Palautetaanpa tasavalta vastaamaan sitä, mitä se oli noin vuonna 200 eKr.

Ennen kuin muinaisilla roomalaisilla oli keisarikunta, heillä oli tasavalta (res publica). Sitä ennen heillä oli ollut kuningasvalta. Tasavalta tarkoitti roomalaisille sitä, että valta ei ollut yhdellä, vaan monella.

Roomalaiset vihasivat kuningasvaltaa. Tämä voi johtua osaltaan heidän rasismistaan, sillä heidän kuninkaansa olivat etruskeja.

Mutta etruskikuninkaiden karkottamisen jälkeen roomalaiset pitivät huolen siitä, että valtaa ei koskaan voinut saada yksi mies omiin käsiinsä ellei sitten hyvin väliaikaisesti valtakunnan kohdattua suuren sotilaallisen kriisin.

Mutta Rooma ei ollut demokratia sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Sillä oli kaksi valtakeskusta. Ensimmäinen näistä oli senaatti, joka koostui perinnöllisen aateliston, patriisien, päämiehistä. Myöhemmin tehtiin mahdolliseksi myös plebeijeille eli tavalliseen kansaan kuuluville senaattiin kuuluminen. Senaatti oli neuvoa-antava elin, ja osa valtion virkamiehistä valittiin sen jäsenten keskuudesta.

Toinen valtakeskus, ja periaatteessa se tärkeämpi näistä, oli kansankokous. Se sääti lakeja, mutta Rooman hyväosaiset olivat onnistuneet järjestämään sen äänestyssäännöt sellaisiksi, että ne suosivat törkeän suuressa määrin varakkaita. Jossain vaiheessa asian vuoksi käytiin luokkasotaakin, mikä sai hyväosaisimmat hieman antamaan asiassa periksi, mutta siltikään mitään oikeasti olennaisia muutoksia ei järjestelmään tehty. Myönnytykset olivat melko lailla näennäisiä.

Gaius Octavianus, alun perin Gaius Octavius (63 eKr. - 14 jKr.) oli tosiasiassa Rooman valtakunnan ensimmäinen keisari. Rooman vahva mies, poliitikko ja sotilas Gaius Julius Caesar, adoptoi hänet kuolinvuonnaan vuonna 44 eKr., jolloin tuli murhatuksi, koska miehen epäiltiin havitelleen itselleen kuninkuutta. Silloin Octaviuksesta tuli paitsi Octavianus, niin myös Caesar. Seurasi sisällissota. Ja sen jälkeen toinen sisällissota. Kun Octavianus kavereineen oli lyönyt ottoisänsä kaverin ja sotapäällikön Marcus Antoniuksen vuonna 31 eKr., Octavianus melkoisen taitavana miehenä rupesi manöveroimaan itselleen lisää valtaa. Hän keräsi itselleen kaiken tarpeeksi olennaisen vallan ja julisti että hän oli palauttanut tasavallan kaikessa komeudessaan. Kukaan ei huomannut mitään! Tai sitten ei välittänyt. Roomalaiset kun olivat hyvin tympääntyneitä jatkuviin sisällissotiin. Vuonna 27 eKr. senaatti jopa soi miehelle kunnianarvoisaa merkitsevän arvonimen Augustus. Octavianus sai aikaan suhteellisen rauhan ajan. Kansalaiset saivat keskittyä omiin asioihinsa ja elää rauhassa miten kukin taisi.

Niin Rooman valtakunta palasi kuninkaan hallitsemaksi alueeksi, vaikka sitä edelleen nimitettiin tasavallaksi.

Edellä oleva on johdantoa sille, mitä sanon seuraavaksi:

Varakkaiden ihmisten veronmaksuhalukkuus on usein kyseenalaista. Sellaiset ihmiset tapaavat, jos suinkin, harrastaa sellaisia omaisuusjärjestelyitä, että he joutuvat maksamaan mahdollisimman vähän veroja.

Ongelma ei olisi enää niin kovin suuri, jos siirryttäisiin sellaiseen demokratiaan, jossa ihmisellä olisi vaaleissa ääniä osittain suhteessa siihen, miten paljon he maksavat veroja. Äänimäärä ei olisi pelkästään suhteessa ihmisen maksamiin veroihin vaan osa äänimäärästä tulisi yksinkertaisesti siitä, että ihminen on kansalainen.

Jos ihmisen nauttimista tuloista merkittävä osa olisi peräisin sosiaalituesta tai työttömyyskorvauksesta tai jos ihmisen palkka tulisi julkiselta virastolta tai taholta tai jos hänen työpaikkaansa ei olisi olemassa ilman julkisen vallan tukea, niin hän saisi vähemmän ääniä.

Ääniä ihmisellä voisi olla esim. viidestä kahteenkymmeneenkuuteen. Parillisen määrän ääniä saisi sellainen ihminen, joka ei kuulu edellisessä kappaleessa määriteltyyn joukkoon eli ei olisi olennaisessa määrin riippuvainen julkisista tulonsiirroista. Jos ihminen taas kuuluisi siihen joukkoon, niin hän saisi yhden äänen vähemmän kuin vastaavaa tuloa nauttiva ihminen muuten saisi.

Tämä malli olisi kuitenkin paljon demokraattisempi kuin klassinen Rooman tasavallan aikainen äänestyssysteemi. Se ei veisi kauhean suuressa määrin äänivallan painopistettä ylemmän keskiluokan ja rikkaiden suuntaan, mutta ehkäisisi nk. parempien luokkien veronkiertoa.

Ja sitä paitsi äänoikeus voitaisiin laajentaa 15 vuotta täyttäneisiin, koska mallin ollessa voimassa ei aivonsa täysin kypsiksi vielä saaneiden äänioikeus haittaisi pahemmin.

Mutta ymmärrän täysin, että luultavasti ehdottamani malli olisi koituvan poliittisen vastustuksen vuoksi mahdoton toteuttaa.

Esitän sen sijaan seuraavassa maltillisemman mallin. Jonkatapaista olen tainnut esittää joskus aikaisemminkin:

Tässä mallissa olisi kymmenen prosenttia kansalaisista, joilla olisi kullakin kymmenen ääntä. Tähän joukkoon laskettaisiin se kymmenys, johon kuuluvat nauttivat juuri ja juuri sen verran julkisesta vallasta riippumattomia tuloja, etteivät he kuulu olennaisessa määrin julkisen vallan tuesta riippuvaisiin.

Muilla ihmisillä olisi kaikilla yksi perusääni. Tähän joukkoon kuuluvat olisivat melkein kaikki joko riippuvaisia julkisesta tuesta taikka suhteellisen hyvätuloisia. Kumpaankaan ryhmän kuuluvat eivät nyt voisi saattaa demokratiaa kovin helposti vaikeuksiin vaatimuksillaan, koska heillä olisi vähemmän ääniä.

Sotilailla olisi kullakin yksi ylimääräinen ääni.

Avioliitossa olevista saisi kumpikin osapuoli yhden lisä-äänen elossaolevaa lasta kohti siihen asti kuin tämä ei ole täysi-ikäinen. Puolisot voisivat saada korkeintaan kolme ääntä kumpikin.