Minusta tuntuu, että olen viime aikoina alkanut enemmän ymmärtää elämän rumuutta. Samasta syystä, tai halusta ymmärtää sitä, olen myöskin seurannut viime aikoina telkusta "Nolot vartalot" -sarjaa, ja myöskin karaistakseni itseäni (tähän sopisi hymiö).
Olen myöskin viime ajat katsonut sarjaa "Spartacus: Gods of the Arena". Sen tarina (tai "tarina") sijoittuu ajallisesti varsinaista Spartacus-sarjaa edeltävälle ajalle. Spartacus-sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa ("Spartacus: Blood and Sand") oli kysymys siitä, että Spartacus-niminen kaveri joutui orjaksi ja sitä myötä gladiaattorikouluun Capuaan. Miehestä sukeutui varsin hyvä gladiaattori, mutta ura katkesi siihen, että hän ja hänen kaverinsa tekivät kapinan ja pakenivat gladiaattorikoulusta. Sitten syttyi sota Spartacuksen ja Rooman tasavallan välille, koska jälkimmäinen halusi kukistaa orjat, koska nämä olivat vastoin Rooman lakia vapauttaneet itsensä. En koe pilaavani tästä kertomalla kenenkään tv-sarjan katsomisiloa, koska Spartacus oli todellinen historiallinen henkilö, ja hänestä voi itse kukin lukea historiankirjoista. Tai vaikka Wikipediasta.
No, ensimmäisen tuotantokauden kuvaamisen jälkeen nimipääosaa esittänyt heppu oli sattunut kuolemaan, joten ennen kuin alettiin kuvata toista tuotantokautta ("Spartacus: Vengeance") uudella pääosanäyttelijällä tehtiin tuo "välisarja" "Spartacus: Gods of the Arena", jota katson ihan vain huvikseni, kun ei ole muutakaan tekemistä. Odotan kuin kuuta nousevaa varsinaisen sarjan toisen tuotantokauden alkamista. Spartacus on minun sankarini.
Toisen tuotantokauden jälkeen valmistui vielä kolmas tuotantokausi nimeltä "Spartacus: War of the Damned". Siinä sota päättyy.
Spartacuksesta olen kirjoittanut blogiini joskus:
Paha sai yhden kerran palkkansa: Crassus ja Spartacus
Muinaisen Rooman valtakunnan gladiaattori-instituutio kuvaa elämän julmuutta. Tyypillinen gladiaattorikoulun asukki oli orja, joka oli pakotettu gladiaattorikoulutukseen. Vaihtoehtoina gladiaattoriudelle olivat esim. välitön kuolema tai joutuminen kaivosorjaksi. Gladiaattorit opettelivat lähitaistelua, ja lopulta heidät sitten pistettiin areenalle taistelemaan oikeilla aseilla toisia gladiaattoreita vastaan Rooman kansalaisten huviksi. Monet tietenkin kuolivat "ammatissaan". Gladiaattoreitten hommaan kuului se, että piti mahdollisimman hyvin olla näyttämättä ulos pelkoaan, ja myöskään kipua ei saanut näyttää. Kuolema piti kohdata rohkeasti. Yksittäiset gladiaattorit saattoivat nousta juhlituiksi kansansuosikeiksi, mutta suosio päättyi, jos gladiaattori kuoli tai haavoittui vakavasti. Kyseessä oli kuitenkin vain kansanhuvi, ja gladiaattoreilla ei katsottu olevan ihmisarvoa. Jos gladiaattori kuitenkin selvisi tarpeeksi monesta taistelusta, niin hän saattoi päästä vapaaksi.
Kokeneet gladiaattorit olivat toki parhaista parhaimpia taistelijoita, ja tämä selittää sen, miten oli mahdollista se, että Spartacus ja hänen gladiaattorikoulusta karanneet toverinsa onnistuivat selviämään ensimmäisistä yhteenotoistaan roomalaisten armeijoiden kanssa. Sekä se, että he onnistuivat kouluttamaan heidän luokseen saapuneet köyhät ja karanneet orjat sotilaiksi ja muokkaamaan sekalaisesta seurakunnasta tehokkaan sotakoneen, jolla onnistuivat puolustamaan pitkään vapauttaan.
Vertaisin gladiaattori-instituutiota härkätaistelu-instituutioon. Toinen eroaa toisesta siinä, että toisessa on julmaan spektaakkeliin sidottuina pelkästään ihmisiä, ja toisessa myös eläimiä. Elämä on julmaa, se!
...
PS 18.5.2016: Spartacus ja hänen orjakapinansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti