukset ovat luultavasti yhteiskunnassa hirvittävät, jos hän myös toimii politiikassa sen mukaan.

PS. Alla seuraa kuitenkin mausteeksi aivan tavanomaista valitusta, jos lukija sinne asti viitsii lukea kirjoitusta:

Tuo on minusta aika hyvä, ja olen ollut samaa mieltä asiasta itseni kanssa jo viime vuoden 2025 helmikuusta asti. Minusta tuossa on kannaltani jotain pysyvää, mikä antaa minulle mielenrauhaa. Minusta tuntuu myös siltä kuin kyseessä olisi poliittinen ideologia, joka pyrkii pysymään erossa illuusioista.

Toisaalta mielenrauhani on tähän mennessä ollut silti tavallaan jo tiessään. Siitä syystä, että kun olen pyrkinyt olemaan olematta yhteiskunnallisesti liian "sosiaalinen", niin olen alkanut kaivata entistä enemmän sosialismia. Nimittäin syvällä sydämessäni minusta on pitkään tuntunut siltä, että haluaisin niin kovasti olla sosialisti. Mm. tätä asiaa olin käsitellyt yli seitsemän vuotta sitten julkaisemassani blogimerkinnässä Ajatuksiani sosialismista, työväenliikkeestä, Marxista ja marxilaisuudesta.

Markkinatalous vastaa hyvin kuluttajien tarpeisiin, mutta se toimii sosiaalisesti tehokkaasti ainoastaan, mikäli sen toimijoilla on suurin piirtein tai edes jossain määrin yhtä paljon taloudellista valtaa.

Jos joku keksisi sellaisen version sosialismista, josta eivät puuttuisi yksilönvapaudet ja johon ei kuuluisi täysin tai edes melko sataprosenttinen julkisen vallan omistus yrityksistä ja tuotannon ja rahoitusalan toimijoista, niin olisin välittömästi valmis hyppäämään kelkkaan mukaan.

Malli valtion tai julkisen vallan omistuksen laajasta määrästä talouselämän toimijoista ollessaan käytössä heikentää innovatiivisuutta ja yritteliäisyyttä, lisää huomattavasti byrokratiaa ja on myöskin erityisen huono vastaamaan kuluttajien tarpeisiin. Perinteinen sosialismi voi ajaa taloudellista tasa-arvoisuutta, mutta siinä myöskin joudutaan jakamaan niukkuutta sen valuvioista johtuen, koska se ei ole yhtä tehokas tuottamaan tavaroita ja palveluita kuin kapitalismi ja markkinatalous.

Muuten voisin olla korkeintaan jonkinlainen bernsteinilainen sosialidemokraatti.

Mutta lukitsen nyt vastaukseni: joko maltillisen normaali-liberalismin, (maahanmuuttokriittisen) bernsteinilaisuuden taikka hyvänlaatuisen (latinaksi benignus) sosialismin kannattaja. Olen. Toivottavasti tämä pätee tulevaisuudessa. Minulla on nyt kolme vaihtoehtoa tulevaisuutta varten.

Mutta kun tuo henkinen järistys tapahtui minussa jo aika monta kuukautta sitten, niin täytyy kiinnittää huomiota siihen, että monet tässä blogissa julkaisemani blogimerkinnät olen kirjoittanut jo kuukausia aikaisemmin eivätkä välttämättä vastaa täysin niitä näkemyksiäni, jotka minulla on ollut merkinnän julkaisuhetkellä.

Pappeus, pastorius ja nk. kolmannen sukupuolen edustajat

Kannatan sellaista uskonnonvapausjärjestelmää, että pappien, pastorien, seurakunnan esihenkilöitten ja teologisesti koulutettujen virallisten saarnaajien tulee kaikkien olla uskonnollisten yhdyskuntien piirissä nk. kolmannen sukupuolen edustajia.

Tässä tarkoitan nk. kolmannella sukupuolella niin transseksuaaleja, homoseksuaaleja sukupuolesta riippumatta kuin aseksuaaleja. Ja miksei myös interseksuaaleja, mutta en ole asiantuntija.

Vain sellaisten uskonnollisten yhdyskuntien tulee olla sallittuja, jotka hyväksyvät toiminnassaan tämän periaatteen.

Joskus toki voisi tulla eteen tilanteita, että väestöstä ei löydy nk. kolmanteen sukupuoleen kuuluvaa hyvää ehdokasta edellä mainitun kaltaiseen virkaan. Tällöin voitaisiin asettaa varahenkilö virkaa toimittamaan nk. normaaliväestöstä, kunhan pidettäisiin tiukka huoli siitä, että viranpidon on tässä tapauksessa tarkoitus olla vain väliaikainen. Vara- on vara-.

I PS. Oi, katso: Keksimäni seksikäs poliittinen järjestelmä.

II PS. Joskus hölmötkin ideat voivat olla parempia kuin toiset hölmöt ideat.

Omat esikuvani

Osallistuin alle vuosi sitten erään ohjelmoidun ryhmän toimintaan. Sillä kertaa aiheena oli esikuvat.

Keksin heti kolme minulle tärkeää esikuvaa. Mutta ne sattuivat olemaan kaikki fiktiivisiä henkilöitä. Nämä kolme olivat ja ovat seuraavat:

1. John Sheridan, yksi supermassiivisen Babylon 5 -avaruusaseman sotilaskuvernööreistä. Sheridan kannattaa oikeusvaltiota ja demokraattista prosessia ja vastustaa totalitarismia. Ja tottelemaan tottuneena sotilaana hän joutuu sitten miettimään, että mitä kohtaan hänen pitää lopulta olla uskollinen ja kuuliainen. Sheridaniin jotenkin liittyen voit niin halutessasi käydä lukemassa blogimerkintäni Vuosi 2024 alkaa kohta olla mennyt, jonka kohdassa 4 (neljä) selostan ko. tieteissarjasta jotakin oleellista.
2. Christopher Foyle, englantilainen poliisipäällystöön kuuluva keski-ikään ehtinyt miesoletettu henkilö toisen maailmansodan aikaisessa Yhdistyneen kuningaskunnan etelärannikolla sijaitsevassa Hastingsin kaupungissa. Leski. Onkohan hänen poliisiarvonsa ylikomisario? Ja tv-sarja on Foylen sota. Foyle on joutunut lähettämään poikansa sotaan, ja sinne hän haluaisi itsekin, mutta taitava poliisi halutaan pitää kotirintamalla poliisivoimia johtamassa. Monet haluavat ottaa taloudellisen hyödyn sodan tuomasta vaikeasta tilanteesta, ja Foylen työsarkana ovat usein kiskonnat ja mustan pörssin keinottelut samoin kuin murhat. Hän on valmis panemaan itsensä alttiiksi sotilas- ja tiedusteluviranomaisten vihalle kaivaessaan esille totuutta. Maavoimat on lainannut hänelle autonkuljettajaksi naisoletetun Samantha Stewartin, ja tämän lisäksi hänen tärkeänä apulaisenaan toimii jalkaan haavoittunut ja sitä kautta sotatoimikelvottomaksi joutunut rikosylikonstaapeli Paul Milner. Christopher Foyle ei myöskään ole rasisti. Yhdysvaltalaisten sotilaitten maahantulo tuo hänen työhönsä omat haasteensa. Foyle on poliisistatuksestaan huolimatta sopivan inhimillinen kansalaisten palvelija. Jos minun pitäisi jotain kritiikkiä häntä kohtaan esittää, niin se on se, että mies näyttää kannattavan kuolemantuomiota. Mutta toisaalta poliisina hän joutuu noudattamaan toimessaan lakia, eikä hän edes voisi yksinään tehdä mitään kuolemantuomion poistamisen hyväksi, vaikka haluaisi.
       Niin, ja sodan jälkeen Foyle pestautuu tiedusteluviranomaiseksi. Tämä osa sarjaa oli minusta vähemmän kiinnostava ja mukava.
       Näin myöhemmin henkilöhahmoon liittyvän unen, jossa olin itse Foyle.
3. Patrick Jane, mentalisti. Mentalisti-tv-sarjan nimiosahenkilö. Jane oli julkisesti eli televisiossa mennyt vittuilemaan rankasti väärälle ja hyvin älykkäälle, runsaasti resursseja omaavalle ja kierolle rikolliselle. Tämä mies, josta käytetään nimitystä Red John, tappoi sitten hänen perheensä. Aikaisemmin Patrick Jane oli elänyt jonkinlaista erinomaisen taitavan huijarin elämää. Nyt kun hänen entinen normaali elämänsä on tuhoutunut, hän päättää omistaa elämänsä perheensä murhaajan saattamiseksi oikeuden eteen; toki toinen ja todellinen vaihtoehto on tämän tappaminen omin käsin. Niinpä hän onnistuu ujuttautumaan Kalifornian osavaltionpoliisin CBI:n (=California Bureau of Investigation) palkattomaksi konsultiksi. Samalla kun hän yrittää löytää Red Johnin, hän tulee auttaneeksi lainvalvontaviranomaisia myös muiden rikosten selvittelyssä, ja yleensä melko suurella onnistumisprosentilla. Jane on erinomainen tuki CBI:n tutkimuksissa erinomaisen havaintokykynsä ja ihmistuntemuksensa perusteella.
       Sarjassa muuten tavattoman monen jakson nimessä on tavalla toisella adjektiivi punainen.
       Olen itse tavannut arvostaa taikureita ja mentalisteja siitä syystä, että he ovat erinomaisia paljastamaan huijareita.

Vähän aikaa mietittyäni sinä päivänä keksin kyllä oikeankin elämän henkilön, jota voisin pitää esikuvanani. Tämä henkilö on Eduard Bernstein (1850-1932), saksalainen marxilainen teoreetikko ja poliitikko, josta tuli selkeän älynsä ja viileän järjenkäyttönsä ansiosta marxilaisuuden reformistisen suuntauksen perustaja. Toinen marxilaisen työväenliikkeen alkuperäisistä perustajista, Karl Marx (1818-1883), oli halunnut kääntää filosofi Friedrich Hegelin (1779-1831) idealistisen filosofian ylösalaisin, jotta se saataisiin jaloilleen eli perustumaan havaittaviin tosiasioihin. Minun mielestäni Bernstein taas on se, joka sai marxilaisuuden laskeutumaan pilvistä ja seisomaan tosiasioiden vankalla perustalla.

Vuonna 2017 tässä blogissani julkaisemastani blogimerkinnästä Bernsteinilainen sosialidemokratia – ei utopismia voi halutessaan käydä katsastamassa, mitä olen aikaisemmin sanonut Bernsteinin teeseistä.

Bernsteinin vuonna 1899 ilmestynyt teos Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät on näyttänyt suuntaa maailmalle. Asiaa toki auttoi sosialidemokratiasta irrottautuvan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen uskovan kommunismin syntyminen ensimmäisen maailmansodan lopulta alkaen, mutta joka tapauksessa viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana sosialidemokraattisen aatteen sisältö alkoi yhä enemmän olla sitä, mitä Bernstein oli esittänyt kirjassaan.

Historia on myös osoittanut, että sosialidemokraattinen yhteiskuntamalli sanan laajassa merkityksessä tuottaa eniten hyvinvointia kansalaisille.

Myöhemmin olin keksinyt myös kaksi varsin pontevaa hyvää ehdokasta esikuvikseni: Spartacuksen ja Jeesus Nasaretilaisen.

Spartacus (k. 71 eKr.) on se traakialainen orjagladiaattori, joka onnistui saamaan aikaan pahiten Rooman valtakunnan olemassaoloa uhanneen orjakapinan. Kun hän oli tovereineen keittiöstä hankkimillaan välineillä taistellut tiensä ulos Capuan gladiaattorikoulusta, hän vetäytyi tovereineen, joihin oli liittynyt lisää vapautta janoavia karanneita orjia, ennen pitkää Vesuvius-vuorelle. Roomalaiset eivät pitäneet orjakapinallisia minään oikeana uhkana vaan pikemminkin vain poliisitoimet osakseen ansaitsevana tapauksena. Ja niinpä he lähettivät Spartacuksen joukkiota vastaan ensin vain tavallisista kansalaisista koostuvan miliisiyksikön. Jota armeijaa johtava Gaius Claudius Glaber oli siinä määrin ylimielinen ja varma omasta sotilaallisesta ylivoimastaan orjiin nähden, että hän tukittuaan näiltä pääsyn pois Vesuviukselta hän jätti linnoittamatta leirinsä. Mutta orjat valmistivatkin köynnöksistä välineitä, joiden avulla he laskeutuivat vuoren toiselta puolelta alas. Ja sitten vyöryttivät tehokkaasti roomalaiset asevelvolliset. Tämän jälkeen Glaberista ei kuultu enää mitään. Hän oli joko kuollut taistelussa taikka maineensa menetettyään menettänyt myöskin mahdollisuuden jatkoon virkauralla (cursus honorum).

Tämän jälkeen Spartacus ja kumppanit onnistuivat lyömään vielä useita heitä vastaan lähetettyjä roomalaisia armeijoita, mukaan lukien Rooman korkeimpien viranhaltijoiden konsuleiden johtamat armeijat. Rooman rikkain mies ja suuri kusipää, Marcus Licinius Crassus onnistui lopulta lyömään entisten orjien armeijan, mutta se vaati erittäin paljon oman pätäkän pistämistä tiskiin ja hirvittävän määrän legioonalaisia varustamista ja kouluttamista. Yhden kerran hän sotakampanjan aikana joutui jopa turvautumaan wanhaan ja jo osittain unohtuneeseen perinteeseen, hirvittävään decimatioon kurin parantamiseksi joukoissaan. Onneksi hän sitten kuoli vuosikymmeniä myöhemmin lähdettyään omin luvin sotimaan Parthiaa vastaan. Mutta sääli tavallisia sotaretkeen osallistuneita legioonalaisia, joista myöskin lähes kaikki kuolivat.

Ei sinänsä liity enempää Spartacukseen, mutta vasta äskettäin olen julkaissut blogimerkinnän Crassula-rahapuun latinankielisen nimen ja Marcus Crassuksen henkilön välisestä todennäköisestä suhteesta.

Nämä kaksi miestä ovat tietty esikuvina hiukan hankalia. Tämä johtuu siitä, että kummastakin on jäänyt jälkimaailmalle vain vähän todellista tietoa.

Jeesus Nasaretilainen on minusta eri asia kuin Jeesus Kristus. Jälkimmäinen on normikristityillä uskonnollisen uskon kohde.

Uskon, että Jeesus Kristus -hahmo perustuu kuitenkin tietyiltä osin todelliseen historialliseen henkilöön. Hänen henkilöönsä on kuitenkin liitetty runsaasti legendanomaista ainesta sen jälkeen, kun häntä jumaloivat ihmiset tekivät hänestä paitsi maailman messiaan niin lopulta vielä Jumalan ainoan pojan.

Luultavasti kaikki evankeliumeihin sisällytetyt kertomukset miehen lapsuudesta ovat ei-aitoperäisiä.

Minusta näyttää siltä kuin Jeesus olisi kuitenkin ollut juutalainen rabbi, joka olisi kerännyt ympärilleen oppilasjoukon, johon poikkeuksellisesti sen ajan juutalaisen kulttuurin kannalta kuului myös naisoletettuja.

Ennen julkista toimintaansa Jeesus lienee toiminut keskiluokkaisessa rakentajan ammatissa, jonka hän oli oppinut isältään Joosefilta, joka näyttää kuolleen ennen poikansa ryhtymistä aktivistirabbiksi.

Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalan valtakunta oli lähellä. Hän myös Vuori- tai Kenttäsaarnassaan veti eettiset vaatimukset aivan tappiin, jotta kuulijat lopulta ymmärtäisivät, ettei kukaan kykene pelastamaan itseään omilla Jumalasta irrallisilla voimavaroillaan ja mahdollisuuksillaan. "Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista", Jeesus on Uuden testamentin mukaan todennut.

Jeesus oli ideologisesti lähellä farisealaisten "puoluetta" johon kuuluvat pyrkivät tekemään juutalaisen lain noudattamisesta vähemmän kuormittavaa tavallisille juutalaisille. Hän kuitenkin saattoi arvostella lainopettajia tekopyhyydestä ja kovuudesta, mikä toi hänelle vihamiehiä.

Juutalaisten pääsiäisjuhlan aikana, jolloin uskonnollinen loiskiehunta tapasi olla korkeimmillaan, eräiden juutalaisten johtomiesten lähettämä aseistettu miesjoukko nouti Jeesuksen oikeudenkäyntiin, joka pidettiin yöllä. Monet johtohenkilöistä olivat pelänneet, että Jeesuksen puhe itsestään messiaana saisi roomalaiset vallanpitäjät hermostumaan. Ja Rooma sitten mittavilla sotilaallisilla voimavaroillaan aiheuttaisi runsaasti henkilömenetyksiä rauhanomaisille juutalaisille.

Uuden testamentin mukaan Jeesus oli kieltänyt tilanteessa itsensä puolustamisen miekalla, ja tämä on minusta myönteistä.

Juudean roomalainen praefectus, sotilasviranomainen nimeltä Pontius Pilatus, lopulta tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Koska Jeesus ei ollut Rooman kansalainen, hänelle ei suotu helppoa kuolemaa hänen kaulansa katkaisemisella miekalla. Ristiinnaulitseminen oli mahdollisimman kiduttava tapa kuolla. Roomalaiset lienevät oppineet rangaitsemisinstituution karthagolaisilta, ja Karthago oli alun perin ollut ollut foinikialaisten siirtokunta. Foinikialaiset taas lienevät omaksuneet tavan persialaisilta.

Jotenkin kummasti historiallisen Jeesuksen tunteneet ihmiset sitten kuitenkin myöhemmin saivat päähänsä, että Jeesus oli kyllä kuollut ristille naulattuna mutta sitten herännyt henkiin. Ja noussut Jumalan oikealle puolelle. Ja lähettänyt myöhemmin Jumalan Pyhän hengen oppilailleen.

On kuvaavaa, ettei Jeesus tarinan mukaan jäänyt useammaksi kuukaudeksi saatikka vuodeksi henkiinheräämisensä jälkeen hengailemaan Maan päälle.

Minusta neljästä Uuden testamentin evankeliumista Markuksen evankeliumi on söpöin, koska se näyttää kirjoitetun sillä mielellä, että kaiken pitää mennä siinä oikein, juuri siten kuin oli oikeasti tapahtunut. Vanhimmista evankeliumin käsikirjoitusversioista muuten puuttuu tarina Jeesuksen ylösnousemuksesta. Ja Markuksen evankeliumi onkin vanhin evankeliumeista.

Evankeliumit toki kertovat Jeesuksesta vain sellaista, mitä tietyllä tavalla uskonnollisesti virittyneet kirjoittajat ovat katsoneet tärkeäksi tai ei ainakaan kovin epäoleelliseksi. Mutta minun on vaikea uskoa, että ensimmäiset kristityt olisivat keksineet koko hahmon.

Evankeliumien kirjoittajat ovat kuulemma kirjoittaessaan niitä käyttäneet hyväkseen wanhoja Jeesuksen puheiden kokoelmia.

Ja joka tapauksessa minulle on täysin selvä asia, ettei historiallinen Jeesus Nasaretilainen olisi halunnut perustaa uutta uskontoa. Hän oli juutalainen ja vain juutalainen siitä huolimatta, että hän saattoi suhtautua tavanomaista myötämielisemmin pakanoihin eli ei-juutalaisiin, sekä naissukupuolen edustajiin.

Jeesus-uskonnollisuudessa minua ärsyttää varmaankin eniten kuitenkin se, että Jeesuksen tuominen osaksi Jumalaa antropomorfisoi Jeesus-uskovaisten jumalakuvaa. Juutalaisuudessa taas, myöskin silloin Jeesuksen aikana, on taas kielletty tekemästä kuvaa Jumalasta, koska sellaisen palvominen katsotaan epäjumalanpalvelukseksi.

Mitä taas tulee Spartacukseen, niin myös hänestä me tiedämme varsin vähän. Minusta se on varsin ikävää. Mutta hän on kuitenkin selvästi historiallinen henkilö eikä ole ollut kenenkään uskonnollisen uskon kohde. Spartacus kuoli taistelukentällä muuten noin sata vuotta ennen kuin historiallinen Jeesus Nasaretilainen ristiinnaulittiin.

Mutta Jussi Halla-ahosta (s. 1971) ainakin voi sanoa, että hän on todellinen henkilö, vaikka onkin joidenkin ihmisten kannalta ärsyttävä. Hallis on länsimaisen (liberaalihkon) kulttuurin sairaalloisen pelon eli fobian uhri ja ihan vielä oikeusteitse. Tällaisesta fobiasta voi käyttää vaikka nimitystä hesperofobia (kreikan kielellä hesperos=länsi). Mutta ainakin Jussi Halla-aho on päässyt tasavallan toiseksi korkeimmalle pallille eli Suomen eduskunnan puhemieheksi. Oman kulttuurin sairaalloista pelkoa muuten nimitetään oikofobiaksi. Tavallaan pidän Halla-ahoa myös eräänlaisena esikuvanani. Demokratian ja ihmiskasvoisen nationalismin kannattaja, joka asettaa itsensä alttiiksi epäliberaalihkon oikeuslaitoksen ja yksisilmäisehkön ja myöskin epäliberaalihkon valtamedian riepoteltavaksi ja kuvaannollisesti potkittavaksi ei voi olla nk. turha jätkä.