Hengellisen elämäni historia, kun nyt on kerran joulukin

Nyt on 24. päivä joulukuuta eli jouluaatto Jeesuksen vuonna 2019. Jouluaattona Suomessa jaetaan joululahjat. Melko monessa muussa maassa ne jaetaan vasta joulupäivänä.

Olen osoittanut viime vuosina taipumusta uskonnottomuuteen. Ja kun tilanne eskaloitui viime kesänä, niin olen joutunut miettimään myöskin Jeesuksen hautaamista 30-luvulla.

Minun on hirvittävän vaikea asennoitua sillä lailla, että Jeesus ei olisi noussut kuolleista. Minun on erittäin vaikea ajatella, että Jeesuksen maallinen tomumaja olisi mädäntynyt ja tuhoutunut muiden ihmisten maallisten majojen tapaan.

Kerron seuraavassa koko hengellisen elämäni tarinan:

Synnyin vuonna 1970. Vanhempani olivat Suomen viralliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvia ihmisiä, mutta eivät kovin uskovaisia.

Isäni vanhemmat olivat jollakin lailla uskovaisia. Asuin vanhempieni ja ensimmäisen pikkuveljeni kanssa samassa talossa heidän kanssaan lapsena peruskoulun toiselle luokalle asti.

Teini-iässä ainakin periaatteessa pidin kristinuskoa hyvänä asiana, mutta olin asian suhteen melko arka. Kävin myöskin rippikoulun, vaikkakin vuoden luokkatovereitani myöhemmin, koska olin unohtanut ilmoittautua siihen.

Minulla alkoi aikaa myöten olla melko ahdasmielisia ajatuksia. Oma syntisyyteni myös ahdisti minua. Tästä minut vapahti vuonna 1993, kun olin 22-vuotias, tapahtunut kristinuskon perusasian tajuaminen. Tämä perusasia oli seuraava: ihminen pelastuu, kun hän luopuu kokonaan omista mahdollisuuksistaan ja omista yrityksistään kelvata Jumalalle ja elää moraalisesti hyvää elämää ja samalla perustaa suhteensa Jumalaan yksin Kristuksen sovitustyöhön. Pyhä henki tuli minuun. Lyhyesti sanoen tämä totuus kuuluu: "Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään."

Oivallukseni vaikutti olevan siinä määrin vastoin ihmisen luontaista tapaa ajatella, että koin sen olevan Jumalan työtä. Varsinkin kun siihen kuului myös Pyhän hengen voimavaikutus. Minusta tuntui hämmästyttävältä, että Jumala onkin oikeasti olemassa, eikä kyse ole pelkästään uskonnosta. "Kappas!"

Samoihin aikoihin kun oivalsin asian, aloin olla myös sitä mieltä, että ikuista helvetinpiinaa ei ole. Uusi kantani helvetinpiinaan johtui teologian tohtori T. P. Virkkusesta, jonka uskonnonpsykologisia kirjoja olin lukenut ja jolta olin saanut tietää, että Uuden testamentin tavallisimman opetuksen mukaan jotkut pääsevät taivaaseen ja toiset joutuvat tuhon omiksi. Eli ei ole olemassa eikä tulekaan olemaan ikuista helvetinpiinaa.

Kristinuskon perusasian tajuaminen sekä EU-säädökset mahdollistivat erilaisten oluitten maistelun.

Kristinuskon perusasian tajuaminen antoi minulle myös filosofista selkärankaa. Minä todellakin pyrin menemään todellisuus edellä.

Vuonna 1995 aloin käydä Vantaan vapaaseurakunnassa, joka kuuluu Suomen vapaakirkkoon. Suomen Vapaakirkko on sellainen vapaakirkko eli suhteessa julkiseen valtaan riippumaton kirkkokunta, joka on uskonnonharjoitukseltaan ja opeiltaan Suomen virallisen evankelisluterilaisen kirkon ja Helluntaiherätyksen välimaastossa. Tai kuten eräs uskonsisareni oli silloin lausunut: "Me olemme kuten helluntailaiset mutta järkevämpiä."

Vaikka Suomen vapaakirkon oppien mukaan kastaminen ei ole välttämätöntä, pyysin, että minut kastettaisiin. Ja niin minut kastettiin.

Minulla oli myös helluntailaisia sukulaisia, mutta olin jonkin verran vierastanut Helluntaiherätystä samoin kuin Suomen virallista evankelisluterilaista kirkkoakin. Niinpä Suomen vapaakirkko sopi minulle kuin nappi silmään. Aluksi.

Minulla oli sellainen puoliliberaali näkemys Raamatusta, että se ei ole Jumalan sanaa, mutta siinä on Jumalan sana. Tämä ei toki ollut sama kuin Suomen vapaakirkon näkemys, joka on konservatiivisempi.

Eräs toinen uskonsisareni sanoi kerran minusta, että olisin agnostikko, mikäli en olisi oivaltanut kristinuskon perusasiaa.

Minua alkoi ajan mittaan ottaa päähän se, että saarnastuolista usein mainittiin ikuinen helvetinpiina. Lisäksi minua otti päähän muutenkin. Puolisen vuosikymmentä Suomen vapaakirkon jäsenenä oltuani erosin kirkosta.

Minussa oli myös syntynyt kaunaa Jumalaa kohtaan, koska hän oli antanut minulle niin vähän. Mutta en halunnut silti luopua Kristuksesta.

Paljon myöhemmin, vuoden 2016 keväällä kuitenkin tulin siihen tulokseen, että periaatteessa voi ajatella Kristuksen sovitustyötä pelkästään työhypoteesina. Tarkoitan sitä, että sen takana ei välttämättä ole toimivaa Jumalaa, vaan kyseessä saattaa olla vain hyvää tekevä psykologinen ilmiö. Rupesin nimittämään uutta asennettani instrumentalismiksi.

Vuoden 2019 kesästä alkaen olen kyennyt avautumaan Pyhälle hengelle ilman Kristusta välissä.

...
PS. 22.6.2020: Ja sama toisella kielellä: Istoria de mea vive spirital.