Koska puoluekuri nyt kuitenkin on tosiasia meidän typerässä parlamentarismissamme...

Blogissani Mullokala seikkailee viime vuoden 2025 jKr. syyskuussa julkaisemani siteerausmerkinnän lukijakommenteissa tapahtui jotain, mikä oli herättänyt minussa suorastaan poliittisen uudistajan. Edellisellä kerralla näin oli käynyt kesäkuussa, jolloin olin julkaissut toisessa blogissani tekstin Seksikäs poliittinen järjestelmä. (Joka minusta on kuitenkin huono, mutta sitä pitää yrittää.)

Kiitoksia kaikille osallistujille. Erityinen kiitos nimimerkille QroquiusKad.

Kyseisessä syyskuisessa blogimerkinnässä oli kyse siitä, että selvästi nykyistä 200:ta pienempi määrä kansanedustajia riittäisi, kun kerran nämä joutuvat joka tapauksessa noudattamaan ja tottelemaan puoluekuria.

Siihen jotenkin liittyen olin vuonna 2012 jo julkaissut nettisivuillani asiallisen tekstin Hallituksen muodostaminen, jossa hieman käsittelen asiaa.

Suomen nykyisenkin perustuslain mukaan ilmeisesti kansanedustajia sitovat ainoastaan omatunto ja Suomen laki. Puoluekuri on vastoin tätä perustuslain ilmaisemaa arvoa. Käytännössä puolueet katsovat joutuvansa paimentamaan jäsen-kansanedustajiaan siinä, kuinka nämä äänestävät eduskunnassa ja mitä sanovat julkisuudessa. Puolueita ei meidän järjestelmässämme ilmeisesti voida rangaista tällaisesta toimintakulttuurista.

Toisaalta parlamentaarisen demokratian ollessa voimassa puolueiden voisi olla vaikea suoda omille kansanedustajille vapaita käsiä kaiken suhteen. Hallitukset voisivat kaatua joskus melko äkkiä, jos useampi jonkin hallituspuolueen kansanedustajista äänestäisi luottamuslauseäänestyksessä hallitusta vastaan. Tai muissa tärkeissä äänestyksissä.

Luottamuslauseäänestykset ovat parlamentaarisissa demokratioissa enemmänkin näytelmää. Eivät hallituspuolueiden kansanedustajat tapaa äänestää omaa hallitustaan vastaan, ellei hallituspuolue ole sisäisesti erityisen hajonnut.

Ja oppositiossa olevien puolueiden kansanedustajat eivät tapaa kieltäytyä äänestämästä hallituksen luottamusta vastaan, ellei oppositiopuolue ole tehnyt sopimusta hallituksen tukemisesta.

Kyse on siitä, kuka pääsee käyttämään valtaa. Kun on valtaa, pääsee vaikuttamaan siihen, kuinka valtiossa ja yhteiskunnassa asiat tulevat toimimaan. Kyse on myös puolueiden ja poliitikkojen sidosryhmien taloudellisista ja muista eduista.

Liian pehmeä ja pörröinen puolue helposti menettää pelin. Kannattaa iskeä railoja oman puolueen ja muiden puolueiden väliin, jotta pärjää vaaleissa.

Sveitsi suorine demokratioineen, jonka avulla äänestäjät voivat halutessaan kävellä poliittisten päättäjien tahdon yli, on onnistunut tuottamaan kuitenkin tässä suhteessa toimivan poliittisen järjestelmän huolimatta maan järjestelmän parlamentaarisuudesta. Siinä on tällainen jännä piirre: koska on aina vaara, että oppositiossa oleva puolue masinoisi joukoittain kansanäänestysaloitteita, on Sveitsissä ollut ja on edelleen käytössä kaikkien tai melkein kaikkien puolueiden hallitukset. Sveitsissä riippuu näin asiakysymyksestä, onko jokin puolue kulloinkin "hallituksessa" vaiko "oppositiossa". Minusta tämä on tervettä.

Olen muuten jokunen vuosi sitten julkaissut sveitsiläisestä järjestelmästä tämän laajemman selostuksen, jos ketään kiinnostaa.

Kansanedustajien vapaa mandaatti on ilmeisesti ollut Suomessa alun perin porvarillinen keksintö, mutta sitä hylkivät nykyään myös porvarilliset puolueet.

Ratkaisu ei minusta voi olla rekisteröityjen puolueiden olemassaolon kieltäminen eduskunnassa. Vaikka sellaisen mallin voimassaollessa – ehkä – saataisiinkin aikaiseksi toimiva hallitus, niin poliittisten puolueiden olemassaolo tuottaa kuitenkin äänestäjille eräänlaisen minimaalisen poliittisen kuluttajansuojan: äänestäjät tietävät jotain todellista poliitikoistaan näiden taustapuolueen ideologian perusteella.

Ja suomalaisen poliittisen järjestelmän luonteen vuoksi kansalaiset tosiaankin äänestävät eduskuntavaaleissa ensisijaisesti puoluetta vaikka kuvittelisivatkin äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä. Se ääni menee joka tapauksessa ehdokkaan puolueelle, joka määrää läpi päässeille kaapin paikan, ainakin puolueen johdolle todella tärkeissä asioissa.

Sain ym. siteerausblogissani tapahtuneen tapauksen ml. lukijakommentoijieni ansiosta rakennettua pikapikaa päässäni mallin siitä, kuinka voitaisiin ottaa ilo irti puoluekurista ja tehdä samalla Suomen poliittisesta järjestelmästä rationaalisempi. Se on tällainen:

Koko Suomesta tehtäisiin yksi vaalipiiri. Ainoa poikkeus tästä olisi Ahvenanmaa, jolla olisi yksi kansanedustaja, kuten nykyisinkin.

Manner-Suomen vaalipiiristä eduskuntaan pääsisi ainoastaan yksi kansanedustaja 20 eniten ääniä saaneesta puolueesta (yksi edustaja puoluetta kohti oli alussa mainitsemani nimimerkin QroquiusKad idea). Eduskunnassa kunkin puolueen ainoalla kansanedustajalla olisi sama määrä ääniä kuin hänen puolueensa on eduskuntavaaleissa saanut. (Voitaisiin toki äänimäärä eduskunnassa muuntaa johonkin pyöreään yksinkertaiseen lukuun, jos se tuntuisi sopivammalta.)

Tällainen malli toteuttaisi samalla mahdollisimman pitkälle suhteellisen vaalitavan.

Lapista voitaisiin toki vielä valita erikseen yksi ylimääräinen, äänivallaton, edustaja saamelaisten keskuudesta, kunhan metsäsaamelaisetkin saisivat olla mukana siinä.

Kunkin puolueen kansanedustaja saisi tai voisi olla puolueen puheenjohtaja.

Kansanedustajat saisivat mukaansa eduskuntatyöskentelyyn jokusen avustajan omasta puolueestaan. Puolueiden paikallisjärjestöt tuottaisivat omalle kansanedustajalleen ajantasaista tietoa kentän mielipiteistä ja tilanteesta.

Koska tällainen yhden kansanedustajan malli voisi pahimmillaan johtaa jonkinlaiseen diktatuuriin, tai ainakin nk. ohjattuun demokratiaan, tulisi puolueiden äänimäärissä olla joka tapauksessa periaatteellinen rajoitus. 40 % äänivallasta ylittävän osan, jos jokin puolue nyt voisi tuollaisen äänivyöryn joskus saada, puolue joutuisi luovuttamaan haluamalleen puolueelle tai puolueille. Äänivyörypuolue voisi luovuttaa ylimääräiset äänensä periaatteessa myös eduskunnan ulkopuolelle jääneille puolueille, jolloin nämä nousisivat eduskuntaan. Sovitaan nyt kuitenkin, että äänet saisi jakaa korkeintaan kahdelle puolueelle ja samalle puolueelle ei ylimäärä-ääniä voisi luovuttaa kahtena peräkkäisenä eduskuntakautena.

Ongelmaksi tällaisessa järjestelmässä jää potentiaalinen alueellisen edustavuuden  puute. Minusta ongelma voitaisiin ratkaista perustamalla senaatti eli ylähuone eduskunnan yhteyteen.

Sitä varten jouduttaisiin ikävä kyllä rakentamaan uusi parlamenttitalo, mutta on julkista rahaa pistetty turhempaankin.

Sovitaan nyt, että eduskunnan uuden kamarin, senaatin, paikkamäärä olisi 200. Yksi paikoista kuuluisi Ahvenanmaalle.

Senaattorit valittaisiin yhden hengen vaalipiireistä. Puolueet saisivat asettaa niihin ehdokkaita. Jos vaalipiirissä olisi kaksi ihmistä ehdolla, äänestäjät antaisivat valitsemalleen ehdokkaalle seitsemän ääntä. Jos ehdokkaita olisi vaalipiirissä enemmän kuin kaksi, he antaisivat mielestään parhaimmalle ehdokkaalle viisi ääntä ja toiseksi parhaimmalle kaksi ääntä.

Yhden hengen vaalipiirit toteuttaisivat melko hyvin alueellisen edustavuuden, ja kahden äänen käyttö äänestyskopissa tukisi "maltillisia" ehdokkaita.

Ahvenanmaalla olisi vain se yksi edustaja senaatissa. Loput paikat jaettaisiin suurin piirtein kolmeen osaan, joihin valittaisiin neljän vuoden välein noin kolmasosa senaattoreista. Senaattorin kausi olisi 12 vuotta.

200 jaettuna 3:lla on noin 66,7 senaattoria. Sinä vuonna, kun Ahvenanmaalta valittaisiin sen ainoa senaattori, manner-Suomesta valittaisiin 66 senaattoria. Muina vuosina manner-Suomesta valittaisiin 67 senaattoria.

Niin, ja tärkein asia senaatissa olisi se, että se toimisi lähinnä neuvoa-antavana elimenä, siis alahuoneelle ja hallitukselle. Paitsi että se antaisi julkilausumia ja herättäisi keskustelua, niin sen tehtäviin voisi sisällyttää myös sen, että se voisi halutessaan estää väliaikaisesti alahuoneen säätämää lainsäädäntöä. Siinä suhteessa senaattimme muistuttaisi Yhdistyneen kuningaskunnan nykyistä ylähuonetta, jonka valtaa on viime vuosikymmeninä karsittu rajusti.

Senaattorit joutuisivat myöskin eroamaan puolueestaan tullessaan valituiksi. He eivät saisi ottaa määräyksiä vastaan entiseltä puolueeltaan ollessaan virassa. Ja heidän virkakautensa päätyttyä he eivät asettua uudestaan ehdolle senaattiin, ja lisäksi he eivät saisi neljään vuoteen liittyä minkään puolueen jäseneksi.

Mallini tekisi kaiken muun ohella mahdottomaksi siltarumpupolitiikan, tai ainakin kannatukseltaan suurimmille puolueille.

PS. Mallini mahdollisesti sopisi myös liittovaltioille ja valtioliitoille.

Kirjaesittely: Terry Pratchett: Niistäjä

Olen tainnut lukea elämäni aikana englantilaisen kirjailijan Terry Pratchettin (1948-2015) Kiekkomaailma-sarjan romaaneja ainakin useita. Tosin en mitenkään kovin kronologisessa järjestyksessä. Sarjan tarinat tapahtuvat litteällä planeetalla, joka sijaitsee neljän melko suurikokoisen norsun päällä, jotka puolestaan seisovat vielä suurikokoisemman kilpikonnan, joka vaeltaa avaruudessa, päällä.

Sarjan maailmassa luonnonlait eroavat hieman meidän maailmamme luonnonlaeista, ja magiakin saattaa olla läsnä. Maailman teknologinen taso on jonkin verran meidän maailmaamme jäljessä, mutta vain jonkin verran.

Minua itseäni miellyttää se, että Kiekkomaailman väestöön kuuluu muitakin älyllisiä lajeja ihmisten lisäksi, sellaisia kuten ihmissudet, vampyyrit, peikot ja kääpiöt. Meidän maailmastammehan toinen älyllinen laji, neandertalinihminen, oli hävinnyt kokonaan jo noin 40.000 vuotta sitten. Floresinihminen oli hävinnyt vasta jonkin verran aikaisemmin. Mainitsen tämänkin lajin, koska huolimatta pienestä aivotilavuudestaan sillä oli saattanut olla yhtä suuret älynlahjat kuin myöhäisillä pystyihmisillä. Toisaalta viimeiset pystyihmisistä ovat saattaneet elää samoihin aikoihin kuin viimeiset floresinihmisistä.

Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan sijoittuva romaani Niistäjä on julkaistu vuonna 2011 nimellä Snuff ja suomeksi viisi vuotta myöhemmin.

Niistäjän juoni alkaa siitä, kun paikallinen diktaattori Vetinari määrää työholistin Vartiostonsa komentajan Sam Vimesin lähtemään puolisonsa, hirveän rikkaan lady Sybilin, kanssa maalaiskartanoon lomalle. Vaimoke oli itse asiassa toivonut tällaista jo pitkään.

Sam Vimes on entinen katujen kasvatti ja kokenut katupappelija, joka oli myöhemmin onnistunut luomaan menestyksellisen uran poliisivoimissa. Hän on hirvittävän pätevä, ja sitä paitsi rehellinen. Ja Vetinari vaikuttaa luottavan häneen.

Vetinarin valtakunta on diktatorisesta hallinnostaan huolimatta oikeusvaltio. Minua miellyttää tämä. Vetinarikin on mielestäni hienosti luotu persoona.

Vimesillä ja Sybilillä on myös pieni poikansa mukana lomareissulla. Tämä Sam Vimes nuorempi pitää erityisen paljon ulostetta käsittelevistä kirjoista. Niiden ansiosta hän on myös oma-aloitteisesti saanut tartuttua muunkinlaiseen kirjallisuuteen.

Komentaja Vimes joutuu nyt kohtaamaan maaseudun kurjan tylsyyden ja pelottavat luonnoneläimet, joista hänellä ei ole kokemusta. Suurella henkilökunnalla varustettuun kartanoon heitä seuraa myös Vimesin taatusti luotettava ja vakaa "herrasmiespalvelija", jolla on hieman samanlainen tausta kuin isännällään. Palvelija ei kuitenkaan ole poliisilaitoksen palveluksessa eikä ole siellä koskaan ollutkaan.

Maaseudulla ihmisillä on myös erilaiset tavat ja erilainen mentaliteetti kuin kaupungissa.

Sen lisäksi että hän pääsee nyt olemaan enemmän poikansa kanssa, Vimes pelkää muuten joutuvansa kokemaan täyttä tylsyyttä aivan koko lomansa ajan.

Mutta vanhan poliisin nenä on vainukas. Rikos haisee siihen.

Ja mitä tästä sitten seuraa, kun tällainen poliisi pistää nenänsä asioihin oman toimivalta-alueensa ulkopuolella.

Niistäjässä käsitellään paljon hiisiongelmaa. Jos en hiisiä aikaisemmin ole tässä maininnut, niin näitä pidetään kirjan maailmassa jonkin verran haitallisena väkenä. Toisaalta hiidet kuuluvat siinä myös älyllisiin lajeihin, vaikka voivatkin olla muulajisten mielestä aikamoinen riesa.

Tässä romaanissa ei käsitellä ollenkaan Kiekkomaailman maantiedettä, ja magiakin on paikalla vain viitteenomaisesti. Sen sijaan eri älyllisten lajien enemmän tai sitten vähemmän rauhaisa rinnakkaiselo samalla planeetalla tuodaan voimallisesti esiin.

Ja täytyy sanoa, että uppouduin kirjan maailmaan oikein urakalla.

Uskontojen "totuudet" ovat muuttuvaisia, ja se pitää vain hyväksyä

Periaatteessa ja käytännössäkin yksikään uskonnoista ei ole nk. kiveen hakattu. Ne kaikki muuttuvat aikaa myöten.

Mielestäni uskonnollisten yhdyskuntien ja kaikkien muidenkin tahojen tulisi hyväksyä sellainen totuus, että uskontojen "totuudet" ovat muuttuvaisia.

Miete: luonto, tasa-arvo ja ihminen

Luonto ei ole tehnyt ihmisiä tasa-arvoisiksi. Ihminen voi sen tehdä.

Luterilaisesta kastekäsityksestä

Ja tässä taas vaihteeksi tällainen pieni teksti dogmatiikan alalta: 

Luterilaisen opin mukaan ihmiset tulee kastaa lapsina. Kasteen kautta ihminen tulee Jumalan lapseksi. Luterilainen kaste siis vaikuttaa ihmisistä riippumatta Jumalan pyhän voiman kautta.

Luterilaisuuden mukaan aikuiskaste on ihmisen oma teko, koska silloin ihminen tulee itse kastettavaksi, vaikka hän ei tiukasti ottaen kyllä kastakaan itse itseään.

Kun taas vanhemmat vievät ymmärtämättömän pikkulapsensa kastettavaksi, niin se katsotaan Jumalan teoksi.

Jos siis ihmiset kastetaan aikuisina, niin kyseessä on silloin paha paha.

Mutta tästä voidaan päätellä, että jos ihmistä ei ole lapsena kastettu, niin silloin häntä ei voida kastaa aikuisenakaan. Jos ihan teorian tasolla mietitään, millä lailla ihminen sitten voitaisiin kastaa aikuisena, niin ainoa keino, jonka tähän hätään ja asiaan keksin, on se, että hänet wanhan kunnon purjelaivojen aikakauden tapaan shanghaijataan.

Ihmistä ei nykyään tarvitse toki enää kalauttaa pampulla tai paksulla kepukalla päähän taikka juottaa tolkuttomaan humalaan, jos hänet pitäisi saada äkisti palkattua laivaan, taikka vietyä kastettavaksi. Kristillinen kaste on itse asiassa mielestäni ainoa järkevä ja eettinen syy juottaa ihmiselle tyrmäystippoja.

Kun aikuinen ihminen viedään puolitajuttomana kastettavaksi, niin silloin kaste on ilmiselvästi Jumalan teko.

Jos tämä taas ei pidäkään paikkansa, niin silloin luterilaisessa teologiassa on looginen virhe.

Homma saattaa kuseksia kyllä ympäriinsä loogisena mahdottomuutena. Mutta toisaalta, kuten suomalainen tuomioistuin oli monta vuotta sitten todennut tuomitessaan epäliberaalisti  | Jussi Halla-ahon vääristä ajatuksista, niin uskonnossa ei tarvitse olla mitään järkeä. Tämä pätee siis islamin lisäksi myöskin kristinuskoon ja luterilaisuuteen, joista tässä kirjoituksessani on kyse.

Ajatuskulku on tässä seuraavanlainen: On lähes täysin yleinen sääntö, että ihminen kuin ihminen ei ole jumala, jumalallinen, puolijumala tai yhtä Jumalan kanssa. Jeesus Kristus on tietojemme mukaan ainoa poikkeus tästä säännöstä. Hän on Jumalan ainoa poika ja yhtä Jumalan kanssa tms. eeppistä ja kivaa.

Jos nyt oletamme, että tämä Jeesus on kastanut ihmisiä, niin voimme myös mitä luultavimmin olettaa, että hänen kastamansa ihmiset ovat saaneet kastaa muita ihmisiä, koska muutenhan kastaminen olisi tyrehtynyt jo heti alkuunsa. Tai ainakin pyhä voimallinen kastaminen. Näin syntyy ennen pitkää ajan historiassa ketju, jossa yksi ihminen on kastanut toisen, ja tämä toinen ihminen sitten kastaa myös toisen. Mutta tässä täytyy nyt huomata se ykkössääntö, että lapsia ainoastaan saa kastaa tällainen ihminen, joka on osa Kristuksesta hengellisessä mielessä polveutuvaa pyhää joukkoa.

Huomaamme siis, että edelleenkään ei aikuista ihmistä voida sanan kristillisessä mielessä kastaa, vaikka häntä ei kukaan olisi kastanut lapsena. Mutta kuitenkin tämä kastamaton pakana voi niin halutessaan tuoda oman lapsensa kastettavaksi. Ja niin kaste on jälleen Jumalan tekoa. Hän itse jää vain lopun ikänsä ajaksi kastamattomaksi. Mutta se hinta meidän, ja hänen, on maksettava siitä, että ihmisiä ei saa kastaa aikuisina.

PS. Alla olevan polveilevan jälkitekstin voi jokainen lukea niin halutessaan, ja lisäksi haluaisin kertoa, että sen viimeisestä kappaleesta löytyy aiheeseen liittyvä eräänlainen bonus:

Rooman keisari Konstantinvs (272–337 jJs., virassa 306–337 jJs.) tunnetaan monesta asiasta mutta parhaiten siitä, että hän valtion järjestämän kristittyjen vainon aallon jälkeen laillisti kristinuskon.

Hän teki myös muita kristinuskoisia miellyttäneitä päätöksiä: hän kielsi gladiaattoritaistelut sekä rajoitti kilpa-ajojen verisyyttä. 

Kristillisen kulttuurin piirissä on kautta aikojen vältetty ihmisten ristiinnaulitsemista, koska uskonnon kannattajien mestari Jeesus oli kerran tullut ristiinnaulituksi oikeuden päätöksellä. Ja niin kävi, että keisari Konstantinvs lopulta kielsi myöskin ristiinnaulitsemisen. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Keisari myöskin otti käyttöön raha-avustukset köyhille perheille, jotta lapsensurmia tapahtuisi vähemmän.

Konstantinvs sääti kuitenkin myös lain, joka salli vanhempien myydä lapsensa orjuuteen ja mahdollisti myöskin hylättyjen lasten adoptoinnin ja kasvattamisen orjiksi. Oli siis keisarilla hyvä syy olla kiltti perheille.

Hänet tunnetaan kaiken muun ohella myös siitä, että hän antoi teloittaa poikansa Crispvksen ja vaimonsa, keisarinna Favstan. (Keisari ehti olla elämänsä aikana naimisissa usean naisen kanssa eikä Favsta ollut Crispvksen äiti.)

Kuitenkin kaikkein merkittävin muutos, joka sai lopullisen muotonsa Konstantinuksen aikana oli vapaan talonpoikaisväestön sitominen kiinni turpeeseen, sillä suurmaatilat olivat jo pitkään kärsineet orjien saannin tyrehtymisestä. Näin syntyi länsimainen maaorjuusinstituutio. Länsi-Rooman viimeisen keisarin Romvlvs Avgvstvksen tultua melkein rauhanomaisesti erotetuksi vuonna 476 valtakunnan entisille alueille syntyi uudenlainen järjestys nimeltään feodalismi, jonka kiinteä osa myös maaorjuus oli. Feodaalisessa yhteiskunta- ja talousjärjestelmässä jokaisella ihmisellä oli herra, ja ylimpänä ennen Jumalaa, Jeesusta, Pyhää henkeä ja Jeesuksen äitiä Mariaa oli kuningas tai ruhtinas. Feodalismi on suhteellisen kätevä tapa järjestää yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestys sellaisissa oloissa, joissa valtakunnan keskushallinto on pysyvämmänoloisesti heikko.

Toinen asia, josta keisari Konstantinvs tunnetaan erinomaisen hyvin, on se, että hän antoi kastaa itsensä ollessaan kuolemansairaana. Mutta tämä kastehan ei ole pätevä, kun kerran keisari itse halusi hänet kastettavan, eikä meillä sitä paitsi ole mitään sellaista tietoa, että mies olisi ollut tajuton tullessaan kastetuksi. Qvod erat demonstrandvm eli mikä oli todistettava.

Protestanttisuuden edut historian aikana

Protestanttisuuden suuria etuja historiassa on ollut käsittääkseni kolme:

• Protestanttisuus on painottanut sitä, että jokaisen on hyvä osata lukea kristinuskoisten pyhää kirjaa Raamattua. Tämä on osaltaan maallistanut yhteiskuntaa kirkon vallan yhteiskunnassa vähennyttyä periaatteen vuoksi, kun kerran jokainen on voinut ihan luvalla lukea itse Pyhää kirjaa ja tehdä omia tulkintojakin siitä tarpeen vaatiessa. Ja onhan lukeminen muutenkin hyödyllistä, ja voi olla mukava harrastuskin monelle.
• Protestanttisuus on luonut sellaisen asian maailmaan kuin protestanttinen byrokratia, jossa on kyse siitä, että kaikkia asiakkaita kohdellaan yhtä hyvin tai yhtä huonosti riippumatta liike- tai sukulaisuussuhteista, asiakkaan ideologiasta taikka ystävyydestä käsittelijään.
• Protestanttiset maat ovat maailman parhaita yhteiskuntia.

Lopuksi täytyy tosin todeta se, että protestanttisten maiden muuntumiselle maailman parhaiksi yhteiskunniksi on ollut tärkeä edellytys se, että yhteiskunnat ovat maallistuneet ja demokratisoituneet. Ilman sitä eläisimme luultavasti vieläkin uskonnollisen pakkovallan, vaikkakin protestanttisen, oloissa.

Teokratiat ovat syvältä. Ainakin minun mielestäni. 

Kanadan parlamentaarinen demokratia

Olen iät ajat oikeastaan kannattanut parlamentaarista | demokratiaa | presidenttivaltaisen demokratian sijaan. Jälkimmäisen kaltainen versio demokratiasta on käytössä Yhdysvalloissa ja monessa Latinalaisen Amerikan maassa mutta myös mm. Etelä-Koreassa ja Filippiineillä.

Ranskassa taas on toisen maailmansodan jälkeen ollut käytössä puoliparlamentaarinen presidenttivaltainen demokratia, joka on ollut kuin Suomen varhaisemman presidentti Kekkosen aikanakin voimassa olleet presidenttikeskeisen parlamentaarisen demokratian steroideilla tehostettu versio, jos ketään kiinnostaa.

Parlamentarismista on käsittääkseni se hyöty, että hulluksi, tai typeräksi, rikolliseksi, suureksi omaneduntavoittelijaksi, korruptoituneeksi tai kovin taitamattomaksi, tai kovin piintyneesti omaan henkilökohtaiseen ideologiaansa kiintyneeksi osoittautunut korkeimman vallan haltija saadaan tarpeen vaatiessa johtajan oman taustapuolueen toimesta kammettua irti vallasta, jos on ihan pakko (kerää mieleesi kaikki muutkin syyt, joiden takia voi haluta luopua korkeimman vallan haltijasta). Parlamentaarisesti hallituissa järjestelmissä kun nimittäin parlamentin jäsenten tahdosta riippuu kunkin hallituksen ja kunkin pääministerin jatko.

Lähes kaikissa parlamentaarisesti hallituissa maissa hallituksen johtajana toimii pääministeri tai vastaava. Sveitsi taas on esimerkki toisenlaisesta hallitsemistavasta. Siellä kukin hallituksen ministereistä pitää rajoitetun ajan hallussaan hallituksen puheenjohtajan eli presidentin virkaa. Homma kiertää ministeriltä toiselle. Sveitsin mallissa on myös se erikoinen piirre, että siellä on tavattu harrastaa kaikkien tai melkein kaikkien puolueiden yhteishallituksia. Tällainen käytäntö johtuu suoraan maassa käytössä olevasta suorasta demokratiasta, jossa on kyse siitä, että äänestäjät voivat milloin tahansa periaatteessa päättäjiä sitovien kansanäänestysten kautta kävellä päivänpolitiikkaa tekevien poliitikkojen tahdon yli. Sveitsissä ei mielellään ole haluttu päästää mitään puolueita oppositioon, josta käsin puolue voisi pahalle päälle sattuessaan masinoida kansanäänestyksiä sietämättömän paljon. Maassa niitä joka tapauksessa järjestetään aina silloin tällöin joka tapauksessa.

Kanada taas on "normaali" parlamentaarisesti hallittu demokratia, jonka muodollinen päähenkilö on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki, jota maassa edustaa tämän nimittämä – kanadalainen – kenraalikuvernööri.

Kanadan olemassaolo omana entiteettinään sai alkunsa vuonna 1867, kun Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti hyväksyi ensimmäisen Kanadan perustuslaeista. Se oli nimeltään The British North America Act. Kanadassa tästä ensimmäisestä ja tärkeimmästä perustuslaista käytetään nykyisin päivitetympää nimeä Constitution Act of 1867. Vuonna 1982 Kanadan pääministerin, quebeciläisen Pierre Trudeaun (1919-2000, virassa 1968–1979 ja 1980–1984) johtama hallitus yhteistyössä YKK:n pääministerin Margaret Thatcherin (1925–2013, virassa 1970-1990) johtaman hallituksen kanssa saattoi voimaan perustuslakitasoisen toisen lainsäädännön nimeltään Constitution Act of 1982. Tämä paitsi kanadalaisti maan perustuslait, niin myöskin määritteli kansalaisoikeudet ja -vapaudet.

Ja palataan Kanadan parlamenttiin. Toisin kuin esim. Suomen eduskunta, on Kanadan parlamentti kaksikamarinen.

Päivänpolitiikasta on maan poliittisessa järjestelmässä vastuussa parlamentin alempi kamari, jota voidaan suomeksi kutsua alahuoneeksi, viralliselta nimeltään House of Commons, joka nimi on lainattu Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin alahuoneelta.

Kanadassa mitä ilmeisimmin kaikilla hallinnon tasoilla edustajat hallintoelimiin valitaan yhden henkilön vaalipiireistä pluraliteettiperiaatteella, eli eniten ääniä vaalissa saanut tulee aina valituksi vaalipiiristään asianomaiseen elimeen. Englanniksi tällaisesta vaalitavasta käytetään nimitystä First Past the Post. Vaalitapa suosii merkittävän suuressa määrin suuria puolueita.

Tällä menetelmällä siis myös Kanadan parlamentin alahuoneen kansanedustajat valitaan virkaansa.

Kanadan parlamentin alahuone koostuu 338 kansanedustajasta. Jokainen valittu kansanedustaja edustaa noin 100.000 asukkaan vaalipiiriä. Vaalipiirien rajat on etelänaapurista Yhdysvalloista poiketen piirtänyt puoluepoliittisesti riippumaton komitea.

Muutoksia vaalipiirien rajoihin ja nimiin tulee jatkuvasti väestön määrän muutosten myötä.

Kanadan pääministerillä on oikeus määrätä milloin tahansa uudet vaalit. Vaalit tulee pitää kuitenkin viimeistään viiden vuoden kuluttua edellisistä. 

Useimmiten ehdokkaat parlamenttivaaleihin valitsee kunkin puolueen paikallisjärjestön pieni piiri. Joskus harvemmin ehdokkaaksi voi päästä puolueen puheenjohtajan valitsemana.

Yleensä valituksi tulleilla kansanedustajilla on takanaan jo jonkinlainen aikaisempi ura paikallisessa politiikassa. Silloin tällöin liittovaltion parlamenttiin tulee kuitenkin valituksi myös henkilöitä, jotka ovat yleisemmin tunnettuja joltain muulta alalta.

Edelliset parlamenttivaalit Kanadassa on pidetty viime vuoden 2025 huhtikuun 28. päivänä.

Tultuaan valituiksi Kanadan kansanedustajat jakautuvat etu- ja takapenkkiläisiin.

Etupenkkiläisiksi kutsutaan Kanadan parlamentin alahuoneen jäsenistä heitä, jotka eivät ole johtavissa asemissa eli mm. puoluejohtajia, hallituksen ministereitä tai parlamentin sihteereitä.

Takapenkkiläiset eivät silti ole alahuoneessa vailla valtaa. Heillä voi olla merkittävä asema parlamentissa ja sen eri komiteoissa edustaessaan erilaisia paikallisia etuja ja taatessaan sitä, että laajempi kirjo poliittisia näkemyksiä tulee kuulluksi keskusteluissa, väittelyissä ja päätöksiä tehtäessä.

Kun ottaa huomioon käytetyn vaalitavan, niin on melko luonnollista, että historiallisesti Kanadassa on vallinnut liittovaltion tasolla maan suuren etelänaapurin Yhdysvaltain tapaan kaksipuoluejärjestelmä. Hallitusvastuussa olivat maassa tavanneet vuorotella keskustavasemmistolaiseksi sanottu Liberaalinen puolue (Liberal Party) ja keskustaoikeistolaiseksi sanottu Konservatiivinen puolue (Conservative Party), jonka nimi on muuttunut aikojen saatossa useampaan kertaan. Niihinkin aikoihin usein Kanadan parlamentin alahuoneessa oli olemassa kolmas suurehko puolue, joka saattoi uhata toista suurimmista puolueista putoamisella kannatuksessa ja alahuoneen paikoissa kolmannelle sijalle. 1980-luvulta alkaen Liberaalista puoluetta vasemmistolaisempi New Democratic Party on toiminut melko lailla kolmantena vahvana puolueena.

Kanadan puoluejärjestelmä muuttui kuitenkin hieman monipuolisemmaksi 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Siksi tätä nimitetään nykyään "kaksi plus" -puoluejärjestelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole ollenkaan taattu, että nykyään jokin puolue voisi yksinään saada enemmistön alahuoneen paikoista ja täten muodostaa yksinään hallituksen joutumatta hakemaan kannatusta esityksilleen muilta puolueilta alahuoneessa.

Yksi muista suurimmista puolueista on vuonna 1968 perustettu quebeciläislähtöinen jossain määrin paikallisnationalistinen Parti Québécois. Puolue nauttii nykyään kannatusta jonkin verran myös Quebecin provinssin ulkopuolella. Lähinnä englanninkielisessä Kanadassa perinteisesti ranskankielinen Quebec on muuten asukasluvultaan Kanadan toiseksi suurin provinssi Ontarion jälkeen.

Vasta vuonna 1991 perustettu Bloc Québécois on em. quebeciläispuoluetta separatistisempi, ja luonteensa vuoksi puolueella ei ole kannatusta "kotiprovinssinsa" ulkopuolella, joten puolueella ei ole mitään mahdollisuuksia päästä joskus Kanadan pääministeripuolueeksi.

Kanadan puolueet tapaavat olla varsin puoluejohtajavetoisia. 

Alahuoneen suurimmasta oppositiopuolueesta käytetään nimitystä His Majesty's Loyal Opposition (ja kuningatar Elisabethin aikana nimitys oli ollut Her Majesty's Loyal Opposition), joka nimitys tarkoittaa hänen majesteettinsa lojaalia oppositiota.

Kanadan parlamenttiin kuuluu alahuoneen lisäksi myös ylähuone, jonka nimi on senaatti, englanniksi Senate.

Alun perin senaatin oli ollut määrä estää demokraattisesti valittua alahuonetta saattamasta laeiksi yhteiskunnan eliitin kannalta ikävää lainsäädäntöä. Kanadan perustuslain muodostamisen aikoihin kun yhteiskunnassa vaikutti nykyistä enemmän epäluuloa kohdistuen äänestäjien kykyyn äänestää "järkevästi", etenkin nk. vastuullisten luokkien jäsenten keskuudessa.

Kanadan senaatti ei nauti suurempaa kansansuosiota. Tätä selittää paitsi se, että senaattorit eivät ole äänestäjien virkaansa valitsemia, niin myöskin se, että varsinkaan nykyään ei senaatin jäsenten alueellinen edustavuus sisällä mitään järkeä.

Alun perin kuitenkin järjestelmän oli ollut tarkoitus varmistaa senaatin paikoissa jonkinlainen alueellinen tasa-arvo. Se alkuperäinen "järki", joka tässä edelleen pätee, on tällainen:

Ontarion provinssi lasketaan järjestelmässä yhdeksi  alueeksi, Quebec lasketaan toiseksi alueeksi, ja kolmanneksi alueeksi lasketaan "Atlantin provinssit" eli New Brunswick, Prinssi Edwardin saari ja Newfoundland ja Labrador. Neljänneksi alueeksi lasketaan Brittiläinen Kolumbia ja "preeriaprovinssit" elikkä Alberta, Saskatchewan ja Manitoba. Jokainen näistä "alueista" saa 24 senaattoria edustajikseen.

Tämä ei kuitenkaan millään lailla selitä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin saamia kuutta senaattorin paikkaa eikä kolmen Pohjoisterritorion saamia kolmea paikkaa. Nämä "alueet" on määritelty melko mielivaltaisella tavalla vailla mitään johdonmukaista maantieteellistä tai poliittista logiikkaa.

Todellisuudessa senaatin paikkojen jaolla on enemmän tekemistä sen järjestyksen kanssa, missä eri provinssit liittyivät Kanadaan ja kuinka suuria ja voimakkaita ne olivat olleet niihin aikoihin. Näinollen jokaisella Kanadan neljästä alkuperäisestä provinssista, jotka ovat Ontario, Quebec, Nova Scotia ja New Brunswick, on varsin runsaasti senaatin paikkoja, kun taas kuudella "uudella" provinssilla, jotka alun perin olivat olleet harvaanasuttuja ja poliittisesti voimattomia, on vähemmän.

Tilanteen järjettömyys vähentää senaattoreiden arvovaltaa. Erittäin suuri osa kanadalaisista on halunnut muutosta paikkajakoon.

Kanadan senaatin virallinen tehtävä on hyväksyä tai olla hyväksymättä kaikki parlamentin alahuoneen hyväksymät lakiehdotukset ennen kuin niistä tulee voimassaolevia lakeja. Käytännössä senaatti toimii kuitenkin eräänlaisena kumileimasimena. Pääministerin ja alahuoneen enemmistön tahtoa vastaan harvemmin senaattorit rupeavat pullikoimaan ihan riippumatta siitä, minkä puolueen pääministeri on heidät nimittänyt.

Vain harvoin ja joidenkin erityisen kiistanalaisten lakien kohdalla pääministerin puoluetta edustamaton senaatin jäsenten enemmistö voi mahdollisesti rohjeta toimia pääministerin tahtotilaa vastaan senaatin äänestyksissä.

Senaatti kuitenkin mieluummin ehdottaa lisäyksiä tai muutoksia alahuoneen hyväksymiin lakeihin kuin torjuu ne kokonaan.

Tätä nykyä Kanadan senaattorit tapaavat olla puuhakkaita erilaisissa kuulemisissa, valiokunnissa ja raporttienteoissa, joissa he voivat tutkiskella asioita ja antaa neuvoja hallinnon muille tasoille. Koska senaattorit eivät kovin vahvasti ole mukana päivänpolitiikassa, heillä on suuri vapaus opiskella niitä aiheita, joita he pitävät itse mielenkiintoisina tai tärkeinä mutta jotka valtavirtaa edustava poliittinen uoma jättää vähemmälle huomiolle. Joka tapauksessa maan kansalaiset tapaavat kuitenkin arvostaa senaatin raportteja monimutkaisista, haastavista tai poliittisesti epäsuosituista aiheista. Jos ei liikaa anneta painoa senaatin valuvioille, niin elintä voidaan pitää jossain määrin jopa hyödyllisenä laitoksena.

Maan kansalaisten keskuudessa senaattia pidetään siltikin laajalti epädemokraattisena ja elitistisenä elimenä, ja senaatin jäsenten tärkein tehtävä on käytännössä myönteisen ja kunnioitettavan kuvan antaminen senaatista ja työstään, joten kovin pahoja irtiottoja senaatin jäseniltä on yleensä turha odottaa.

Kanadan senaatin uudistaminen on kuitenkin muodostunut vaikeaksi, vaikka sitä kannatetaan maassa varsin laajalti, koska ei ole syntynyt riittävän laajaa kansallista yhteisymmärrystä siitä, mitä asian korjaamiseksi pitäisi täsmällisesti ottaen tehdä.

Vuoteen 1965 saakka Kanadan senaattoreiden pesti oli ollut elinikäinen, mutta tuolloin saatettiin voimaan Kanadassa parlamenttiuudistus, jolla heidän pestinsä päättyy heidän 75. syntymäpäivänään. Viimeinen elinikäiseen pestiin nimitetty senaattori on kuollut vuonna 1999.

PS. Tämä tekstini perustuu enimmäkseen The Canada Guide -sivuston anteihin. Kyseessä ei ole mikään Kanadan virallinen sivusto, vaikka se vaikuttaa olevan melko perusteellinen ja tarkka antamissaan tiedoissa, vaan ilmeisesti J. J. McCullough (s. 1984) -nimisen kanadalaisen Kanadan politiikkaan erikoistuneen kolumnistin ja mediakommentaattorin käsialaa. Miehellä on myöskin ollut taustavoimina hyviä tukijoita ja avustajia.