Manner-Italian ja Korsikan välissä suurin piirtein puolivälissä sijaitsee pieni saari nimeltä Isola di Montecristo. Roomalaiset olivat alkujaan antaneet saarelle nimeksi Mons Jovis, Juppiterin vuori. Juppiter oli roomalaisten ylijumala. Vielä nykyäänkin saaren korkeimmalta huipulta löytyvät jumalan alttarin jäännökset.
Ennen roomalaisia saarelle olivat antaneet omankieliset nimensä kreikkalaiset ja etruskit. Saaren kreikankielinen nimi tiedetään – se oli Oglasa tai Okrasia saaren kallioiden okransävyn takia – etruskinkielistä nimeä ikävä kyllä ei.
400-luvulla jKr. kristittyjä erakkoja pakeni saarelle vandaaleja. He antoivat saarelle nimeksi Mons Christi, Kristuksen vuori. Nykyinen saaren nimi Isola di Montecristo juontuu suoraan tästä nimestä.
Saari tunnetaan paremmin siitä, että se on tärkeässä osassa Alexandre Dumas vanhemman kirjoittamassa seikkailuromaanissa Monte-Criston kreivi. Dumas ei ilmeisesti kuitenkaan oikein hyvin tuntenut saaren olosuhteita.
Sain juuri luettua loppuun yhden lempikirjailijoistani Jukka M. Heikkilän vuonna 2019 julkaistun historiallisen romaanin Juppiterin saari, jossa tärkeässä osassa on Mons Jovis.
Juppiterin saaren tapahtumat sijoittuvat vuoteen 170 jKr., jolloin Rooman valtakuntaa hallitsi filosofikeisarinakin tunnettu Marcus Aurelius (121-180, virassa vuosina 161-180). Keisari oli taipuvainen kannattamaan stoalaista filosofiaa.
Romaanissa Mons Jovisin saaren asukkaat ovat joutuneet pakenemaan mantereelle saarelleen rantautunutta tuntematonta uhkaa. Onko kyse mantereelta uineesta sudesta vai jostain omituisemmasta, erikoisemmasta tai pahemmasta? Rooma päättää selvittää asian, kun saarelaisten kertomuksista ei ota selvää, ja saarelle lähetetään sotilasretkikunta, jonka mukana on eräs entinen putkasta mukaan haettu venator eli eläintaistelija sekä eräs nuori kirjanoppinut Trajanuksen kirjastosta.
Retkikuntaa johtaa sadanpäämies Titus Flavius, jolle tämä on viimeinen tehtävä ennen eläkkeelle pääsyä, kun Rooman laivasto on menossa pian talviteloille.
Kirja on varsin vetävästi kirjoitettu, ja kykenin lukemaan sen siksikin hirmu nopeasti. Suhteellisen lyhyt se kuitenkin on, vain 185 sivua.
Edellisen lukemani romaanin, Joseph Hellerin Lopun aikojen parissa taas oli vierähtänyt kuukausia, käänteisistä syistä.
Voiko tämän enempää sanoa paljastamatta liikaa kirjan juonesta...?
Tai no kerron vielä sen verran, että juoneen oleellisesti liittyvästä syystä kirjassa mainitaan myös Kiinan keisari. Jos ketään kiinnostaa, niin kiinalainen maailmanvalta syntyi samoihin aikoihin roomalaisen maailmanvallan kanssa.
Välillä kirjaa lukiessani törmäsin kirjailijan käyttämiin huonoihin tai epäsopiviin ilmaisuihin tai sanankäyttöihin. Ehkä Heikkilä on kirjoittanut kirjansa nopeasti eikä ole tarpeeksi montaa kertaa uudestaan käynyt läpi kirjoittamaansa. Viisikymppisestä miehestä kun on kyse, niin tuskin on sentään kysymys alkavasta dementiasta.
Mutta kirja on joka tapauksessa hyvä.
Koen sopivaksi liittää tähän loppuun linkit Vantaan sanomissa vuoden 2018 lopulla julkaistuneeseen Heikkilästä kertovan juttuun Gladiaattorikisat olivat antiikin tosi-tv:tä – Tappamista katseltiin napostelukorin antimia mutustellen ja Kirjasammon sivuilla vuonna 2011 julkaistuneeseen artikkeliin Jukka M. Heikkilä herättää eloon antiikin ajan.
PS.:
Minua nauratti, kun romaani alkoi sanoilla "Oli synkkä ja myrskyinen yö". Se on osa englantilaisen kirjailijan ja poliitikon Edward Bulwer-Lyttonin eli paroni Lyttonin (1803-1873) romaanin Paul Glifford aloitusta. Yhdysvaltalainen San Josen osavaltionyliopisto on romaaninalun inspiroimana vuodesta 1982 alkaen järjestänyt vuosittaisen huonon kirjoittamisen Bulwer-Lytton Fiction Contestin, jossa osallistujien on kirjoitettava mahdollisimman huono kaunokirjallinen aloituslause. Lause esiintyy myös useita kertoja sarjakuvapiirtäjä Charles M. Schulzin Tenavat-sarjakuvassa, jossa se on Ressu-koiran usein käyttämä aloituslause tämän yrityksissä kirjoittaa oma romaaninsa.
Paroni Lyttonin kuuluisa aloitus kuuluu kokonaisuudessaan näin: "Oli synkkä ja myrskyinen yö; sade virtasi valtoimenaan – paitsi satunnaisin välein, jolloin sen kaappasi mukaansa raju tuulenpuuska, joka pyyhki katuja (sillä näyttämömme sijaitsee Lontoossa), ravisteli katonharjoja, ja hyökkäili vimmaisesti pimeyttä vastaan kamppailevien lamppujen heikon tuikkeen kimppuun."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti