maanantai 19. maaliskuuta 2018

Kirja-arvostelu: Jukka M. Heikkilä: Germaani ja leijona

Luin Jukka M. Heikkilän viimeisimmän viime vuonna 2017 julkaistun romaanin Germaani ja leijona. Kirjailijan koko kirjallinen tuotanto on antiikkiin sijoittuvia historiallistaustaisia romaaneja. Germaani ja leijona ei ole tästä poikkeus.

Kirjan päähenkilöt ovat Germaniasta orjaksi Rooman valtakuntaan myyty nuori mies Ramnulf ja Afrikan provinssista kotoisin oleva leijona Leo.

Ramnulf joutuu Roomassa sijaitsevaan ludukseen eli gladiaattorikouluun. Hänestä koulutetaan venator eli eläintaistelija. Kirjan toinen päähenkilö Leo päätyy myös ennen pitkää Roomaan.

Kirjan taustana ovat keisari Trajanuksen (virassa 98-117 jKr.) järjestämät tavallista mittavammat eli sata päivää kestäneet kisat Flavius-keisareitten – Vespasianus, Titus ja Domitianus – mukaan nimetyssä amfiteatterissa, joka tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Colosseum. Kisoihin kuului kilpa-ajoja, eläintaisteluita ja gladiaattoritaisteluita. Sekä tietenkin rikollisten teloituksia. Väitetysti kisoissa menetti henkensä kaikkiaan 11.000 ihmistä sekä tietysti lukematon määrä eläimiä.

Keisari Trajanus jää kirjassa valjuksi taustahahmoksi. Enemmän esillä on hänen tuleva seuraajansa Hadrianus. Heikkilä myös tuo esiin roomalaisten tuntemia keisarin ja Hadrianuksen suhdetta koskevia juoruja.

Heikkilä ei maalaa päähenkilö Ramnulfista kauhean miellyttävää kuvaa. Mutta ei kyseessä ole silti sen kauheampi tyyppi kuin ihmiset tuohon aikaan olivat olleet muutenkaan. Elämä oli kovaa ja raakaa tavallisille ihmisille tuohon aikaan joka tapauksessa.

Hän myös kuvaa aika ajoin maukkaalla tavalla Leo-leijonan mielenliikkeitä.

Itseäni häiritsi kirjassa se, että toinen sen tärkeimmistä päähenkilöistä on eläin. Eläimet ovat kuitenkin viattomia, ja oli kovin ikävää joutua tuntemaan minulle väistämätöntä myötätuntoa leijonaa kohtaan, leijonaa, jolle kylläkin kelpasi ihmisten tappaminen ja nälän sammuttamiseksi syöminen. Mutta kuten sanoin, niin eläimet ovat viattomia.

Kaameaa on myös yleensä tämä wanhojen kunnon roomalaisten jatkuva hinku katsella areenalla ihmisten verenvuodatusta. Nykyään ihmiset ovat tässäkin suhteessa parempia.

Minusta oli sääli myöskin se, että Jukka M. Heikkilä ei ollut ottanut päähenkilöksi venatorin ja leijonan sijaan gladiaattoria. Minua on pitemmän aikaa kiehtonut historiallisen gladiaattorin ja orjakapinallisen Spartacuksen (k. 71 eKr.) tarina, ja gladiaattorit olisivat olleet kannaltani kova sana.

Mutta taidan antaa kuitenkin kirjailijalle anteeksi hänen "hairahduksensa". Germaani ja leijona on kerta kaikkiaan mainio tapaus. Myöskin lähellä kirjan loppua oli kohtaus, joka sai minut itkemään, ja minä kun tapaan itkeä kovin harvoin.

Kirja sisältää myöskin pornografisia elementtejä, mutta en minä sitä niiden takia lukenut loppuun saakka.

3 kommenttia:

  1. Toisaalta me menemme katsomaan jääkiekko-otteluita ja hurraamme koville mutta reiluille taklauksille ja vielä enemmän niiden kostoksi aloitetuille sääntöjen vastaisille mutta jääkiekon "koodiston" mukaisille tappeluille.

    Pelkäänpä pahoin, että jos gladiaattoritaistelut jotenkin elvytettäisiin, riittäisi niille katsojia. Tässä suhteessa roomalaiset taisivat sittenkin olla meitä parempia:
    he myönsivät rehellisesti haluavansa nähdä verta kentällä, eivätkä yrittäneet piilottaa mielihaluaan urheilulajin "kirjoittamattomien sääntöjen" taakse?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni yhteiselämän nykyiset säännöt ovat kuitenkin parempi yhteiskunnallinen instituutio. Ihmisten verenjanoa ei saa tyydyttää miten kovasti tahansa.

      Poista
  2. Hyvä huomio jääkiekko-ottelusta, kovin on tappelut jopa toivottuja varsin NHL:ssä.

    VastaaPoista