Luin jokin aika sitten yhdysvaltalaisten vapaa-ajattelijoiden Freethought Blogs -foorumilta yli kuukausi sitten julkaistun blogitekstin California is now the world’s fourth largest economy, jossa käsitellään sitä, että Yhdysvaltain uusvanhan tammikuussa uudella kaudella aloittaneen presidentti Donald Trumpin ja hänen hallituksensa julkisen vallan tulonsiirtoihin tekemät korjaukset eli vähennykset tulevat tekemään tuhoa hänen ja hänen Republikaanisen puolueensa kannattajien joukossa, koska merkittävä osa näistä on köyhiä.
Blogitekstin keskiössä on Yhdysvaltain länsirannikolla sijaitseva Kalifornian osavaltio, joka on tekstin mukaan ohittanut juuri tilastoissa Japanin ja noussut maailman neljänneksi suurimmaksi taloudeksi alle 40 miljoonalla asukkaallaan. Japanin asukasluku on noin 125 miljoonaa, ja sekin on älyttömän vauras maa.
Tekstissä todetaan Kalifornian varsin rikkaana osavaltiona tuottavan verotuloina ja veronluontoisina maksuina tai jotain runsaasti rahoitusta liittovaltion budjettiin. Siinä todetaan myös, että useimmat demokraattipitoiset Yhdysvaltain osavaltiot antavat enemmän rahaa liittovaltion budjettiin kuin saavat sieltä, kun taas useimmat republikaanipitoiset osavaltiot saavat liittovaltiolta enemmän rahaa kuin ne antavat sille.
Onkin republikaanien köyhempien kannattajien jatkossa kiva äänestää puoluetta, jonka mielestä tulonsiirrot ovat syntiä. Jatkossa vähemmän rahoitusta kunkin osavaltiolle sitten.
Toisen kirjoittajan tuota hiukan tuoreemmassa blogitekstissä taas kerrotaan runsain esimerkein, kuinka Yhdysvaltain hallitus presidentti Trumpin johdolla vähentää varsin rajusti rahoitusta tieteelliseltä tutkimukselta. Kaikki sellainen tutkimus on rajun vähentämisen kohteena, jossa voi haistaa olevan jotain ideologisesti vääräoppista. Osa nuivituista tutkimuksista lienee kuitenkin sellaisia, joita suurin piirtein kuka tahansa tiedettä arvostava ihminen voisi arvostaa.
Monet kesken olevat tutkimukset, joihin on jo palanut runsaasti mies- tai nais- tms. työvuosia joudutaan rahoituksen loputtua jättämään kesken, ja niin maailma jää vaille niiden tuloksia, joista olisi voinut olla paljonkin hyötyä.
Minua harmittaa sivistysporvarina tämmöinen meno.
Itse ihmettelen lisäksi, että miksi Yhdysvalloissa edes on yksityisiä yliopistoja, jos ne kuitenkin mankuvat rahoitusta julkiselta vallalta? Eikö sellainen sitä paitsi ole sosialismia?
Avaruustutkimuksesta ja lääketieteellisestä tutkimuksestakin säästetään rutkasti, ja samalla presidentti Trump kuitenkin hallintoineen haluaisi, että ensimmäinen astronautti Mars-planeetalla olisi yhdysvaltalainen.
Tässä voisin mainita sen, että ihmisen saaminen Marsiin on mitä luultavimmin useamman vuosikymmenen projekti. Presidentti Trumpin elinaikana astuninen Marsin kamaralle ei tule tapahtumaan. Meillä ei oikeastaan edes ole vielä teknologiaa, jolla viedä ihminen tuonne asti. Ja toivottavasti tuoda takaisin, hengissä.
Aikoinaan Yhdysvalloissa oli järkytytty kovasti, kun Neuvostoliitto meni vasemmalta ja oikealta ohi avaruustekniikassa. Tämä johti siihen, että maan kouluissa alettiin panostaa luonnontieteiden opetukseen, sekä siihen, että avaruustutkimusta yms. varten pistettiin pystyyn supermassiivinen liittovaltion rahoitus hyväksi aikaa.
Tässä yhteydessä voi toki mainita senkin, että Neuvostoliitto oli ihmisten sortamisen lisäksi hyvä ainoastaan avaruus- ja asetekniikassa, joihin se pisti varoja siekailematta ja ihan propagandasyistä. Taloudellisesti se oli jossain määrin tai enemmänkin takapajula vuodesta 1917 vuoteen 1991, koska kommunistipuolueen omaksuma ihmiskäsitys oli epärealistinen.
Neuvostoliittolainen Juri Gagarin oli ensimmäinen astronautti (neuvostoliittolaisittain kosmonautti), joka lensi avaruudessa Maapallon ympäri vuonna 1961. Tosin sääntöjen mukaan yksi asia tästä puuttui eli se, että Gagarin ei ollut laskeutumiskapselissa loppuun saakka vaan poistui sopivassa korkeudessa siitä heittoistuimen avulla. Tämä johtui siitä, että kapseli ei olisi loppuvaiheessa kyennyt jarruttamaan niin paljoa, että astronautti olisi selvinnyt hengissä.
Yhdysvallat taas sai saatettua maailman ensimmäisen astronautin Kuun pinnalle vuonna 1969.
Neuvostoliiton loputtua mahdottomuuteensa lopulta vuonna 1991 super- tai suurvaltojen ei ole tarvinnut enää entiseen tapaan harjoittaa avaruuskilpaa.
Mutta kyllä Yhdysvalloissa täytyy olla asiat huonosti, jos tavalliset ihmiset äänestävät vapaissa vaaleissa miljardöörin hallituksensa johtajaksi olettaen, että tämä ajaisi heidän etuaan ja iloaan. Mutta presidentti Trump toki on jossain määrin arvojohtaja. Monet ovat äänestäneet häntä sen vuoksi. Tiedättehän, Arvo Pohja. Minäkin teen niin. Kerran olen kyllä äänestänyt kuntavaaleissa sellaista ihmistä, joka osoittautui jo vähän myöhemmin arvomaailmaltaan vääränlaiseksi. Ja kerran presidentinvaalissa.
Osasyyllinen polarisaatioon Yhdysvalloissa on maan kaksipuoluejärjestelmä. Toinen osasyyllinen asiaan on sen valtavan rahoituksen määrä, mikä vaaditaan maassa liittovaltion tasolla valtaan pääsyyn. Sillä tasolla ei ilmeisesti kyetä ratkomaan isommin maan ongelmia. Vaikka kuulemma paikallistasolla välillä kyllä edelleenkin pystytään, ja Yhdysvalloissa ihmiset tapaavat arvostaa itsehallintojaan osavaltion-, piirikunnan ja kunnan tms. tasoilla. Siksi maan lainsäädäntöelin kongressi on kaksikamarinen, koska pitää ottaa osavaltioiden ja niiden asukkaiden edut myös huomioon liittovaltion järjestelmän tasolla.
Kanadassakin on periaatteessa kaksipuoluejärjestelmä, joten täytyy kysyä, että miten ne siellä osaavat noin?
Tämä voi johtua siitä, että kanadalaiset ovat hyviä ihmisiä keskimäärin. Yhdessäkin tv-ohjelmassa 1990-luvulla oli kanadalainen diplomaatti, joka kertoi, että kun hän diplomaattikutsuilla lähestyi keskenään keskustelevaa porukkaa, niin ensin porukan osallistujat vaikenivat, mutta sitten kun he huomasivat kyseessä olevan kanadalaisen diplomaatin, niin he jatkoivat rentoutuneina keskustelua.
(Tosiassa Kanadan puoluejärjestelmä liittovaltion tasolla on kaksipuoluejärjestelmä, johon on lisätty plussa. Plussa tarkoittaa tässä sitä, että kahden ison puolueen lisäksi maassa tapaa olla olemassa myös yksi melkein iso puolue, joka saattaa päästä joskus myöhemmin isoksi puolueeksi.)
Oikeastaan kirjoitin tämän tekstini vain siitä syystä, että saisin syyn mollata presidentin valtaa.
Yhdysvaltain järjestelmässä vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti valitsee itse hallituksen ministerit ja myöskin johtaa hallituksen toimintaa. Hallitus voi antaa kongressille lakiehdotuksia, ja presidentti voi myös veto-oikeudellaan estää kongressin hyväksymän lain voimaantulon (kongressi taas voi saattaa presidentin estämän lain voimaan kahden kolmasosan enemmistöllä kongressin molemmissa kamareissa). Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Ja hänellä on vieläpä laaja oikeus hallinnoida asetusten antamisen kautta.
Eli mitä haluan sanoa tällä pitkähköllä blogimerkinnälläni on se, että parlamentin eli eduskunnan enemmistö edustaa paljon laajemmin äänestäjiä ja erilaisia kansalaispiirejä kuin presidentti. Hallitusta johtavan pääministerin ja hallituksen muiden jäsenten tulee nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta, tai ainakin enemmistön tulee jollakin lailla hyväksyä heidät, jotta he voivat jatkaa tehtävässään.
Presidenttijohtoisessa järjestelmässä presidenttiä taas ei käytännössä voi erottaa kesken kauden. Pääministeri taas voidaan erottaa, koska niin se virka on määritelty.
Hallituksen vetäjä demokraattisen järjestelmän lajista huolimatta voi aina tulla hulluksi tai osoittautua tympeäksi tyypiksi kesken kaiken.
Eduskunnassa edustettuina olevat puolueet joutuvat vatuloimaan sen kysymyksen parissa, että liian epäsuositut toimenpiteet syövät kannatusta, joten siksi ne joutuvat ainakin periaatteessa pohtimaan tekemiään päätöksiä kunnolla. Toki lisäksi toivoisi, että aina ennen äänestysnapin painamista olisi ehditty ennalta estämään päätöksiä rakennettaessa niiden tarkoittamattomat, vahingolliset sivuvaikutukset.
Lisäksi voisin mainita sen, että poliittiset puolueet takaavat äänestäjille minimaalisen poliittisen kuluttajansuojan. Ehdokkaan taustapuolue antaa jonkinlaista osviittaa ehdokkaan näkemyksistä, ja toiseksi puolueet tapaavat jossain määrin valvoa sitä, että heidän ehdokkaansa ja jäsenensä noudattavat riittävässä määrin puolueen arvomaailmaa ja periaatteita.
Suomenkin poliittisessa järjestelmässä eduskuntavaaleissa äänestetään ensisijaisesti puoluetta, vaikka jotkut kuvittelevat äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä.
Kannatan mieluummin hyviä instituutioita kuin yksittäisiä mahdollisesti hyviä ihmisiä vallallisen presidentin virkaan. Demokraattinen järjestelmä ei saa olla riippuvainen siitä, että yksittäinen poliittisessa virassa oleva henkilö on hyvä ja osaava ihminen.
Haluaisin, että Suomessa luovuttaisiin vallallisen presidentin virasta mahdollisimman pitkälle, ja samoin tietysti Ranskassakin. Ranskassa on kyllä tällä hetkellä presidenttivaltaisempi järjestelmä kuin Suomessa nykyään. Enää ei eletä presidentti Kekkosen aikaa.
Ja jos vielä palaan Yhdysvaltain nykyiseen presidenttiin Donald Trumpiin, niin jos äänestäjä kannattaakin Trumpia, niin presidenttijohtoisessa demokraattisessa järjestelmässä hänen kannaltaan vääränlainen ihminen voi tulla valituksi joskus myös presidentiksi. Joten kysyn uudestaan, että kannattaako kannattaa vallakasta presidentinvirkaa.
Lisäksi minä haluaisin sanoa, että kannatan oikeastaan kahden presidentin järjestelmää, sentapaista kuin San Marinossa, tuossa Italian niemimaalla sijaitsevassa pikkuvaltiossa, jossa on perinteitä tälle.
Kahden presidentin valitsemisessa – San Marinossa puhutaan kapteenivaltionhoitajista – yhden sijaan on kyse vallan hajauttamisesta, ja minusta se on kaunista ja oikein. Jo muinaisessa Rooman tasavallassa valtion korkein virka eli konsulin virka oli jaettu kahdelle henkilölle, joilla kullakin oli samat valtaoikeudet. Oltuaan aikaisemmin etruskikuninkaiden yksinvallan alaisuudessa roomalaisille oli kehittynyt allergia poliittisen vallan ylenmääräistä keskittymistä kohtaan.
Voi kuitenkin olla niin, että modernissa poliittisessa järjestelmässä päivänpolitiikan johtaminen kannattaa antaa pääministerin hoidettavaksi. Siteeraan lopuksi ao. Wikipedian artikkelia:
Kapteenivaltionhoitajat ovat San Marinon tasavallan valtionpäämiehiä,
jotka muodostavat yhden kokonaisuuden. Kapteenivaltionhoitajilla on
vastavuoroinen veto-oikeus toistensa viranhoitoa koskeviin päätöksiin. Kapteenivaltionjohtajien virallinen titteli on Eccellentissimi Capitani Reggenti.
Kapteenivaltionhoitajat ovat puoluepolitiikan ulkopuolella ja
heidän valtansa on pääasiallisesti symbolinen, koska heidän
pääasiallinen tehtävänsä on edustaa maata ja taata sen perustuslaillinen
järjestys. Kapteenivaltionhoitajat valvovat suur- ja yleisneuvostoa,
valtion kongressia ja kahdentoista neuvostoa ilman äänioikeutta tai
oikeutta osallistua päätöksiin. Kapteenivaltionhoitajat hajottavat San
Marinon parlamentin vaalikauden jälkeen ja muulloinkin, mikäli
hallituksen muodostaminen venyy, hallitus ajautuu kriisiin tai kun
vakaata hallitusta ei pystytä muodostamaan. Kapteenivaltionhoitajilla on
myös valtuudet vahvistaa kaikki suur- ja yleisneuvoston säätämät lait.
Tuossa mainittu suur- ja yleisneuvosto on San Marinon kaksikamarinen lainsäädäntöelin ja "valtion kongressi" taas maan hallitus. Varsinaista pääministerin virkaa ei maan järjestelmä tunne, mutta San Marino on joka tapauksessa parlamentaarinen demokratia, joten siellä hallituksen tulee nauttia parlamentin luottamusta.