Hän meni ja kuoli. Hän oli oikeastaan ihan hyvä kaveri. Hänen nimensä oli Juha.
Erään tuntemansa ihmisen kehotuksesta hän oli mennyt tiettyjen vaivojensa takia lääkärissä käymään. Hän kuoli lääkärin käsivarsille. Oli saanut sydänkohtauksen. Sydän oli ilmeisesti lopussa, kun ei siitä ruvennut taas toimimaan. Apu oli niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.
Paikassa, jossa tapaan käydä ja jota nimitän nyt Hyvien ihmisten taloksi, Juha oli tavanomainen vieras. Hän kävi minun ja muiden kanssa mielellään lenkillä Lammaslammen ympäri. Nopeilla jaloilla sen ympäri kävelee hyvissä olosuhteissa lyhintä reittiä viidessätoista minuutissa. Juhalla oli nopeat jalat, paitsi aivan viime aikoina.
Hyvien ihmisten talossa on nyt olotilan pöydällä ollut kaksi kynttilää palamassa ja niiden keskellä kehyksissä kuva Juhasta.
Juha ei olisi tehnyt pahaa ihmisellekään. Hän oli joviaali, rauhallinen ja sopuisa persoona, josta kaikki pitivät.
Sääli että tällainen ihminen kuolee ennen aikojaan. Hän oli vasta viisikymppinen. Mitä menit Juha tekemään!
Mutta sinä päivänä, jona meille kerrottiin Juhan kuolemasta, paikalla oli käymässä eräs kaverini, joka lohdutti meitä sanomalla jotenkin siihen tapaan, että tämä maailma on niin kovin paha paikka, että mitä sitten kuoleman jälkeen onkin, niin se ei voi olla pahempaa kuin elämä täällä. Minusta tämä oli hyvin sanottu, ja itse asiassa auttaa minua suhtautumaan kuolemanjälkeiseen asiana myönteisemmin kuin olen tehnyt aikaisemmin (katso aikaisemmasta suhtautumisestani siihen täältä, jos haluat).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti