Jo viikkoja aikaisemmin minut, instrumentalistikristitty, oli kutsuttu torstaina 18. tammikuuta Herran vuonna 2018 pidettävään luterilaiseen kotikokoukseen. Jouduin raivaamaan asian tieltä pois yhden kapakassakäynnin.
Kokous alkoi joskus klo 17.30:n jälkeen. Se pidettiin yksiössä, ja sinne ahtautui kolmetoista ihmistä. Kutsuttuja oli ollut neljätoista, mutta yksi ei ilmaantunut paikalle.
Aluksi olin mennyt istumaan tuolille, mutta kun paikalle saapui aina vain lisää ihmisiä, niin päätin vapauttaa oman tuolini enemmän tarvitsevalle ja siirtyä lattialle.
Myöskin kodin omistajatar siirtyi lattialle.
Aluksi nautittiin pikari ja sen jälkeen kahvia, teetä, leipää päällisineen sekä jäätelöä.
Tilaisuuden ohjelmaan kuului laulamista, erityisten laulajien lauluja, ja kitarakin oli tuotu mukaan säestämään. Myöskin pidettiin hengellisiä puheita. Yksi osallistujista oli Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon pastori. Myöskin rukoiltiin välillä.
Toinen puhujista oli mainio vanha äijä, jolla oli ollut raskas elämä.
Aluksi olin pitänyt lattialle istumaan siirtymistä rentona asiana. Mutta molemmat jalkani puutuivat ennen pitkää. Vasemman jalan sain taas toimimaan, mutta oikea jalka oli selvästi harmillisempi tapaus. Siihen en saanut kunnolla tuntoa ennen kuin ihmiset päättivät auttaa minut istumaan sängynreunalle. Kummaltakin puolelta joku piti minusta kiinni, kun hoipuin oikea jalka käytännössä käyttökelvottomana sängynlaidalle.
Kesti käsittääkseni vain joitakin minuutteja tunnon palaaminen jalkaan. Ja sitten olin pirteä ja iloinen poika.
Suomenkin televisiossa näkynyt fiktiivinen House-tv-sarja kertoi yhdysvaltalaisessa opetussairaalassa työskentelevästä nerokkaasta diagnostikosta tohtori Gregory Housesta ja tämän johtamasta työryhmästä, joka paini mielenkiintoisten ja erityisen vaikeitten potilastapausten ja sairauksien parissa. Jätän sarjan isomman kuvailun sikseen ja kerron, että sarjan yhdessä jaksossa House seurusteli paraikaa sairaalan ylilääkärin Lisa Cuddyn kanssa. Tämän äiti kehotti sitten Housea kääntymään juutalaisuuteen. Tämä vastasi siihen olevansa ateisti. Ja morsiamen äiti jakoi sitten sellaisen tiedonmurun, että varsin merkittävä osa juutalaisista on ateisteja ja että kysymys oli nyt yhteisöstä, ei henkilökohtaisesta uskosta.
Edes tilaisuuden emäntä ei tiedä minun olevan instrumentalisti. Itse olin alun perin suhtautunut tilaisuuteen osallistumiseen elämäni kauhean ja hivuttavan tylsyyden vähentämiskeinona. Mutta kun olin saanut jalkani kuntoon, niin aloin yhä enemmän saada kiinni mielessäni viime aikoina velloneesta ajatuksesta, että yhteisö on tärkeä, vaikka itse ei kauheasti uskoisikaan.
Ennen vanhaan uskoin, että kristillisen seurakunnan tulee olla uskovien yhteisö. Olen niistä ajoista tehnyt pitkän matkan, kun rupean tätä nykyä painottamaan seurakuntakäsityksessäni yhteisöä.
Outoa on se, että olen ruvennut ajattelemaan myöskin, että kristitty voi myös olla sellainen henkilö, joka ei ole uskovainen.
En nykyään itse usko ihmeisiin enkä edes kauheasti Jumalan johdatukseen tai suunnitelmaan. Olen ajatellut, että voisin olla sellaisen kirkon jäsen, jonka jäsenten ei tarvitsisi uskoa Jumalaan.
On siinä rajalla, voiko minun sanoa oikeasti uskovan Jumalaan. Ainakin koen tunnepohjaista kiintymystä Jumalaan tai Jumala-asiaan.
Mielessäni hahmottelemani puolikristillinen kirkko voisi olla samalla länsimaisen kulttuurin parhaiden perintöjen, perinteiden ja piirteiden puolustamisjärjestö. Näitä ovat mielestäni kreikkalais-roomalainen perintö, kristinusko ja juutalaiskristillinen kulttuuri sekä Valistus ihmisoikeuksineen ja myönteisine suhtautumisineen tieteeseen.
Tilaisuus oli ohi noin puoli yhdeksältä. Sen jälkeen oli vielä jonkin aikaa vapaata jutustelua sekä jäätelönsyöntiä.
Pikku hiljaa porukkaa alkoi lähteä kotiinsa. En yrittänyt tunkea ensimmäisten joukossa eteiseen, sillä tiesin osan porukasta asuvan selvästi itseäni kauempana. Jossain vaiheessa tulin paljastaneeksi jäljellä oleville ihmisille, että kaksikymmentä vuotta aikaisemmin olin tavannut osallistua vastaavanlaisiin tapahtumiin Vantaan vapaaseurakunnan puolessa.
Kun itse lähdin pois, paikalla oli enää vain kaksi vieraista.
...
PS. 26.1.2018: Tilaisuuden emäntä tietää minun nyt olevan instrumentalistikristitty. Hän nimittäin on lukenut tämän blogimerkintäni, sillä hän oli tänään lähettänyt minulle tekstiviestin, jossa hän ilmaisi, että hänestä merkintä on "jotenkin liikuttavan hyvä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti