Ukrainan oikeus ammuskella saamillaan aseilla Venäjän puolelle rajaa

Moni ei ota sitä huomioon, mutta Venäjä on oikeasti saanut aikaan myös paljon hyvää viime aikoina paljon pahan ohella. Nimittäin sen, että sen länsinaapurit ovat hakeutuneet puolustusliitto Naton jäseniksi. Suomi ja Ruotsi ovat molemmat nykyään sen jäseniä!

Osa Nato-maista kuitenkin rajoittaa edelleen Venäjän raa'an aggression kohteeksi vuodesta 2014 ja vielä enemmän vuodesta 2022 joutuneelle Ukrainalle antamiensa aseiden käyttöä niin, että niillä ei saa ampua rajan takana oleviin Venäjän sotilastukikohtiin.

Olisiko samaa periaatetta pitänyt länsiliittoutuneiden soveltaa vuodesta 1940 alkaen natsi-Saksan alueeseen? Jätän nyt huomiotta sen, että syyskuussa 1939 Puolan kimppuun oli käynyt natsi-Saksan lisäksi myös Neuvostoliitto, joka liittyi leikkiin mukaan sitten kun se oli saanut ensin lyötyä Japanin, kun tämä oli huseerannut Kiinan pohjoisrajan tienoilla. Asiaan liittyi tuolloin myös Mongolia, joka oli Neuvostoliiton ensimmäinen liittolainen. Natsi-Saksa oli vasta toinen.

Yhdistynyt kuningaskunta sekä Ranska olivat tuolloin julistaneet sodan Saksalle mutteivät kuitenkaan Neuvostoliitolle.

Vuonna 1940 Saksa kuitenkin löi ensin Tanskan ja Norjan ja seuraavaksi nopeassa tahdissa myös Ranskan, Belgian, Alankomaat ja Luxemburgin. 

Saksan asevoimat eivät olleet varustukseltaan ollenkaan ylivoimaisia vastustajiinsa nähden, mutta sen joukot olivat keskimäärin paremmin koulutettuja ja varsinkin johdettuja. Lisäksi pervitiinin karkinomainen käyttö antoi saksalaiselle osapuolelle merkittävän lisäedun. Saksalaiset sotilaat eivät väsyneet koskaan, ja lisäksi huumeen käyttö lisäsi sotilaan rohkeutta. Rohkeat ja taitavat zombit eivät häviä taistelussa kovin helposti.

Saksa löi myös Ranskaan sijoitetut Yhdistyneen kuningaskunnan joukot mutta natsi-Saksan diktaattorin Hitlerin sotilaallisen taitamattomuuden vuoksi päästi huomattavan osan Dunkerquen alueelle perääntyneistä brittisotilaista pakenemaan kaiken maailman kiireellä kootuilla paateilla kanaalin yli. Mukana oli toki muunmaalaisiakin sotilaita, jotka näin pelastuivat.

Hitler ei tarjonnut kunniallista rauhaa Ranskalle, nyt entiselle suurvallalle, jonka se oli perusteellisesti lyönyt. Sen sijaan hän halusi päästä sopimukseen Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa maailman jaosta, mutta maan uuden hallituksen pääministeri Winston Churchill katsoi, ettei Hitlerin sanaan tässä vaiheessa ollut mitään syytä enää luottaa. Oli aika jatkaa taistelua.

Yhdistynyt kuningaskunta taipui, muttei tuhoutunut. Koska Hitler ei ollut koskaan vakavissaan miettinyt, että pitäisi ehkä valmistautua ajoissa maihinnousuun Britteinsaarille, niin valmisteluja sellaista varten ei ollut tehty kunnolla ja ajoissa. Ja toiseksi, Hitler antoi wanhan kaverinsa Hermann Göringin johtaa Saksan ilmavoimien Luftwaffen sotatoimia kuin ne olisivat maihinnousuprojektista erillinen osa sotaa.

Taistelun Englannista aikana Yhdistyneen kuningaskunnan maavoimat, mukaan lukien tykistö ja panssariase, olisivat olleet likimain puolustuskyvyttömiä, jos saksalainen osapuoli olisi saanut siirrettyä mittavan määrän joukkoja ja kalustoa rantaan asti.

Joka tapauksessa länsirintaman mittavan voiton ansiosta Hitler alkoi kuvitella olevansa sotilaallinen nero. Hän alkoi yhä enemmän sekaantua sotatoimien johtamiseen, ja yhä enemmän sitten myös hänen sotilaallinen neroutensa heikkeni hänen jatkaessaan vuonna 1936 aloittamaansa huumeiden käyttöä.

Ja vuoden 1941 joulukuussa Japani kävi Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston kimppuun Pearl Harbourissa tehokkaalla hyökkäyksellä saaden näin Yhdysvallat mukaan maailmansotaan. Lisämausteen antoi sitten Hitler, joka julisti sodan Yhdysvalloille. Ja sitten se oli menoa.

Tämän pitkän johdannon jälkeen täytyy minun esittää sellainen tärkeä kysymys, että kun jotkut vaatimalla vaativat, ettei nykyisessä sodassa heidän Ukrainan käyttöön antamillaan aseilla saa ampua rajan takana oleviin Venäjän sotilastukikohtiin, niin onko tilanne nyt yhtään erilainen kuin länsiliittoutuneiden tilanne oli ollut vuonna 1940.

Olisiko Yhdistyneen kuningaskunnan, ja Yhdysvaltain ja Kanadan pitänyt olla ammuskelematta toisen maailmansodan aikana Saksan rajan takana oleviin kohteisiin?

Jos vastaus on kielteinen, niin miksi Ukrainalta sitten pitäisi vaatia tuollaista?

Ihan lopuksi on varmaankin hyvä kertoa ihan tavallinen vitsi:

Eräs mies totesi kavereilleen: "Hei, Hitlerhän ei ollutkaan niin paha mies loppujen lopuksi." Kaverit ihmettelivät, mutta mies selitti: "Hän sentään tappoi Hitlerin."

Yksijumalaisuus kieltoon!!1!

Mielestäni vain sellaisten uskonnollisten yhdyskuntien tulee olla laillisia, jotka tunnustavat kaikki mahdolliset ja kuviteltavissa olevat jumalat. Eli kannattaisin monoteististen uskontojen täyskieltoa. Tämä todennäköisesti lisäisi yhteiskunnan uskonnollisen kirjon suvaitsevaisuutta.

Monoteismi olisi siis uskonnon osana kielletty. Monolatria sen sijaan olisi sallittua, eli sellainen, että uskotaan muitakin jumalia olevan olemassa mutta palvotaan itse vain yhtä niistä.

Huomattakoon, etten ole tässä kriminalisoimassa ateismia. Saisi siis olla olettamatta jumalia, mutta vain silloin, jos itse on uskonnoton.

PS.: 13. marraskuuta tänä Jeesuksen vuonna 2024 tulee julkaistumaan eräänlainen päivitys tähän kysymyksenasetteluun liittyen.

Ranskan parlamenttivaaleissa vastuulliset puolueet harjoittivat sitten taktista äänestämistä

"Laitaoikeistolainen" Kansallinen liittouma -puolue joutui lopulta pettymään Ranskan parisen viikkoa sitten pidettyjen parlamenttivaalien tulokseen.

Maassa parlamenttivaalit hoidetaan yhden henkilön vaalipiirien kautta, mutta vaali on kaksivaiheinen.

Vaaleissa oli mukana neljä ryhmittymää:

• Yhdessä eli Ensemble, "keskustaliberaalien" vaaliliitto, jossa olivat mukana presidentti Emmanuel Macronin Renessanssi ja kaksi tämän liittolaispuoluetta
• Kansallinen liittouma eli Rassemblement national (RN), jonka kanssa oli liitossa maltillisia oikeistopuolueita. (Joku voi nähdä huvittavia piirteitä, jos siinä nyt mitään huvittavaa on, että puolueen nimi on kuin suomen kielestä ranskan kielelle käännetty Kansallisen kokoomuksen nimi.)
  
• Uusi kansanrintama eli Nouveau front populaire (NFP), joka koostui kaiken maailman vasemmistolaisista puolueista
• Mukana oli myös Tasavaltalaiset eli Républicains, joka on "keskustaoikeistolainen" puolue.

RN:ää jotkut ovat nimitelleet ulkomaalais- ja maahanmuuttovastaiseksi puolueeksi. Sen puoluejohtaja Jordan Bardella (s. 1995) tosin on itse maahanmuuttajataustainen ihminen, joka on saanut kasvuiässään saanut nähdä ja kokea maahanmuuttajataustaisten asuttaman alueen kauheuden. Vaikuttaa myöskin untuvikolta, vaikka on ilmeisesti taitava ja kyvykäs poliitikko.

Rassemblement national sai aikamoisen jytkyn vaalien ensimmäisellä kierroksella. Se oli ylivoimainen voittaja. Tämä herätti tietyissä piireissä suurta vihastusta, ja sitä pidettiin laajalti huonona siirtona kansalaisilta.

Koska vastuulliset puolueet eivät halunneet ulkomaalaistaustaista puoluejohtajaa maan johtoon, nämä tekivät keskenään sopimuksen. Moni näiden tahojen ehdokkaista jäi pois vaalien toiselta kierrokselta, jotta RN:n vastustajat voisivat äänet keskittämällä voittaa enemmistön parlamenttiin.

Ja niin siinä kävi, että Rassemblement national jäi jonkin verran kauemmas enemmistöön vaadittavasta paikkamäärästä.

Suurimmaksi ryhmäksi, vaikkakin se jäi ilman enemmistöä, suoriutui Nouveau front populaire, vasemmiston ryhmittymä. Toiseksi suoriutui presidentti Macronin Ensemble. Näin Rassemblement national pääsi vasta kolmannelle sijalle.

RN:ssä on toki ilmeisesti mukana jonkin verran Venäjän trolleja, mutta ilmeisesti Ranskassa eivät vastuulliset puolueet vieläkään oikein suostu ymmärtämään tärkeintä syytä sille, miksi kansalaiset äänestävät Rassemblement nationalia. Joskus ihmiset nyt vain sattuvat olemaan isänmaallisia, ja ehkä heitä joskus kannattaa kuunnella. Jos vastuulliset puolueet kuuntelisivat kansalaisia enemmän, niin ehkä "oikeistopopulistisilla" puolueilla olisi sitten vähemmän kannatusta.

Taktista äänestämistä oli liikkeellä muuten myös kuluvan vuoden 2024 tammikuussa ja helmikuussa pidetyissä Suomen presidentinvaaleissa. Koska vastuullisista puolueista vasemmistolaisimmissa haluttiin estää sellainen tilanne, että isänmaallisen Perussuomalaiset-puolueen ehdokas Jussi Halla-aho, todellinen kyykäärmeen sikiö, pääsisi vaalin toiselle kierrokselle, leivottiin vihreästä Pekka Haavistosta yhdistävä tekijä, jolle äänet piti keskittää. Tosin kaikki tekijähenkilöt näissä puolueissa eivät olleet ollenkaan samaa mieltä siitä, että juuri Haaviston pitäisi olla primus inter pares, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Pekka Haavisto ei ollut Vihreiden ehdokkaana varsinaisesti, vaan periaatteessa puolueesta erillisen kansanliikkeen. Mies oli myöskin poliittisesti viisaasti ottanut vaalien edellä etäisyyttä vasemmistolaisuuteen. Tämä herätti silloin näissä piireissä vihastusta, ja sitä pidettiin laajalti huonona siirtona.

Haavistossa on tunnettujen huonojen puoliensa lisäksi se hyvä puoli, että mies kykenee tunnistamaan ihmisen myös toisinajattelijoissa. Hänessä on siis hiukan liberaalin vikaa.

En itse sentään pidä homoseksuaalisuutta Haaviston huonona puolena. Seksuaalinen suuntautuminen ja myöskin sukupuolinen identiteetti ovat mielestäni jokaisen oma asia.

Suomen presidentinvaalissa voittajaksi suoriutui kuitenkin epäkansallisen Kokoomuksen hammasmies ja yksi harvoista aidoista belgialaisista, Alexander Stubb.

Jostain syystä Suomen ja suomalaisten turvallisuutta suuresti parantamaan tarkoitettu rajaltakäännytyslaki kuitenkin saavutti suuren suosion maamme eduskunnassa äskettäin. Eduskunnassamme oli lisäksi kuitenkin merkittävä osasto viidennen kolonnan väkeä, joka lakia vastusti ja äänesti vastaan ja näiden tehden tuki verisen ja diktatorisesti hallitun Venäjän hybridisotaa. Minun täytyy lausua erityiset kiitokset Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajalle Antti Lindtmanille, joka johdatti lukuisat epäröijät ja aidalla istuvat puolueensa eduskuntaryhmässä lain kannalle.

Mutta näin lopuksi voisin ehdottaa uudistusta Ranskan parlamenttivaalitapaan. Kaksivaiheisuus tekee vaalien pitämisestä kalliimman. Ja yleensä äänestäjät myös joutuvat sitten vaivautumaan vaaliuurnille uudestaan. Vaalitapa mahdollistaa lisäksi myös edellä kuvaamani taktisen äänestämisen.

Ei siinä mitään, sillä oikeissa olosuhteissa voisin minä itsekin kannattaa hetkellisesti taktista äänestämistä. Mutta mielestäni se on äänestäjien huijaamista. Sellaisen pitäisi olla estetty perustuslain tasolla.

Kannattaisin siis niin Ranskan parlamenttivaaleissa samoin kuin Suomen presidentinvaaleissa käyttöön otettavaksi siirtoäänivaalitapaa. Siirtoäänivaalissa äänestäjät laittavat äänestyslipukkeeseen vaalipiirin ehdokkaat mieleiseensä paremmuusjärjestykseen. Siirtoäänivaalitavassa äänien laskenta on aikaavievää, ja sen matematiikka on hiukan monimutkaistakin, mutta mielestäni se tukee poliittista keskustaa – eri asia kuin Suomen Keskusta – ja maltillisia ehdokkaita.

On keksitty aine, jota nauttimalla saa humalan ilman päihteen haittavaikutuksia

Hemel Hempstead on noin 102.000 asukkaan kaupunki Kaakkois-Englannissa. Se kuuluu suur-Lontoon alueeseen ja sijaitsee Lontoon keskustan luoteispuolella.

David Nutt on siellä sijaitsevan GABA Labs -nimisen yrityksen tutkimusjohtaja. Hän oli nostattanut brittilässä kohun lausumalla, että ratsastus on satatuhatta kertaa vaarallisempaa kuin ekstaasihuumeen käyttö. Alcarelle on Nuttin kehittelemä vaihtoehto etyylialkoholille eli etanolille, sille alkoholin muodolle, jolla ihmiskunta on humalluttanut itseään ainakin viimeisten 10.000 vuoden ajan. Alcarelle on yrityksen mainostuksen mukaan sellainen alkoholin muoto, joka ei aiheuta terveyshaittoja mutta kohottaa silti mielialaa.

Jos ketään kiinnostaa, niin ennen tätä ihmiset tavallisessa elämässään ovat kohdanneet ennen kaikkea kolmenlaisia alkoholeja: etyylialkoholia, (vielä tätäkin myrkyllisempää) metyylialkoholia ja isopropanolia, jota taas käytetään mm. desinfiointi- ja jäänestoaineisiin sekä liottimena. Erilaisia alkoholeja on olemassa kuitenkin melkoinen liuta näiden lisäksi.

"Tavallisessa" alkoholimolekyylissä, puhun nyt etanolista, on kaksi hiiliatomia, yksi vetyatomi ja yksi happiatomi. Kyseessä on varsin pieni molekyyli. Alcarelle-molekyyli on kuitenkin suurikokoisempi. Siksi alcarelle kiinnittyy aivoissa vain ja ainoastaan GABA-reseptoreihin. Jos ketään kiinnostaa, niin GABA eli gamma-aminovoihappo on tärkein aivojen ja muun keskushermoston hermosolujen toimintaa jarruttava välittäjäaine. GABA:n välittämä viesti on luonteeltaan inhibitorinen eli vaimentava tai lamaava: GABA välittää hermosolulle käskyn vähentää toimintaa tai lopettaa toimintansa. Yksittäisissä neuroneissa GABA:n vaikutus voi olla myös kiihdyttävä.

Alcarelle myöskin kiinnittyy ainoastaan kahteen aivojen kaiken kaikkiaan 15:stä erilaisesta GABA-reseptorista. Vaikutus on näin varsin kohdennettu. Ja koska alcarelle kiinnittyy näihin reseptoreihin, niin ainetta nauttineesta henkilöstä tulee vähitellen rennompi, leppoisampi ja seurallisempi. Alcarellen ei kuitenkaan pitäisi aiheuttaa krapulaa. Aineesta ei myöskään voi saada yliannostusta, koska sen vaikutus GABA-reseptoreihin ei tehostu tietyn pisteen yli.

Alcarellen vaikutus aivoissa kestää ainoastaan runsaat puoli tuntia. Vaikka sitä joisi litrakaupalla, niin juoja ei menetä tajuntaansa, eikä myöskään kuole, nykyisen tiedon mukaan.

Alcarellen pitäisi siis aiheuttaa rentoutuneisuutta, seurallisuutta ja puheliaisuutta ilman alkoholin (tai muun huumeen) haittavaikutuksia. Myöskin aineen käyttäjällä riski riippuvuuden syntymiselle on minimaalinen, sanovat.

Toivottavasti alcarelle ei myöskään sitten aiheuta alkoholin tapaan väkivaltaisuutta. Jos se ei aiheuta, niin aine saattaa olla melko hyvä. Ja jos se ei aiheuta kognitiivisten kykyjen väliaikaista heikentymistä, kuten runsas kannabiksen käyttö, niin se on sitten vielä parempi.

Aineen turvallisuutta ilmeisesti tutkitaan paraikaa. Ensin eläimillä, ja sitten ihmisillä. Toivottavasti alcarelle tulee sitten lunastamaan lupauksensa.

GABA Labsin sivuilla kerrotaan, että alcarelle juuri tänä vuoden 2024 kesänä alkaa käydä läpi (pitkällistä) hyväksymisprosessiaan Yhdysvaltain markkinoille. Firma odottaa markkinoiden Yhdysvalloissa avautuvan aikaisintaan vuonna 2026 tai vasta seuraavana vuonna, ja täydellistä hyväksyntää markkinoita odotellaan vuonna 2027.

Voidaan sitten kenties nähdä se Suomessakin. Katajainen kansa saa nähdä kummia!

Voi tietysti kysyä, että onko krapulan puuttuminen aineen nauttimisen jälkeisenä aikana sitten hyvän aineen merkki. Sillä mitä tulee tavalliseen etyylialkoholiin, niin ihmiskunta olisi luultavasti jo juonut itsensä sillä kuoliaaksi, jos sen nauttiminen ei aiheuttaisi melko yleisesti krapulaa. Olen tavannutkin aina sanoa: "Krapula on Jumalan luoma sairaus."

Törmäsin alcarelle-kysymykseen tänä Jeesuksen vuonna 2024 alettuani katsoa Ylen Areenasta Alkoholikokeilu-nimistä dokumenttisarjaa. En tiedä, tehdäänkö ohjelmasta useampiakin kausia, mutta joka tapauksessa sen ensimmäisen kauden kolmannesta jaksosta löysin tämän jännittävän aiheen.

PS. Aiheeseen liittyen, viime vuoden 2023 heinäkuun lopulla oli myös Fortune-julkaisun "Well"-osastossa julkaistu tämä viehättävä mutta valitettavan lyhyeksi jäänyt artikkeli aiheesta: All of the buzz: A new breakthrough in liquor tech could be the key to avoiding hangovers altogether.

On löydetty Crassuksen rakennuttama valli, jolla hän pyrki estämään Spartacuksen orja-armeijan pakoonpääsyn

Oli kevätaika Italiassa, sata vuotta ennen Kristuksen ristiinnaulitsemista.

Tämä siteeraus on peräisin skotlantilaisen kirjailijan James Leslie Mitchellin (alias Lewis Grassic Gibbon, 1901-1935) teoksesta Spartacus, värssy jolla kirja sekä alkaa että johon se myös loppuu.

Viimeisten 300 vuoden aikana monissa ihmisissä inspiraatiota herättänyt Spartacus on historiallinen henkilö. Hän oli tärkein Italiassa vuosina 73-71 eKr. riehuneen roomalaisia vastaan suunnatun orjakapinan johtajista. Tämä kolmas oli vaarallisin kolmesta Roomaa vastaan käydystä orjakapinasta.

Spartacus oli loistava strategi ja organisaattori ja hänellä oli luultavasti myös sydän paikallaan.

Spartacus armeijoineen löi useita roomalaisia armeijoita, mukaan lukien konsulien johtamat armeijat. Kaksi konsulia olivat korkeimmat virkamiehet Rooman tasavallassa.

Kun kukaan roomalainen johtajahahmo ei enää hevillä uskaltanut ryhtyä johtamaan orjakapinan kukistamista, niin Rooman rikkain mies Marcus Licinius Crassus (115/114-53 eKr.) päätti ottaa haasteen vastaan. Orjakapina oli uhka hänen omaisuudelleen ja hengelleen ja voitto Spartacuksen armeijasta olisi myöskin eduksi hänen poliittisille pyrkimyksilleen.

Crassus omilla varoillaan sitten koulutti ja varusti erittäin suurikokoisen armeijan. Ilmeisesti hän myös johti sitten tätä armeijaa yksin, eli sen ylintä johtoa ei normaalin roomalaisen tavan mukaan jaettu kahdelle hengelle. Senaatti päätti suostua tähän, koska lopulta oli jouduttu toteamaan, että kriisi on todellinen, että pahaiset orjat osaavatkin taistella roomalaisia sotilaita vastaan.

Siinä sitten ehti tapahtua yhtä sun toista. Pikakelaan tarinan loppuun.

Ennen päästyään turvaan Alppien solien kautta orja-armeija kääntyi takaisin etelään. Varmuutta päätöksen syistä ei ole.

Spartacuksen armeija päätyi lopulta Etelä-Italiaan.

Sen oli ollut tarkoitus purjehtia merirosvojen avustuksella Siciliaan keräämään voimia ja uusia rekryyttejä. Sicilia oli myöskin merkittävä viljantuotantoalue. Merirosvot kuitenkin pettivät heidät. Ehkä ei olisi kannattanut maksaa näille mitään etukäteen.

Orja-armeija oli nyt Italian saappaankärjessä. Crassus rakennutti heidän liikettään sieltä pois estämään linnoitusjärjestelmän valleineen ja kaivantoineen kannaksen poikki.

Spartacus joukkoineen, tai ainakin suuri osa orja-armeijasta, kuitenkin onnistui taistelemaan itsensä läpi esteitten. He pyrkivät nyt Italian saappaankorkoon. He eivät kuitenkaan päässeet sinne. He joutuivat kääntymään pohjoiseen. He kohtasivat Crassuksen armeijan 400 kilometriä pohjoisempana.

Spartacus lopulta joukkoineen hävisi viimeisen taistelunsa joutuessaan vastakkain Crassuksen johtaman roomalaisen armeijan kanssa. Ratkaiseva tekijä tässä viimeisessä taistelussa oli ilmeisesti Rooman legioonien parempi kuri. Toki legioonalaisten määrä oli myös nyt roomalaisessa armeijassa melko suuri.

Spartacus mitä luultavimmin kuoli taistelussa, mutta roomalaiset eivät kyenneet tunnistamaan hänen ruumistaan. Osa orja-armeijasta oli päässyt pakoon Crassuksen joukoilta, mutta Gnaeus Pompeius Magnus (106-48 eKr.), joka oli ollut nitistämässä roomalaista sissiliikettä Hispaniassa, oli ehtinyt palata Italiaan ja löi tämän joukon, orja-armeijan rippeet.

Crassus antoi ristiinnaulita vangiksi saamansa orja-armeijan taistelijat Via Appian varrelle.

Crassusta otti päähän se, että hän sai kunnianosoitukseksi tasavallalta, jota hän oli rahaa, hikeä ja vaivaa säästämättä palvellut, vain ovation, kun taas Pompeius sai triumfin, vaikka koskaan aikaisemmin ei roomalaisen armeijan lyöneelle sellaista ollut myönnetty.

Italian saappaankärjestä on muuten juuri löydetty Crassuksen valli, jolla hän pyrki estämään Spartacuksen orja-armeijan pakoonpääsyn.

PS. Julkaisin aikoinaan nettisivuillani kirjoituksen kolmannesta orjakapinasta, joka ei mitä luultavimmin sisällä viimeisintä ja parasta tietoa aiheesta, mutta sillä pääsee ainakin alkuun.

Minua hämmästyttivät Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaalit vuoden 2024 heinäkuussa!

Omalla isokokoisella saarellaan plus Pohjois-Irlannissa oli pidetty kuluvan vuoden 2024 heinäkuun 4. päivänä, joka oli torstai, Yhdistynyt kuningaskunta -nimisen demokraattisen mutta erikoisen liittovaltion parlamenttivaalit. Ne koskivat maan parlamentin alahuonetta – englanniksi House of Commons –, joka saa edustajansa sitä kautta, että kansalaiset äänestävät ehdokkaista. Vaalitapa on sellainen siis, että yhden henkilön vaalipiireissä se voittaa, joka on saanut vaalissa eniten ääniä. Toista kierrosta Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaaleissa ei siis pidetä.

Sama päivä oli muuten myös Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, mutta sillä ei ollut erityisempää merkitystä rapakon tällä puolella asuville.

YKK:n alahuoneen jäsenet ovat vastuussa lainsäätämisestä, ja alahuone myöskin käytännössä valitsee maan tosiasiallisen hallitsijan, pääministerin. Monarkki tosin nimittää tämän. Pääministerin tulee nauttia maassa parlamentin luottamusta. Pääministeri sitten nimittää hallitukseen ministerit. Hän myöskin päättää uusien vaalien ajankohdan. Vaalit tulee pitää viiden vuoden kuluessa edellisistä vaaleista. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin alahuoneella on 650 jäsentä. Se on melko paljon, mutta maakin on suuri. Maassa on noin 70 miljoonaa asukasta.

Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin ylähuoneella – englanniksi House of Lords – on jopa enemmän jäseniä kuin alahuoneella, kokonaista 794 henkeä. He tulevat järjestetyiksi virkaansa vähemmän demokraattisella tavalla. Ylähuoneella on tätä nykyä onneksi vain vähän valtaa. Se voi tehdä lakiehdotuksia, ehdottaa muutoksia lakeihin ja joissakin rajatuissa tapauksissa se voi jopa estää lain voimaantulon. Se voi myöskin viivästyttää lain voimaantuloa yhdellä vuodella. Ylähuoneella ei ole sananvaltaa asioissa, jotka koskivat valtion menoja tai tuloja.

Pääasiassa ylähuone on joka tapauksessa ennen kaikkea keskusteleva ja neuvoa antava parlamentin elin.

Ylähuoneeseen monarkki nimittää elinikäisiä jäseniä pääministerin suosituksesta ja avustuksella. Lisäksi ylähuoneeseen kuuluvat Canterburyn ja Yorkin arkkipiispat sekä Lontoon, Durhamin ja Winchesterin piispat ja 21 muuta kauimmin viroissaan ollutta piispaa. Kyse on siis Anglikaanisen kirkon piispoista. Ylähuoneen kuuluu myös joukko paikkansa perineitä aatelisia, joiden jälkeläisille paikka ei kuitenkaan enää nykyään periydy.

Yhdistynyt kuningaskunta koostuu lähinnä neljästä suuresta alueesta, jotka ovat Englanti, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti. Englanti on alueista ainoa, jolla ei ole omaa parlamenttia. Toisaalta YKK:n alueista Englannin väestöpohja on ylivoimaisesti suurin, eli noin 83,5 prosenttia koko väestöstä. Sikäli oman parlamentin tarve on englantilaisilla pienempi, koska he edustajamäärällään melko lailla hallitsevat Yhdistyneen kuningaskunnan politiikkaa.

Englannilla on YKK:n parlamentissa 543 edustajaa, Skotlannilla 57 edustajaa, Walesilla 32 edustajaa ja Pohjois-Irlannilla 18 edustajaa.

Työväenpuolue sai vaaleissa uskomattoman suuren voiton. Se sai 33,7 % äänistä ja 63,2 % parlamenttipaikoista eli 411 paikkaa 650:stä.

Viimeksi 1945 sama puolue oli saanut 393 paikkaa, mikä on sekin melko suuri voitto. Sodanaikainen maan johtaja Winston Churchill (1874-1965) konservatiivipuolueineen joutui silloin muutamaksi vuodeksi sivuun vallasta.

Ennen vaaleja YKK:ta hallinneen Konservatiivisen puolueen alamäki oli alkanut korona-ajan pääministeristä Boris Johnsonista, joka ei välttämättä katsonut koronarajoitusten koskevan itseään ja lähipiiriään. Hänen seuraajansa virassa Liz Truss taas menetti kannatuksensa epäonnistuneilla talousuudistuksillaan. Jopa tyypillisesti Konservatiivista puoluetta tukenut elinkeinoelämä piti niitä huonoina. Hänen tilalleen oli tullut Rishi Sunak, joka ei kuitenkaan kyennyt enää nostamaan puoluetta siitä suosta, mihin se oli uponnut.

Brittejä, jos heitä sellaisiksi saa nimittää, sai voimaan huonosti energiakriisi, ruoan ja asumisen hinnan nousu sekä heidän aarteensa, julkisen terveydenhuollon rapakunto.

Työväenpuolueen uudehko puheenjohtaja Keir Starmer taas oli kauheassa tylsyydessään luotettavuuden perikuva.

Rishi Sunakin viime aikoina johtama Konservatiivinen puolue, joka oli ennen näitä vaaleja pääministeripuolue, koki vaaleissa todellisen romahduksen. Se sai äänistä vain 23,7 %, mikä oikeutti 18,6 %:een paikoista, joka on 121 paikkaa.

Liberaalidemokraatit, joka vuonna 1988 oli muodostunut Liberaalisen puolueen ja Sosialidemokraattisen puolueen yhdistyessä, sai äänistä 12,2 %, mikä oikeutti 11,1 prosenttiin paikoista, eli puolue sai nyt 72 paikkaa parlamentista.

Skotlannin Kansallispuolue sai äänistä 2,5 %, mikä oikeutti parlamenttipaikoista 1,4 prosentiin, mikä merkitsee yhdeksää paikkaa.

Pohjois-Irlannin separatistipuolue Sinn Féin sai 0,7 % äänistä, ja paikoista näinollen 1,1 %, eli puolue saavutti seitsemän paikkaa.

Riippumattomat saivat tasan kaksi prosenttia äänistä, mikä oikeutti 0,9 %:een paikoista, mikä merkitsee kuutta paikkaa.

Tavallaan isänmaallinen Reform UK -puolue sai vaaleissa ääniä jopa 14,3 % mutta sai parlamentin paikoista ainoastaan 0,8 % eli 5. Tässä näkee kuinka pahimmillaan voi yhden henkilön vaalipiiteissä käytetty enemmistövaalitapa sorsia jotain puoluetta.

Reform UK -puolueen kovin piskuinen paikkamäärä uudessa parlamentissa johtuu siitä, että kovin monessa vaalipiirissä sen ehdokas oli päässyt toiseksi, mutta toista sijaa ei vaalipiireissä jaettu. Puolueen saamat äänet olivat siis jakautuneet liian laajalle pitkin vaalipiirejä.

Pohjoisirlantilainen kuningaskunnalle lojaali puolue Democratic Unionist Party sai vaaleissa 0,6 % ja parlamenttipaikoista 0,8 % eli viisi paikkaa. 

Englannin ja Walesin Vihreä puolue sai vaaleissa 6,4 % äänistä ja sai paikoista 0,6 % eli neljä paikkaa.

Tässä mainitsemieni lisäksi useat muut tahot olivat saaneet paikkoja YKK:n parlamenttiin mutta edellisiä vähemmän.

Brittiläinen parlamenttivaalisysteemi tuntuu helposti epädemokraattiselta. Itse kannattaisin asian parantamista sillä, että maa siirtyisi siirtoäänivaalitapaan. Jokaisesta vaalipiiristä valittaisiin sen käytössä ollessa edelleen vain yksi henkilö YKK:n parlamentin alahuoneeseen, mutta valituksi tulisi useammin sellainen henkilö, jonka mahdollisimman moni vaalipiirin äänestäjistä kykenisi hyväksymään, edes pitkin hampain. Mielestäni siirtoäänivaalitapa suosii nk. maltillisia, eli "poliittiseen keskustaan" kuuluvia ehdokkaita.

Siirtoäänivaalitavassa äänestäjät pistävät vaalilipukkeessaan vaalipiirin ehdokkaat paremmuusjärjestykseen.

Vaalitapa on matemaattisesti monimutkaisempi kuin brittilässä nykyisin käytössä oleva historiallinen vaalitapa, joten sillä pidettyjen vaalien tulosten laskeminen kestäisi pitempään kuin nykyään. Mutta mielestäni se olisi brittilän viimeinen, paras toivo rauhasta.

Joku voi myös sanoa, että jonkin suhteellisemman vaalitavan ollessa käytössä parlamentin puoluejakauma vastaisi ainakin jonkin verran paremmin äänestäjien puoluekantaa. Tämä on totta.

Voidaan kuitenkin sanoa, että yhden henkilön vaalipiireissä on kuitenkin oma pihvinsä: Kun jokaiselta pieneltä alueelta valitaan vain yksi edustaja, toteutuu alueellinen edustus yksiselitteisesti. Kunkin pienen alueen kansalaiset voivat vedota omaan edustajansa, joka on vastuussa omalle alueelleen.

Itse toivon myös, että Englanti saa joskus oman parlamentin ja että samalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan perustetaan vaaleilla valittava ylähuone nykyisen tilalle. Minusta ylähuoneen jäsenten valinta sopisi hoitaa sillä tavalla, että maan kustakin osavaltiosta valittaisiin edustajat suhteellisella vaalitavalla pitkiltä listoilta siten, että laskennassa käytettäisiin alahuoneen vaalien vaalipiireissä puolueiden saamia äänimääriä. Tai jos siirtoäänivaalitapa olisi jo käytössä, niin jouduttaisiin äänestämään ylähuoneen jäsenistä erillisellä vaalilipulla.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt sitten vähän pitkä. Sen kunniaksi laitan alle hymiön:

    :D

Ihmisen katsominen ja katsomatta jättäminen rasismina

Nykyään ilmeisesti sellaista pidetään rasismina, että Suomen alkuperäisasukas, on hän sitten etninen suomalainen tai saamelainen, katsoo toista ihmistä eli tummaihoista ihmistä tai muslimia. Toisaalta sitäkin pidetään rasismina, ettei katso.

Mutta tämä pätee silläkin lailla, että jos tummaihoinen ihminen tai muslimi katsoo Suomen alkuperäisasukasta, niin se on rasismia. Ja sekin on rasismia, jos tummaihoinen ihminen tai muslimi ei katso Suomen alkuperäisasukasta.