Kun rautaesirippu oli laskeutumassa Itä-Euroopan yllä, yhdysvaltalainen kirjailija John Steinbeck kuvaajansa, alun perin unkarilaisen, myöskin kuuluisan Robert Capan kanssa, matkusti Neuvostoliittoon tekemään reportaasia tavallisista neuvostoliittolaisista. Vuosi oli 1947. Reportaasikirjan nimeksi tuli Matkalla Neuvostoliitossa.
Reissu kesti noin kahden kuukauden ajan. Steinbeck oli ilmeisesti saanut viisumin hommansa suorittamista varten siksi, että Neuvostoliitossa häntä pidettiin jonkinlaisena työväen ystävänä. Capa oli vähällä joutua jäämään pois, sillä neuvostoliittolainen osapuoli oli vakaasti sitä mieltä, että heillä on itsellään hyviä valokuvaajia. Mutta Steinbeck piti päänsä, ja lopulta Capan tulo mukaan hyväksyttiin.
Moskovaan mentiin Helsingin kautta. Neuvostoliittolaisen matkustajalentokoneen viivästyksen vuoksi Steinbeck ja Capa joutuivat yöpymään hotellissa Helsingissä. Steinbeck sai kaupungista murheellisen ja ilottoman vaikutelman, jonka hän pisti vasta loppuneen sodan syyksi.
Neuvostoliitossa heidän isäntänään toimi VOKS, joka oli ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitava organisaatio. Heillä oli koko matkan ajan joku katsomassa heidän peräänsä ja hoitamassa käytännön asioita, ja jälkimmäinen toimi oli todella tarpeellinen.
Kaverukset kävivät Moskovassa, Ukrainassa, Stalingradissa ja Georgiassa.
Steinbeck puhuu melkein koko kirjan ajan toisen heidän päällystakikseen määrätyn henkilön, Tshmarskin, gremlinistä. Nykyään "gremlin" tarkoittaa kauhukomediaelokuvan "riiviöitä" tai Marvel-kustantamon sarjakuvissa esiintyvää superroistoa. Tuohon aikaan sana merkitsi englanninkielisessä maailmassa jonkinlaista ihmisille onnettomuuksia aiheuttavaa aavetta.
Steinbeck kuvaa itsensä ja toverinsa matkaa ja kokemuksiaan Neuvostoliitossa ja maan ihmisiä mutkattomasti ja letkeällä tavalla. Uskon hänen kuvauksensa olevan rehellinen, vaikka hän ei pahemmin kirjassaan arvostelekaan maan järjestelmää.
Kirjasta löytyi myös sellainen minusta mielenkiintoinen yksityiskohta, että Steinbeck kertoo tavallisten neuvostoliittolaisten kunnioittaneen kauhean paljon toisen maailmansodan lopulla kuollutta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisten suhteitten suojeluspyhimystä, Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Rooseveltia.
Täytyy sanoa, että olen harvoin lukenut mitään kirjaa, jota on ollut yhtä mukava ja samalla helppo lukea, vaikka kyseessä on matkakertomus diktatuurisuurvallan tavallisista kansalaisista. Luin kirjan muuten mahdollisimman nopeasti, mutta loppupuolella rupesin hidastelemaan, koska tiesin kirjan loppuvan ennen pitkää.
Kirja ilmestyi matkaa seuraavana vuonna, vuonna 1948. Robert Capan osan kirjan kuvittamisessa julkisuus lyttäsi perusteellisesti. Hänen valokuviaan haukuttiin latteiksi. Capasta tuli silti yhä kuuluisampi.
Kirjan loppupuolella on lyhyt Capan kirjoittama huumoripitoinen kuvaus matkakumppanistaan.
Suuren neuvostomaan kansalaisilla oli totisesti syytä kunnioittaa Rooseveltia pyhimyksenomaisena hahmona. Joku toinen USA:n presidentti olisi antanut Neuvostoliitolle sotilaallista ja taloudellista apua vain juuri ja juuri sen verran, että se olisi pystynyt jotenkin jatkamaan sotaa Saksaa vastaan. Kun Wehrmacht ja Puna-armeija olisivat jauhaneet lopulta toisensa murskaksi joskus 1940-luvun loppupuoliskolla, olisi ollut vuoro anglo-kanado-amerikkalaiselle maihinnousulle. Sitten olisi vapautettu ensin Länsi-, Keski- ja Itä-Eurooppa kansallissosialismista ja lopuksi Venäjä kommunismista. Ehkäpä Kiinallekin olisi voinut tehdä saman Japanista selvittyä? Joka tapauksessa Suomikin olisi tullut tämän prosessin yhteydessä USA:n valtaamaksi mutta luultavasti hyvässä hengessä; Coca-Colaa olisi tässäkin skenaariossa silti saatu ehkä vasta 1952?
VastaaPoistaMutta eeei. Ei ei ei, Neuvostoliiton piti antaa USA:n suosiollisella avustuksella orjuuttaa puoli Eurooppaa kokonaan ja Suomi silleen puoliksi sekä päästää levittämään kommunismin syöpää läntiseenkin Eurooppaan intellektuellien myrkynkylvönä, jonka seurauksista saamme edelleen kärsiä.
Johan neuvostolaiset olisivat olleet suorastaan hävyttömän kiittämättömiä, elleivät kaiken tämän jälkeen olisi palvoneet tämän mahdollistanutta Rooseveltia?
Mä olen saanut sellaisen käsityksen, että herra Churchill oli valmiimpi tekemään etupiirirajoja kuin Roosevelt. Jälkimmäinen oli hieman naiivi herra, jolla oli kuitenkin demokraattisempi katsanto kuin Churchillillä. Mutta on todella ikävää, että Yhdysvallat vetäytyi valvontakomissiosta.
Poista...Olisi ollut vaikea säädellä sitä, missä määrin annetaan Neuvostoliitolle apua, oikealla tavalla.