Onko ihminen hyvä vai paha?

Ihminen on luotu evoluution kautta. Se merkitsee sitä, että ihminen ei ole luonnostaan mikään enkeli. Mutta ei mikään paholainenkaan. Ihminen on erittäin sosiaalinen laji. Ja lajinkehityksemme huippuna sosiaalisina olentoina voidaan pitää puhuttua kieltä, jota ihminen on oppinut kirjoittamaan muistiinkin ajan kanssa.

Koska ihminen on biologisesti eläin eikä enkeli, vaikka kuinka sosiaalinen, niin lajimme yksilöillä on keskimäärin geneettinen taipumus suosia lähisukulaisiaan ja myös jossain määrin niitä ihmisiä, jotka muistuttavat tarpeeksi itseä ulkomuodoltaan, tavoiltaan, kieleltään ja arvoiltaan. Muita voidaan epäillä syvästi tai jopa viedä näiltä oikeus elämään, jos yhtäkkiä tavataan. Tällä konstilla eri ihmisryhmät ovat pärjänneet ja selvinneet hengissä. Liiallinen sinisilmäisyys omaan heimoon kuulumattomia kohtaan on usein kostautunut enemmän tai vähemmän letaalilla tavalla, tai ainakin tavalla josta on aiheutunut haittaa omalle elämälle.

Ihmisen sosiaalisuuden lempeä ja leppeä puoli kohdistuu siis itselle jollakin lailla läheisiin eli sisäryhmään. Muita kohtaan ihminen on osannut olla kirjoitetun ja kirjoittamattoman historiansa silmittömän väkivaltainen tai ainakin joka tapauksessa syrjivä. Vaikka on syntynyt oppeja, jotka painottavat kaikkien ihmisten kuulumista samaan ihmiskuntaan, niin silti ihmisen luontainen jyrkkyys ulkoryhmäläisiä vastaan nostaa aina päätään.

Jotkut ihmisistä voivat suhtautua automaattisen ystävällisesti vieraisiin, mutta tällainen suhtautuminen toimii oikeastaan vain silloin, jos kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Muutoin sinisilmäiset hyvät ihmiset joutuvat hyväksikäytetyiksi tai joskus jopa tuhotuiksi.

Sekä ihmisen luontainen hyvyys omia kohtaan että pahuus vieraita kohtaan ovat saman kolikon, ihmisen sosiaalisuuden, eri puolet.

Koska lajimme on kerran syntynyt evoluution kautta ja ihminen sikäli on eläin, me olemme moraalisesti epätäydellisiä emmekä siitä omin voimin pääse yli eikä ympäri. Jokainen voi tutkailla syvimpiä vaikuttimiaan, ja jos hän pystyy olemaan rehellinen itselleen, niin hän silloin ainakin jossain määrin löytää itsestään pahuuden, johon kuuluu myös sellaisia asioita kuin itsetehostuksen tarve, tarve korkeaan statukseen, itsekkyys, ahneus, kostonhalu, itselle valehtelu jotta itsestä tuntuisi paremmalta, halu tuntea olevansa hyvä tai ainakin jollakin lailla kunnollinen tai muita parempi ihminen, halu arvostella itseään toisella mittapuulla kuin muita ja halu pitää omia parempia puoliaan muiden ihmisten hyvyyden mittana.

Monet kristityt eivät mielellään pidä ihmislajin edustajia eläiminä. Kumma kyllä silti kristityillä näyttäisi olevan melko lailla realistinen taju ihmisen pahuudesta. Nykyään meillä länsimaissa on kuitenkin olemassa maallistuneita ihmisiä, jotka hyväksyvät evoluution tosiasiana, mutta tosiasiassa kieltävät ihmisen olevan biologinen olento, jonka henkinen puoli on täysin evoluution muovaama. Nimitän tällaisia ihmisiä uusmarxilaisiksi uuskreationisteiksi.