Sanotaan, että suuret kertomukset ovat kuolleet.
Jokunen viikko tai kuukausi takaperin olin julkaissut blogimerkinnän, jossa käsittelin rakastamaani fantasiakauhu-tv-sarjaa Supernatural, jossa kaksi veljestä nitistelee ihan ammatikseen demoneita ja muita öttiäisiä. Tai tarkemmin sanoen he tekevät kyllä hommaa vapaaehtoistyöpohjalta, koska ei kukaan maksa heille siitä.
En varsinaisesti itse nykyään usko henkimaailmojen olemassaoloon, joten en pidä kauhean uskottavana sellaista, että joku voisi oikeasti tappaa demoneita. Mutta Supernatural on kuitenkin kannaltani edelleen hyvin viihdyttävä. Kun katsoo viihdettä, ei ole kauhean tärkeätä uskoa kaikkeen siihen, mitä siinä esitetään olevaksi. Ja Supernaturalin tekijät eivät väitäkään sarjan olevan muuta kuin fiktiota.
Kuitenkin, Supernaturaliinkin liittyen, keksin jokin aika sitten sellaisen ajatuksen, että minä tapan demoneita itsekin, mutta vain kuvaannollisesti. Tärkeää on joka tapauksessa muistaa, että ihmisen on tärkeää tunnustaa omat itsessä luonnostaan piilevät demoninsa. Ilman sitä on vaikea taistella kuvaannollisia ulkoisia demoneita vastaan tehokkaasti.
Voisin myös kuvitella, että maailmassa vallitsee eeppinen metafyysinen taisto hyvän ja pahan välillä. Mutta tätä ei voi todistaa. Siihen voi vain uskoa. Ja ensimmäisenä myönnän itse, että tällainen usko on vain uskoa, ei tietoa tieteellisessä mielessä.
Tämä on minun suuri kertomukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti