Runoni: Elämä, älä puhu minulle elämästä

Aina kun koen elämän,
minun tekee mieleni iskeä sitä nyrkillä naamaan.
Elämän naamaa olisi niin ihana hakata!

Elämäni on kurjaa, tylsää, hirveää.
Elämä yleensä ja biologinen evoluutiokin ovat syvältä.
Siksi ajattelenkin, että täytyisi ottaa teologiassa huomioon
Jumalan kauheus.

Ajattelen: Elämästä paljon parempaa tulisi,
jos kaikki monisoluiset elämänmuodot eliminoitaisiin.
Mikrobit lienevät keskimäärin sentään
suhteellisen onnellista väkeä.

Mutta kirjailija Jukka Piipponen ultrakevyellä lentokoneella
lensi minun ikkunani taa.
Ja hän ylen kovalla äänellään lauloi,
ja hänen riemuaan helisi maa.

Onneksi on sentään ultrakevyt.
Sillä lentämistä ymmärrän.
Brewster-hävittäjäkin kiva olisi.

Kirjoitin tämän runon Herran vuonna 2019 alkaneessa runoryhmässä, johon olen osallistunut. Kirjoitin sen yhtenä sunnuntaipäivänä, jolloin olin masentuneimmillani. Runossa mainitsemani kirjailija Jukka Piipponen on todellinen henkilö. Ja hän ilmeisestikään ei kammoksunut runoani, kun sen olin hänelle tiedoksi saattanut.

Runoni on eräänlainen mukaelma Saima Harmajan runosta 'Peipponen' vuodelta 1932. Olen parhaani mukaan pyrkinyt säilyttämään sen hengen ja elämän tässä.

PS. 1.5.2019. Unohdin mainita sen, että olin paraikaa lukemassa Piipposen kirjaa Joppe – ritari Jorma Karhusen elämä kirjoittaessani runoni.

PS. 11.8.2019. Tälle runolle on olemassa eräänlainen jatko, nimittäin runoni Maailmassa vallitsevat väärät luonnonlait.