Tervetuloa suhteellisen pitkän blogimerkinnän lukemisen pariin, tällä kertaa, Esitykseni voi olla hieman monipolvinen ja väärämielinenkin, mutta pojasta polvi paranee:
Sanoman lopetetun Tiede-lehden alaisen keskustelupalstan seuraajaksi yksityisen tahon perustamalla Tiedepalstalla eräs erikoisempi ajattelija on perustanut keskusteluketjun aiheesta "homofobia". Tämä tapahtui 5.7.2026. Kyseinen henkilö on ollut sitä mieltä lukemani perusteella, että vain homoseksuaaleilla voi olla homofobiaa. Kyseinen henkilö on myös sitä mieltä, että hänen uskontonsa eli yhdenlainen versio morminismista on tiedettä.
Kyseinen keskusteluketju on paisunut kuin pullataikina. Laitetaan nyt tähän linkki sivulle 35. Ketjun ensimmäiselle sivulle lukemaan pääsee halutessaan klikkaamalla sivun yläosan puolella näkyvää numerolinkkiä 1. Tai voi yksinkertaisesti klikata tätä linkkiä, jos uskallusta riittää.
Yksi ketjun keskustelijoista oli tuonut esille sen, että Helsingin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kulkueessa oli ollut esillä mm. Palestiinan lippuja ja myös sirppi ja vasara -tunnuksia, joiden kantajat eivät ilmeisestikään tienneet, kuinka islamilaisissa maissa ja Neuvostoliitossa suhtaudutaan tai on suhtauduttu homoseksualisuuteen.
Olen saanut sen käsityksen, että homoseksuaalisuus sisäänkirjoitetaan yksilön aivojen neurologiseen rakenteeseen jo hänen ollessaan kohdussa. Asialla on jotain tekemistä hormonaalisten olosuhteiden kanssa. Homoseksuaaleja on pieni vähemmistö ilmeisesti kaikkiin kansoihin ja etnisiin ryhmiin kuuluvista ihmisistä, eikä sille mitään voi. Tavallaan. Jotkut kuitenkin yrittävät vähentää homoseksuaalien osuutta väestöstä "käännyttämällä", "eheyttämällä", aiheuttamalla juridisia seuraamuksia, tappamalla tai karkottamalla.
On olemassa myös jonkin verran transseksuaaleja, interseksuaaleja, aseksuaaleja ym., ja näidenkin syntyminen voi johtua melko lailla fysiologisista tekijöistä. Tosin alaikäisille sukupuolidysforian vuoksi tehtävät transhoidot ovat olleet viime aikoina jonkin verran vastatuulessa, jossain määrin Yhdistyneessä kuningaskunnassa maan terveysministeriön vuonna 2020 tilaamasta laajasta CASS-selvityksestä vuonna 2024 saatujen tulosten vuoksi.
Yllä mainittu keskustelija oli myöskin linkittänyt englanninkieliselle sivulle, jossa kerrotaan, millä lailla homoseksuaaleihin ym. lainsäädäntö suhtautuu eri maissa:
Map of Jurisdictions that Criminalise LGBT People
Tuon sivun ylälaidan puolessa on valikko, josta valita, millä kriteereillä maat tulevat käsitellyiksi luetteloinnissa.
Kun on valinnut kriteeriksi sen, että LGBT-ihmiset on kriminalisoitu, niin saadaan esiin kuva, jossa näkyy se, että lainsäädännöllinen vihamielisyys LGBT-ihmisiä kohtaan vallitsee ennen kaikkea Pohjois-Afrikan sekä Intiasta länteen päin sijaitsevissa islamilaisissa maissa. Pohjoisin näistä maista on Uzbekistan. Libanonkin on nykyään lähinnä islamilainen maa, vaikka maassa onkin vielä tänä päivänä merkittävänkokoinen kristitty vähemmistö, alkuväestö.
Jossain määrin nämä maat koostuvat niistä maista, joissa jonkinlainen versio islamilaisesta sharialaista on voimassa. Afrikan väkirikkain maa Nigeria kuuluu myös tähän joukkoon, vaikka maa ei ole läheskään pelkästään muslimien asuttama.
Osa listan maista sijoittuu Itä-Afrikkaan. Somaliaa lukuunottamatta maat eivät ole enimmäkseen muslimien asuttamia vaan kristillisiin kirkkoihin kuuluu ainakin merkittävä osa väestöstä. Mustan Afrikan kristilliset kirkkokunnat suhtautuvat keskimäärin nuivasti LGBT-ihmisiin. Näissä maissa saatetaan uskoa, että homoseksuaalisuus on tuontitavaraa.
Amerikan mantereilla samalla lailla syrjivä laindäädäntö on Guyanassa, jonka väestö on uskonnolllisesti monimuotoinen. Yksiköön uskontokunta ei ole maassa hallitseva, mutta kristillisiin kirkkoihin kuuluu eniten ja jonkin verran vähemmän on hinduja. Muslimeita on merkittävä määrä ja sitten on vielä paljon pienempiä uskonnollisia yhdyskuntia.
Myös eräissä Karibian alueen maissa, joista tärkein on Jamaika, on voimassa syrjivä lainsäädäntö. Jamaika on lähinnä protestanttinen maa, vaikka maassa on myös muiden uskonnollisten ideoiden kannattajia, kuten rastafareja, jotka perinteisesti ovat olleet homoseksuaalien vastaista väkeä. Kuulemma nykyään eivät kuitenkaan ole sitä enää yhtä suuressa määrin, keskimäärin siis.
Intian itä- ja kaakkoispuolella on myös syrjivää lainsäädäntöä. Merkittävimmät näistä maista ovat väestönsä määrässä jättimäinen Indonesia sekä myöskin isokokoinen Bangladesh, ja myös Malesia. Nämä kolme ovat muslimimaita. Mutta myös buddhalaisenemmistöisissä Myanmarissa sekä Sri Lankassa on voimassa LGBT-väkeä syrjivä lainsäädäntö.
Muistan kuin eilisen päivän sen, että tiibetinbuddhalaisten hengellinen johtaja Dalai-lamakin on lausunut jotain homoseksuaalista yhdyntää vastaan, vaikka Tiibet ei ole nykyään itsenäinen vaan manner-Kiinan kommunistidiktatuurin vallan ja sorron alla elävä maakunta.
Mennessä Malesiaa idemmäksi joukkoon liittyvät paitsi Papua-Uusi-Guinea ja joukko pieniä saarimaita. Näissä maissa on paljon kristittyjä.
Tuolla palstalla on lausuttu myös, että Palestiina ei ole mukana koska se ei ole maa, jossa olisi vakiintunut lainsäädäntö. Sama henkilö oli huomauttanut kuitenkin, että Gazassa valtaapitävä Hamas on kuitenkin ääri-islamilainen shariaa soveltava järjestö, joten sen kantaa ei ole vaikea päätellä.
Mielenkiintoista on minusta se, että Jordaniassa ei LGBT-väestöä syrjivä lainsäädäntö ole käytössä tuon sivun mukaan.
Israel juutalaisineen tunnetusti suhtautuu LGBT-väestöön sallivasti. Israelin merkittävimpiin kaupunkeihin kuuluvaa Tel Avivia onkin kutsuttu Lähi-Idän homoseksuaalien Mekaksi, jos sallitte tällaisen ilmaisun.
Varsinaisessa, Saudi-Arabiassa sijaitsevassa, Mekassa taas eivät homot juhli, koska muslimit pitävät aluetta islamin syntypaikkana. Ja on varmaan muitakin syitä tälle.
Israelin ulkoministeriön sivujen mukaan Tel Avivissa oli yli 100.000 ihmistä osallistunut Pride-kulkueeseen kuluvan vuoden kesäkuussa.
Tiedepalstalla oli lausuttu myös tällaista:
Vielä toistaiseksi perustamattomassa Palestiinan valtiossa valtaapitävien asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen jäseniä kohtaan ovat tylymmät kuin natsi-Saksassa.
Kyllä minä kannatan Palestiinan itsenäisyyttä, mutta liberaali mielipiteeni on se, että tämä voi ja tämän kannattaa antaa toteutua vasta sitten, kun Israelille on ensin taattu turvalliset ja tunnustetut rajat ja kun on myös varmaa, että uusi Palestiina ei sodi LGBT-ihmisten oikeuksia vastaan. Ai niin, pitää taata etukäteen myös se, että uuden arabi-Palestiinan alueella on laillista ja muutenkin käytännössä mahdollista ihmisillä jättää islam niin halutessaan. Ei-sharia-lakia, pyydän.
Se, joka muistaa historiaa, niin muistaa myöskin sen, että kun Yhdistyneelle kuningaskunnalle oli ensimmäisen maailmansodan päätyttyä perustettu uusi Kansainliitto antanut hoidettavaksi Palestiinan mandaatin, niin heti ensitöikseen Brittilä perusti Jordan-joen itäpuolelle laaja-alaisen uuden maan nimeltä Transjordania. Tämä oli ensimmäinen arabipalestiinalainen valtio. Sen alue käsitti noin 4/5 Palestiinan mandaatin alueesta. Myöhemmin tämä maa itsenäistyi ja otti nimekseen Jordania.
Se joka muistaa historiaa, muistaa myös sen, että palestiinalaisiksi oli alun perin kutsuttu myös alueen juutalaista väestöä. Minusta vuonna 1948 itsenäistymässä ollut Israel teki kardinaalivirheen ottaessaan nimekseen Israel. Parempi nimi olisi ollut minusta vaikka Palestiina-Israel. Tai Heprea, tms.
Vaikka ymmärrän toki sen, että hellenistihallitsijoiden ja muinaisten kreikankielisten ajattelijoiden alueelle antama nimi voi iskeä hieman hermoon juutalaisia. Palestiina-nimihän tulee suurin piirtein nykyisen Gazan alueen alueella muinoin eläneistä filistealaisista, jotka olivat jossain vaiheessa olleet napit vastatusten juutalaiskansan kanssa. Tämä näkyy juutalaisen Raamatun suhtautumisessa heihin.
Palestiina-nimistä valtiota taas ei ole koskaan ollut olemassa historian aikana, eikä ennen 1900-lukua myöskään Palestiinan kansaa.
Filistealaiset lienevät alun perin olleet indoeurooppalaista kieltä puhunut kansa, joka oli pronssikauden romahdukseksi kutsutun ajankohdan aikana yli 3000 vuotta sitten asettunut alueelle, sen jälkeen kun Egypti oli saanut ensin lyötyä nämä perusteellisesti.
Filistealaiset olivat osa historiallisesti varsin merkityksellistä itäisellä Välimerellä tapahtuneita nk. merikansojen kansainvaelluksia, jotka alkoivat mitä luultavimmin jonkinlaisen ilmastonmuutoksen laajoilla alueilla aiheuttaman todella ison kriisiytymisen vuoksi. Kriisiytymiseen liittyi mitä luultavimmin katovuosista johtuvaa laajamittaista nälänhätää. Kansainväliset kauppayhteydet kärsivät asiasta merkittävässä määrin, ja kaikki olivat helisemässä erilaisten puutelistojen kanssa. Egypti oli lähes ainoa valtakunta, joka selvisi myllerryksestä hengissä.
Mutta siirrytäänpä seuraavaksi vuonna 1991 edesmenneen totalitaristisen diktatuurin Neuvostoliiton suhteeseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Seuraavassa käytän hyväkseni englanninkielisen Wikipedian artikkelia LGBTQ history in the Soviet Union.
Neuvostoliiton suhde näihin asioihin oli erilainen eri aikoina ja sen eri alueilla.
Vuoden 1917 lokakuun vallankaappauksen jälkeen neuvosto-Venäjällä dekriminalisoitiin homoseksuaalisuus. Asia vahvistettiin vielä vuosien 1922 ja 1926 rikoslaeissa. Tämä on mielestäni hyvä asia.
Molemminpuoliseen yhteisymmärrykseen perustuva aikuisten ihmisten omissa makuuhuoneissaan harjoittama seksuaalinen toiminta oli laillistettu Venäjän sosialistisessa neuvostotasavallassa, joka oli väestön määrässä ylivoimaisesti suurin Neuvostoliiton tasavalloista. Sama päti Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan, joka oli väestön määrällä mitattuna toiseksi suurin Neuvostoliiton tasavalloista.
Homoseksuaalisuus kuitenkin kiellettiin lailla 1920-luvulla Keski-Aasian neuvostotasavalloissa sekä Transkaukasian sosialistisessa neuvostotasavallassa. Jälkimmäinen tuli jaetuksi vuonna 1936 kolmeksi enimmäkseen kansalliseksi neuvostotasavallaksi, jotka olivat Azerbaidžan, Gruusia (nykyisin puhutaan Georgiasta, sillä "Gruzija" on venäjänkielinen maan nimi) ja Armenia, ja homoseksuaalisuuden kielto jatkui alueella tästä eteenpäinkin.
Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli laajemminkin kyllä jakaantunut homoseksuaalien oikeuksien suhteen. Esimerkkinä mainittakoon, että 1920-luvun alkupuolella maan terveyskomissaari (komissaari=ministeri) Nikolai Semashko oli ollut sitä mieltä, että osana seksuaalista vallankumousta homoseksuaalien emansipaatio on varsin toivottava asia, ja täten hän yritti saada aikaan uudistuksia asian suhteen. Komissaarilla oli paljon aatetovereita, joiden mielestä myöskin homoseksuaaleja tulisi juridisesti ja myöskin muuten yhteiskunnallisesti suvaita ja kunnioittaa uudessa sosialistisessa yhteiskunnassa. Eräät pitivät kuitenkin homoseksuaalisuutta sosiaalisena sairautena, joka tulee parantaa, tai sitten esimerkkinä porvarillisesta dekadenssista, rappeutumisilmiöstä.
1920-luvun alkupuolella Neuvostoliiton hallitus ja maan tiedeyhteisö kiinnitti joka tapauksessa suurta huomiota seksuaalisasioiden tutkimukseen, seksuaaliseen emansipaatioon ml. homoseksuaalien emansipaatio.
Neuvostoliitto myöskin lähetti kansainvälisiin konferensseihin ja tutkimuslaitoksiin ihmisiä edistämään homoseksuaalien oikeuksia.
1920-luvun lopulla jo aikaisemmin hyvin diktatorisesti vallankäyttöä maassa harjoittaneessa kommunistisessa puolueessa georgialaissyntyinen venäläinen kiihkonationalisti Josif Stalin kaappasi vallan itselleen pelaamalla puolueen sisäisiä korkeita vastustajiaan toisiaan vastaan ja yksi kerrallaan fyysisesti eliminoimalla nämä. Tämä oli onnistunut, koska puolue oli jo muutenkin ollut hyvin autoritaarisesti johdettu, ja sitä paitsi tosiaan tässä vaiheessa jo ainoa sallittu puolue, ja koska Stalin oli kommunistisen puolueen alkuperäisen johtajan V. I. Leninin vallassaolon aikana kerännyt itselleen merkittävän vallan hankkiutumalla puolueen pääsihteeriksi, hommaan, jota kukaan Stalinin intellektuellimmista tovereista ei halunnut. Mies pääsi täten vaikuttamaan henkilövalintoihin puolue-valtiossa. Lukemattomat virkailijat tulivat olemaan hänelle virastaan kiitollisuudenvelassa. Lisäksi Stalinin hommiksi oli sälytetty Työläisten ja talonpoikien tarkastusviraston johtaminen. Tämän viraston edustajilla oli oikeus osallistua minkä tahansa valtioelimen kokouksiin. Tällä valvonnalla oli tarkoitus korvata puuttuvaa demokratiaa.
Stalinin tuhottua muut tärkeimmät vihollisensa ja ajettua alkuaikojen tärkeän johtajan Lev Trotskin maanpakoon Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta, joka oli ollut aikaisemmin varsin keskusteleva, muuttui uuden johtajan pelosta kuin tutisevaksi hyytelöksi. Neuvostoliittolaisen kulttuurielämän kokeileva avantgarde ajettiin alas, ja jatkossa oli sitä parempi, mitä paremmin intellektuelli osasi kirjoittaa johtajan tapaan, puisevasti. Sekä siteerata puolueen viimeisimpiä totuuksia, jotka olivat Stalinin kynästä tai tahdosta syntyneitä. Jopa entinen kapinallinen ja vapaa henki, kirjailija Maksim Gorki, muuttui johtajan tutisevaksi apulaiseksi.
(Ei kuulu tähän katsaukseen sinänsä, mutta voin mainita, että ainakin arvostan sitä, että Stalin ei ruvennut sensuroimaan venäläisiä klassikoita.)
Diktaattori oli käytännössä ottanut diktatorisen puolueen paikan valtiossa, vaikka kommunistinen puolue ja sen elimet muodollisesti jätettiin olemaan.
Ja mitä sitten kävi: Neuvostoliitto vaihtoi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen – jatkossa saatan puhua LGBTQ-ihmisistä, koska ilmaisu on lyhyempi – oikeuksien suhteen suuntaa. (Tai no kuitenkin melkein aina puhun pelkästään homoseksuaaleista.)
Vuonna 1933 homoseksuaalisuus kiellettiin lailla Neuvostoliitossa ja seuraavana vuonna erityisesti kiellettiin miesten homoseksuaalisuus. No sehän tiedetään, että naisten homoseksuaalisuus on joistakin ihmisistä kauniimpaa kuin miesten homoseksuaalisuus. Raamatussakin kielletään miesten homoseksuaalisuus paljon pontevammin kuin naisten. Paavalin aitojen kirjeiden kirjoittaja ja Apostolien tekojen tosiasiallinen päähenkilö apostoli Paavali, josta itse käytän pakottavista syistä nimitystä Pavlvs, mainitsi naispuolisen homoseksuaalisuuden tuomittavien asioiden joukossa, ja ennen tätä Raamatussa ei tainnut olla ollut pahemmin mainintoja tästä "paheesta".
Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli nyt joka tapauksessa sitä mieltä, että kaikkia tieteen mahdollistamia keinoja tulee käyttää homoseksuaalisuuden parantamiseksi pois ihmisistä. Nykyäänkin eräät kannattavat "eheytyshoitoja" homoseksuaaleille, eivätkä edes kaikki heistä ole kommunisteja.
Erääs historioitsijat ovat panneet merkille, että 1930-luvulla Neuvostoliiton propaganda alkoi kuvata homoseksuaalisuutta merkkinä fasismista. "Fasismilla" Stalin ja Neuvostoliiton kommunistinen puolue tarkoittivat niin Italian keskustalaista fasismia – italiaksi fascismo – kuin sitä yhteiskunnallisesti edistyksellisempää mutta myös raakaotteisempaa ja enemmän rotuun ja verenperintöön keskittyvää Saksan kansallissosialismia kuin myös Espanjan falangismia, joka oli oikeastaan lähinnä eräänlaista konservatiivista autoritarismia.
Homoseksuaalisuutta puolue käytti nyt lyömäaseena ja poliittisena työkaluna toisinajattelijoita vastaan ja myös täysin riippumatta siitä, mikä näiden todellinen seksuaalinen suuntautuminen oli. Kuuluisassa artikkelissaan vuoden 1934 huhtikuun 23. päivältä entinen toisinajattelija Maksim Gorki oli lausunut virallisen lehden Pravdan sivuilla:
On jo olemassa sarkastinen sanonta: "Tuhoa homoseksuaalisuus ja fasismi on katoava."
Niin kauheaa kuin Saksan kansallissosialismi olikin, niin natsi-Saksa taisi suhtautua Neuvostoliittoa suvaitsevaisemmin homoseksuaaleihin.
LGBTQ-väen oikeudet paranivat 1980-luvun loppupuolella tapahtuneen avoimuuden ("glasnost") kauden aikana, ja jo hyvän aikaa Neuvostoliiton kartalta katoamisen jälkeen eli vuonna 1993 homoseksuaalisuuden kriminalisointi lopetettiin maan seuraajavaltiossa Venäjällä.
Venäjällä on sittemmin alkanut uusi kylmän tuulen aika Putin-nimisen konnan takia. Konna hän siis senkin takia, että hän taistelee LGBTQ-ihmisten oikeuksia vastaan.
Historian saatossa ihmiset ovat kokeneet varsin suuressa määrin ja vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen jatkuvaa konservatiivisten arvojen – ilmaisun yleisessä merkityksessä – tuomaa ja tuottamaa sortoa, alistamista ja julmuutta.
Sanan erityisessä merkityksessä taas konservatismin poliittinen ideologia syntyi vastavaikutuksena sille, missä määrin Ranskan Suuressa vallankumouksen yhteydessä ihmiset likvidoivat omasta mielestään väärin ajattelevia. Näiden uusien konservatiivien mielestä vähittäinen yhteiskunnallinen kehitys on parempi kuin kumoukset ja suuret mullistukset.
Ranskassa kuitenkin Napoleon Bonaparte sai rajoitettua lopulta hulluutta kaappaamalla käsiinsä poliittisen vallan ja levitti sitten myönteisempiä osia Ranskan vallankumouksen aatteista ympäri Eurooppaa sotaretkillään. Vaikka hänen hävittyään lopulta taistelun tehdyt uudistukset pyrittiin laajalti kumoamaan, niin aatteet niiden takana kuitenkin sinnittelivät, ja säilyivät. Myöhemmin syntyi vielä työväenliike osaltaan samojen aatteiden elähdyttämänä.
Konservatismi ei kuitenkaan ole pelkkää sortoa ja alistamista. Esim. vuonna 1940 Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeriksi nimitetty Winston Churchill (1874–1965, pääministerinä vuosina 1940–1945 ja 1951–1955) oli pistänyt kovan kovaa vastaan eräällä tavalla erittäin edistykselliselle mutta samalla erittäin pahoin sortavalle ja julmalle natsi-Saksalle ja sen johtajalle Adolf Hitlerille, joka puolueineen piti niin juutalaisia kuin mustalaisia fyysisen tuhon ansaitsevina ja slaavilaisia kieliä puhuvia lähinnä orjuuteen kelpaavina. (Puhumattakaan neekereistä, mutta Saksan kansallissosialistisella työväenpuolueella ei ollut juurikaan kosketusta neekereihin Saksassa tai maailmalla; Lisäksi Hitler kannatti kyllä nk. perinteisiä sukupuolirooleja, eli siinä mielessä hän oli konservatiivinen.)
Hitler käytti hyväksi oman maansa konservatiiveja, kun nämä pelkäsivät kommunistien vallankaappausta. Mutta viime kädessä 1940-luvulla Saksan konservatiiveilla oli eniten hampaan kolossa Hitleriä ja hänen puoluettaan vastaan. Konservatiiveja löytyi eniten maan aatelistosta sekä roomalaiskatolisen kirkon piiristä.
Venäjän verinen diktaattori tai sekurokratiajuntan johtaja Putin taas on varsin autoritaarisen konservatismin version kannattaja, koska sellainen muoto tukee parhaiten hänen näkemystään omasta itsestään Venäjän ja sen imperialismin pelastajana.
Putinia voisi nimittää venäläiseksi versioksi Espanjan falangistien johtajasta Fransisco Francosta. Putin eroaa jälkimmäisestä selvästi oikeastaan lähinnä siinä, että hän ei ole vainoamassa vähemmistökieliä yhtä lujalla kädellä kuin Franco.
On kuitenkin mahdollista, että Venäjällä on eniten maailmassa piileviä homoseksuaaleja, koska Putinin kannattajat keskimäärin vaikuttavat ajattelevan, että homoseksi on heteroseksiä parempaa ja siksi se on kiellettävä kansakunnan tulevaisuutta uhkaavana tekijänä. En kuitenkaan esitä asiaa kiistattomana faktana, mutta tuolta se vaikuttaa.
Putinin liittolaisia asiassa ovat mm. Iranin islamilaisen tasavallan teokraatit, Saudi-Arabian islamilainen keskiaikaisesti hallittu teokratia ja merkittävä osa nk. Palestiinan johtajista.
Manner-Kiina taas tukee Venäjää tämän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan, koska se heikentää länttä ja koska se on saanut alistettua samalla Venäjän itsensä taloudelliseksi alusmaaksi.
I PS: Aika moneen vuoteen en ole tässä blogissani pitänyt näin kamalan pitkää taukoa blogimerkintöjen julkaisemisessa. Edellisestä julkaistustani täällä on kulunut nyt jo lähes kolme viikkoa. Mutta olen kertova muutaman viikon päästä, mistä nk. kana on pissinyt, toisin sanoen: mistä kaikesta on tämä johtunut.
II PS. Lisäsin aamulla herättyäni tekstiin Napoleonista kertovan kappaleen. Sekä jotain pientä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti