Nationalismissa eli kansallismielisyydessä on kysymys aatteesta, joka painottaa etnisyyden oikeuksia korottaa itsensä kansakunnaksi ja viljellä omaa kulttuuriaan ja puolustaa etujaan.
Nationalismia on monenlaista. Suomalaisten fennomania, suomalaisten kansallisen heräämisen liike, oli nimestään huolimatta liberaalia nationalismia, joka ei asettunut muita kansallisuuksia vastaan. Adolf Hitlerin ja hänen Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueensa nationalismi taas oli paitsi sosialistista, niin myös patologista muita kansoja ja etnisyyksiä ja niiden oikeuksia enemmän tai vähemmän ylenkatsovaa nationalismia. Jossain määrin samaan suuntaan on katsonut ruotsalaiskansallinen ideologia freudenthalismi eli svekomania. Herra Freudenthalin teorioissa kieli, kansallisuus ja rotu olivat yhdistettyinä. Näiden pohjalta hän väitti, että ruotsinkieliset ovat rodullisesti ylivertaisia suomalaiseen etnisyyteen verrattuna.
Yksi jakolinja nationalismien suuren joukon sisällä on se, missä määrin kiinnitetään huomiota yhteiseen geneettiseen perimään. Etnonationalismiksi nimitetään juuri sellaista nationalismia, joka kiinnittää huomiota tähän.
On tietysti luonnollista kokea samankaltaisella fenotyypillä varustettujen ihmisten kuuluvan samaan kansaan. Vankinkaan etnonationalismin vastustaja tuskin on sitä mieltä, että zulut olisivat edelleen zuluja, jos "valkoinen" verenperimä olisi heidän keskuudessaan pitkälle syrjäyttänyt "mustan" verenperimän. Voitaisiin esittää samanlainen kysymys myös esim. ojibwoista, vaikka nämä ovatkin nk. amerikanintiaaneja.
Mutta jos ulkopuolelta tullut ihminen haluaa itsepintaisesti tulla osaksi toista kansaa ja jos hän osoittaa tämän asenteellaan, kielen ja kulttuurin, asenteiden ja arvojen omaksumisellaan, teoillaan, toiminnallaan ja käyttäytymisellään, niin minusta sellaiselle ihmiselle olisi hyvä antaa vähän armoa. Vaikka on vaikea kuvitella, että ihmisestä tulisi yhden aikuisen ihmisen iän aikana sataprosenttisesti toista etnisyyttä. Voisin itse kuvitella, että 75 prosenttiin hän voisi kuitenkin yltää.
Kansallisuudessa on kysymys ennen kaikkea tunteesta. Samoin kuin raiskaamisen ja abortin vastustamisessa, niin kansallisuudessakin on samasta asiasta kyse.
Muuten kyse on yhteenliittymisestä, ja siitä, ettei erottauduta muista kansassa.
I PS. Etniset suomalaiset ovat fennomaniasta huolimatta kuitenkin sortaneet historiansa aikana saamelaisia, minkä johdosta osittain suuri osa saamelaisista ei enää nykyään osaa saamelaiskieltä. (Tosin voidaan ja pitääkin kysyä, että missä ovat ne ihmiset, jotka puhuivat jotain muuta kieltä saamelaisten kielellisten esi-isien aikoinaan saapuessa Suomenniemelle.)
II PS. Joku voi nyt sanoa, että ihmisestä tulee samalla suomalainen, kun hän saa Suomen kansalaisuuden, mutta tämä on vulgaariperustelu. Kansallisuus ja kansalaisuus ovat nimittäin eri asioita. Suomi on saanut nimensä sen pääetnisyyden mukaan. Mutta Suomen kansalaisia ovat kaikki ne, joilla on Suomen kansalaisuus, vaikka he eivät olisikaan etnisiä suomalaisia.
Etnonationalismin pahin sudenkuoppa lieneekin juuri tuo, että miten pitäisi suhtautua valtaväestön rinnalla kauan asuneisiin etnisiin vähemmistöihin, kuten Suomessa saamelaiset ja tataarit?
VastaaPoistaSen sijaan suvaitsevaiston tivaamaan kysymykseen, milloin maahanmuuttajasta tulee suomalainen, on vain korppimainen vastaus:
Ei milloinkaan!
Vaikka hän omaksuisi suomalaisen kulttuurin kieltä ja yksityiskohtia myöten, hän on ja pysyy koko ikänsä sopeutuneena maahanmuuttajana.
Ehkä tärkeintä olisi huomata, että nationalismiin kuuluu, ainakin piilevänä, myös geneettisen perimän komponentti. Ja se, että terveeseen nationalismiin kuuluu hyvin sopeutuvien maahanmuuttajien hyväksyminen. Edelliseen liittyköön myös se, että maahan muuttanut etniteetti ei saa eristäytyä valtaväestöstä.
Poista