Likimain kaikki tuntevat fiktiivisen anglosaksisen rosvopäällikön Robin Hoodin tarinan. Hänen tarinansa on sijoittuvinaan kahden hallitsijan, Juhana Maattoman ja Rikhard Leijonamielen aikoihin. Eli 1100-luvun loppupuolelle noin karkeasti arvioiden.
Viikinkitaustaiset mutta normanniranskaa äidinkielenään puhuneet normannit olivat ryhtyneet kruununperimyssyistä valloitusretkelle Englannissa vuonna 1066. Vain joidenkin vuosien aikana he onnistuivat valloittamaan itselleen varsin suuren osan Englannin maaperästä. Yksi toisensa jälkeen anglosaksiset linnanherrat ja piispat korvautuivat normannien edustajilla.
Vaikka täytyy sanoa, että tavallisen kansan osa oli ennen tätäkin ollut olla turpeeseen sidottuina maaorjina. Eli maatyöläisinä, joilla ei ollut oikeutta muuttaa työalueeltaan pois.
Normannien kieli vaikutti ennen 1500-lukua merkittävässä määrin englannin kieleen.
Robin Hood on tarinoiden mukaan anglosaksi. Varhaisissa hänestä kertovissa tarinoissa hänen ei kerrota olleen mitenkään erityisen taitava jousiampuja. Tosin yllä mainitsemieni normannikuninkaiden aikana erityinen walesiläinen keksintö pitkäjousi ei ollut päässytkään vielä yleistymään Englannissa.
Kun tarinoita syntyi myöhemmin lisää, Robin Hoodista tuli sitten taitava pitkäjousen käyttäjä. Varsinainen anakronismi.
Kun Englannin kruunu rupesi myöhemmin vaatimaan tavalliseen kansaan kuuluvilta miespuolisilta alamaisiltaan jatkuvaa harjoittelua pitkälläjousella, niin jo poikaiässä alamaiset rupesivat harjoittelemaan jousiammuntaa.
Ensin pienemmällä jousella, ja iän ja voimien kasvaessa yhä isommalla eli pitemmällä ja vankemmalla jousella. Lopulta koko ikänsä harjoitelleen pitkäjousiampujan lihakset saattoivat olla hyvinkin groteskin oloisia tämän harjoituksen vuoksi.
Pitkäjousiampujien voidaankin sanoa olleen eräänlainen eliittiaselaji, koska hommaan harjaantuminen vaati niin pitkäaikaista ja piintynyttä paneutumista, vaikka jousiampujat sitten olivatkin "vain" tavallista kansaa.
Eliittisoturiuteen liittyy tässä sekin, että koska pitkänjousen jänne vedettiin ampumaan ryhtyessä korvan tasalla saakka, niin nuolta pitkin ei voinut varsinaisesti tähdätä, vaan kyse oli vaistoammunnasta, joka vaati pitkäaikaista harjaantumista ennen kuin osumistarkkuus oli riittävällä tasolla.
Pitkäjousi oli tappava ja tehokas ase oikeissa käsissä, ja tämä nähtiin Crécyn, Poitiersin ja Azincourtin taisteluissa mannermaalla vuosina 1346, 1356 ja 1415. Englannin pitkäjousimiesten avulla saavuttamat loistavat voitot olivat noloja raskaasti haarniskoidulle ranskalaiselle aatelisratsuväelle. (Olen muuten julkaissut tässä blogissani kymmenisen vuotta takaperin kirjaesittelyn Bernard Cornwellin teoksesta Azincourt – historiallinen romaani.)
Jos vertaa varhaisiin tuliaseisiin, niin ne yleistyivät alkeellisuudestaan huolimatta juuri sen vuoksi, että kuka tahansa kuolaava idiootti saattoi oppia käyttämään niitä auttavasti suhteellisen lyhyen harjoittelun tuloksena.
Mutta palataanpa pääasiaan. Lapsempana olin lukenut useaan kertaan John Finnemoren vuonna 1909 julkaistun Robin Hood -romaanin suomeksi (alkuteos on nimeltään The story of Robin Hood and his merry men). Se kuului lapsena rakkaimpiin kirjoihini.
...Viime vuonna 2025 sattuu olemaan julkaistu yhdysvaltalainen Robin Hoodista kertova draamasarja. Se löytyy vielä toistaiseksi myös Ylen Areenasta.
Rupesin monta viikkoa sitten katsomaan sitä. Mutta jo sarjan ensimmäinen jakso osoittautui kannaltani liian hapokkaaksi.
Jakson kohdassa 9 minuuttia ja 36 sekuntia Robin Hoodin taustaltaan aatelinen anglosaksinen isäpappa sanoo vaimolleen:
Meidän pitäisi kääntyä heidän uskontoonsa. En tule tekemään sitä. En ikinä!
Sarjan tarinassa nimittäin vasta normannit olivat tuoneet kristinuskon Brittilään.
Tämähän on kuitenkin niin valhetta kuin olla voi. Finnemoren kirjassa sentään Robin Hood oli ollut piintynyt Marian, Jeesuksen äidin, palvoja, kuten kuka tahansa tavallinen anglosaksi oli ollut tuohon aikaan.
Hypätään kauemmaksi historiaan.
Gaivs Ivlivs Caesar (100–44 eKr.) oli aikoinaan tehnyt kaksi sotaretkeä Britanniaan, mutta ei saanut muodostettua kuitenkaan pysyvää valloitusta, vaikka mannermaan puolella hän olikin käyttänyt onnistuneesti kaikkia mahdollisia tekosyitä uusien alueiden liittämiseksi Rooman valtakuntaan sekä oman maineensa lisäämiseksi siinä rinnalla.
Vasta keisari Clavdiuksen (10–54 jKr., vallassa 41– 54) aikana Rooma kuitenkin onnistui liittämään aikaa myöten varsin suuren osan Britanniaa valtakunnan osaksi.
Rooma jätti Britannian oman onnensa nojaan vuonna 410, sillä keisari tarvitsi Britanniaan sijoitettuja legioonia muualla. Ne eivät koskaan palanneet. Roomalaiseen sivilisaation omakseen kokeneet britit joutuivat nyt puolustautumaan omin neuvoin maakuntaan vyöryvien germaanien, ennen kaikkean anglien, saksien ja juuttien, laumoja vastaan.
Tässä vaiheessa britit melko lailla käsittivät olevansa kristittyjä, jotka puolustautuivat pakanallisia hyökkääjiä vastaan. Mutta koska Rooman legioonien mukana olivat lähteneet myös kaupunki-infrastruktuurista huolta pitäneet ammattimiehet, roomalaiset kaupungit Britanniass lahosivat paikoilleen huonon ylläpidon vuoksi. Tapahtui laaja maallepako.
Ennen pitkää germaanit saivat vallattua itselleen suurimman osan entisestä roomalaisesta Britanniasta. Lännessä säilyi jonkin verran kelttien enklaaveja. Walesissä säilyi kymrin kieli ja Cornwallissa kornin kieli, mutta jälkimmäinen sammui 1700-luvulla. Pohjoisessa Cumbriassakin oli ilmeisesti säilynyt brittikeltin kieli jonkin aikaa.
Valloittajia pakoon lähti isompi joukko brittejä sopivasti tuolloin jonkin verran autioituneeseen Bretagneen, jonne he toivat saarikelttiläisen kielensä.
Germaanivalloittajat eivät yleensä kovinkaan täydellisesti tuhonneet fyysisesti valloittamiensa alueiden alkuväestöä, mutta nämä alistettiin täysin ja näille tehtiin melko lailla selväksi se, että he olivat kakkosluokan kansalaisia. Tämä sai aikaan alkubrittien suhteellisen nopean kielenvaihdon, jolloin nämä sulautuivat valloittajiin.
Tässä historiallisessa tilanteessa sai alkunsa taru kuningas Arthurista, joka on 99-prosenttisesti legendaa mutta jolla lienee kuitenkin historiallinen ydin, joka on se, että jonkin aikaa jossain vaiheessa alkubritit kykenivät pidättelemään germaanien vyöryntää mailleen. Vuosisatojen myötä siihen vain liitettiin yhä enemmän ei-aitoperäistä aineistoa.
Valloittajat eivät pahemmin kääntyneet kristinuskoon, koska kristinusko oli sosioekonomisesti huonommassa asemassa olevien ihmisten uskonto.
Rooman paavi Gregorivs kuitenkin oli pannut toimeksi vuonna 596 ja lähettänyt lähetyssaarnaajia Englantiin. Tässä vaiheessa historiaa kristinusko oli alueella jo ajettu niin alas, että koko homma jouduttiin aloittamaan käytännössä alusta. Lähetyssaarnaajat rantautuivat Englantiin vuonna 597.
Jotta kääntyminen kristinuskoon olisi laajempaa, kannatti saada aina käännytettyä ensimmäisten joukossa paikallinen hallitsija, jonka esimerkkiä mielellään seurattiin.
Gregorivksen jälkeen tulleet paavit suosivat myös tätä tämän suurta projektia.
Paikallisia hallitsijoita huolestutti joutuminen mannermaisten hallitsijoiden verottamiksi. Siksi paavin lähettiläät otettiin yleensä paremmin vastaan kuin merovingivaltakunnan lähetystyöntekijät olisi otettu, jos näitä olisi tullut.
Lähetystyöntekijät tekivät työtään ihmisiä painostamatta ja varovaisesti. Vain noin 60 vuoden aikana kristinusko oli joka tapauksessa ehtinyt juurtua jo takaisin Britanniaan.
Paikalliset hallitsijat saattoivat arvostaa kristinuskoa siitäkin, että sen mukana tuli kirjallinen kulttuuri. Myöskin suhteet mannermaalle olivat vähemmän monimutkaisia, jos rapakon kummallakin puolella osapuolina olivat kristityt valtakunnat.
Takaiskujakin tuli, ja joskus käännytetyt kääntyivät takaisin pakanuuteen, ja lähetystyöntekijöitä karkotettiin.
Irlannista puolestaan alkoi tulla kristittyjä lähetyssaarnaajia Skotlantiin ja Pohjois-Englantiin ja jopa mannermaalle merovingivaltakunnan alueelle.
Ikävää on tosin se, että kun kristinuskoisia alkoi hallitsijan ohella olla jollakin alueella merkittävä määrä, niin pakanauskontoja alettiin kieltää, pakanuudesta kiinni pitäneitä vainota ja pakanallisia kulttipaikkoja sulkea tai jopa tuhota. Ihan niin kuin ei olisi uskottu siihen, että kristinusko on itsessään sen verran mukava ja mielenkiintoinen, että siihen kannattaa kääntyä.
Joka tapauksessa Britannia oli jo vahvasti kristitty siinä vaiheessa, kun pakanalliset viikingit alkoivat 700-luvun lopulta alkaen riehua Englannissa, ja Irlannissakin.
...Tanskalaiset viikingit järjestivät Lindisfarnen luostarissa vuonna 793 varsinaiset verikekkerit. Vuotta pidetään viikinkiajan alkuna. Lindisfarne oli ollut Britannian vauraimpia ja tärkeimpiä uskonnollisia keskuksia.
Kuulemma pakanat uskalsivat vähemmän hyökkäillä Skotlantiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti