Omistan taas keuhkoni

Minulla ei ole ollut paniikkihäiriödiagnoosia, ja uskoisinkin, ettei kokemieni ärsyttävien vaivojen kokonaisuus täysin täytä paniikkihäiriön diagnostisia kriteerejä.

Oireeni olivat kuitenkin olleet olemassa pitkään, ja paras sana, millä voin niitä kuvata, kuitenkin on paniikkikohtaukset, vaikka "oikeasta" paniikkihäiriöstä ei olisikaan kysymys.

Oireeni ovat olleet sellaisia, että keuhkoni toimivat kannaltani epänormaalisti. Ikään kuin en hallitsisi niitä, ja kuvaan kuuluu joka kerran tunne kuolemisesta. Hengitän tällöin erittäin pikaisesti hetken ajan. Näitä kohtauksia oli minulla ollut kamalan monen vuoden ajan ja suurin piirtein joka päivä. Melkein voisi sanoa, että niitä on minulla ollut noin miljoona kertaa.

Oireita on helpompina tai vaikeampina tullut silloin, kun olen nähnyt kuvia avaruudesta tai merestä. Tai kun olen ajanut autoa melko lujaa. Oireitten tullessa autoa ajaessa olen päässyt niistä eroon hellittämällä kaasujalkaa joksikin aikaa. Oireita on ollut silloin tällöin muutenkin. Ja ne ovat kyenneet tehokkaasti estämään minua syömästä ruisleipää, sillä ruisleivän syöminen on saanut minut aina pelkäämään, että tukehdun.

Varsin usein oireeni ovat ilmentyneet ollessani löhöämässä punkassa. Silloin ilmeisesti niihin on liittynyt ajatus hallinnan menettämisestä unenpöpperössä. Myöskin olen melko tavanomaisesti saanut oireita parturintuolissa istuessa.

Asiaan liittyy ikävä mielikuva muovipussista, jonka sisällä on pieni määrä vettä. Vesi jossain määrin sitoo muovipussin seinämiä yhteen. Muovipussi symbolisoi tässä siis keuhkoja.

Muovipussimielikuvasta johtuu myös se, että perusteellisessa lääkärintutkimuksessa, joka minulle tehtiin ollessani kansallisessa terveystutkimuksessa, keuhkojeni tilavuutta oli vaikea saada mitattua.

Olin yrittänyt rationalisoida muovipussimielikuvaa pois aivoistani ajattelemalla, että keuhkot toimivat oikeasti hieman eri lailla kuin muovipussi, jonka sisällä on hieman vettä, mutta en onnistunut tässä.

Parin viimeksi kuluneen vuoden aikana oireita oli käsittääkseni ollut jonkin verran tavallista vähemmän.

Keskiviikkona seitsemäs päivä helmikuuta kuluvana Herran vuonna 2018 huomasin jossain vaiheessa punkassa löhötessäni, että oireita ei ole nyt näkynyt ollenkaan. Tämäpä outoa ja ihmeellistä, ajattelin.

Menin kylkiasentoon, mikä aikaisemmin oli helposti laukaissut oireet tulemaan. Ei mitään. Olin selälläni ja pistin kädet rintani päälle, jolloin ne tuottivat painetta rintakehälleni. Ei mitään.

Olen tässä tutkiskellut ja ihmetellyt asiaa viime viikkojen ajan. Paniikkioireeni ovat pysyneet lähes sataprosenttisesti poissa. Että tämä on kaunista.

Sitten voi tietysti miettiä, että mistä ilmiö johtuu. Nykyään olen pelkästään instrumentalistikristitty enkä oikeastaan edes usko Jumalaan. Mutta ehkä olen saanut "Jumalaan" päin hoidettua asiat jollakin lailla kuntoon. Ja ehkä asiaan liittyy myös se, mistä höpötin kuluvan vuoden ensimmäisessä blogimerkinnässäni Menetin oikeamielisyyteni.

Mutta joka tapauksessa tämä on varsin mainiota. Omistan taas keuhkoni.