Muistin, kuinka loistava lukukokemus yhdysvaltalaisen kirjailijan Joseph Hellerin huumorinsykkeinen romaani Me sotasankarit – englanniksi Catch-22 – oli ollut. Romaani sijoittuu yhdysvaltalaiseen Italian Pianosan saarella sijaitsevaan lentotukikohtaan toisen maailmansodan aikana, ja jossain määrin heijastaa kirjailijan sotakokemuksia. Kirja oli ilmestynyt englanniksi vuonna 1961, ja seuraavana vuonna se julkaistiin jo suomeksi.
Paljon myöhemmin, nimittäin vuonna 1994, julkaistui Hellerin romaani Closing Time, joka seuraavana vuonna julkaistiin suomeksi nimellä Lopun ajat.
Lopun aikojen piti olla eräänlainen jatko Me sotasankareille, ja odotukseni olivat siksi jossain määrin korkealla. Mutta ne eivät läheskään täyttyneet; romaani tuntui minusta jossain määrin mahalaskulta.
Romaanissa on sellaisia henkilöitä, jotka olivat jo Me sotasankareissa, mutta nyt he ovat vanhoja. Ja Joseph Helleristä kirjan perusteella sain jotenkin sellaisen kuvan kuin hän olisi kirjaansa kirjoittaessaan ollut hieman väsynyt elämään.
Olen iloinen siitä, että olen pariin otteeseen onnistunut lukemaan huonoja kirjoja loppuun saakka. Tämä on mahdollistanut kirja-arvioiden teon. Ei siitä mitään tulisi, että kirjoitettaisiin arvosteluita vain sellaisista kirjoista, joista on pitänyt. Tiina Korhosen kirjoittama Rautasaappaiden kaiku – SS-osasto Weinert suursodassa on huono merkityksessä kammottava merkityksessä hirvittävä, ja Lopun ajat taas on vain huono merkityksessä huono.
Lopun ajat on junnaava. Melko yleinen sääntö on, että parhaimmillaan se sai aikaan minussa hymähtelyä. Hauskinta kirjassa on osana sen juonta oleva yksityisetsivä. Tärkeintä kirjassa on sen esittely, miten pommikoneen konekivääriampujana pärjää.
Entisen sotilaspastori Tappmanin erikoinen vaiva on myös omaperäisesti keksitty kirjailijalta.
Jonkin verran hymyilytti myös tuonpuoleisen kuvaus.
Myöskin maltillisesti ilmaistuna järjettömän suurelliset häät oli mielestäni kohtuullinen keksintö Helleriltä.
Lopun ajoissa mainitaan myös suuren yleisön tuntemia sodassa olleita ihmisiä. Kuten kirjailija itse ja Kurt Vonnegut.
Romaani on 531 sivun pituinen. Kirjan sisältöä olisi mielestäni kannattanut huomattavasti tiivistää. 266 sivun pituisena se olisi luultavasti ollut huomattavasti toteutunutta parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti