Mummini Elma

Keskiviikkona 11. päivänä maaliskuuta Jeesuksen vuonna 2020 mummini, isäni äiti Elma Kärnä kuoli hoitokodissa Kauniaisissa sijaitsevassa Kaunialassa. Hän oli ollut tavanomaista huonompana 15 päivän ajan ennen kuolemaansa.

Elma oli kotoisin Pohjanmaalta. Hän meni naimisiin Paavo Kärnän kanssa. Yhteinen koti oli Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevassa Kaivokselassa sijaitsevassa omakotitalossa. Paavo oli kotoisin Neuvostoliitolle rauhojenteossa jääneeltä Kurkijoelta, joka sijaitsee Laatokan länsikulmassa.

Elma ja Paavo saivat kolme lasta, ikäjärjestyksessä Seija, Seppo ja Ulla. Seposta tuli minun isäni.

Kun Seppo nai äitini Sirpan, nuorelleparille rakennettiin taloon uusi siipi kodiksi.

Synnyin vuonna 1970.

Vuonna 1972 Helsingin maalaiskunta muutettiin Vantaan kauppalaksi.

Kolmen ja puolen vuoden kuluttua syntymästäni perheeseeni syntyi toinen lapsi Sami. Seitsemäntoista vuotta syntymäni jälkeen perheeseen syntyi Joonas, mutta siinä vaiheessa me olimme jo pitkään asuneet muualla.

Ukkini ja mummini talossa oli aina heidän lisäkseen asunut joitakin heidän sukulaisiaan, ketkä milloinkin.

Mummi oli kotirouva ja hän oli hyvä auttamaan vanhempiani lastenhoidossa, joka olikin helpompaa, kun asuttiin kerran samassa talossa.

Kotimme ja isovanhempieni asunnon välissä oli väliovi, joka pidettiin öisin kiinni. Minulla oli kuitenkin taipumusta karata aamuisin ulkokautta ukin ja mummin kotiin. Myös veljeni Sami harrasti samaa.

Sunnuntaiaamuisin heidän kodissaan saatettiin kuunnella radioitse jumalanpalvelusta.

Ukki oli muuten ammatiltaan poliisi.

Vuonna 1974 Vantaan kauppala muutettiin Vantaan kaupungiksi.

Mummi oli hyvä ruoanlaittaja ja leipoja. Aivoihini iskostui ikuisiksi ajoiksi kuva hänen leipomastaan hiivaleivästä.

Ollessani peruskoulun toisella luokalla minä ja perheeni muutimme Varistoon vanhempieni rakentamaan omakotitaloon.

Minulla ja Samilla oli hyvät ja läheiset suhteet isänpuoleisiin kahteen serkkutyttöömme, Satuun ja Tanjaan. Varsinkin lapsina olimme paljon tekemisissä keskenämme. Käytimme serkusporukastamme nimeä Pöpin serkukset.

Mummila oli itse asiassa eräänlainen isänpuoleisen suvun keskuspaikka. Siellä pidettiin varsin pitkään suvun yhteisiä joulujuhliakin. Ja muitakin juhlia ja tilaisuuksia.

Muutettuani Varistoon kävin mummilassa edelleen melko usein. Varsin usein omalla polkupyörällä. Vasta joskus aikuisiällä lopetin polkupyöräilemisen. Sitten piti käydä mummilassa muulla tavalla.

Aina tuli paljon juteltua ukin ja mummin kanssa.

Mummi oli kiltti ja hänellä oli sydän kultaa.

Jossain vaiheessa mummi ryhtyi helluntailaiseksi. Paavo ei tehnyt samaa.

Vuonna 2005 Elman mies Paavo, ukkini kuoli. Tämä oli varsin suuri järkytys Elmalle.

Vuonna 2007 minun ja veljieni äiti kuoli. Vain kolmen kuukauden kuluttua tästä isämme kuoli. Sepon menetys oli erittäin suuri järkytys mummilleni. Lapsen ei pitäisi kuolla ennen äitiään.

2010-luvulla Elma eli hoivakodissa tai itse asiassa kahdessa. Aluksi hän oli vain intervallihoidossa, ja myöhemmin järjestelystä tuli pysyvä. Hänen asuinkumppaninsa eivät kyenneet enää pitämään hänestä kunnolla huolta, kun Elman dementia oli pahentunut.

Dementia eteni pikku hiljaa. Hänen sukulaisensa, minä mukaan lukien, kävimme häntä aina välillä katsomassa, eniten varmaan mummilan talossa asuva väki. Lopulta hänen oli vaikea tunnistaa enää läheisiään.

Mummi oli syntynyt 4.5.1924. Vuoden 2019 toukokuussa pidettiin hoivakodissa hänen syntymäpäiväjuhlansa. Melkein jokainen hänen lähisukulaisistaan pääsi paikalle. Syntymäpäiväjuhliin oli järjestetty myös elävää musiikkia. Mummi vaikutti minun silmiini kuitenkin melko myrtsiltä. En tiedä, ymmärsikö hän, mistä oli kyse.

Vuoden 2020 helmikuun lopulla mummi oli mennyt äkisti huonompaan kuntoon. Jalat olivat menneet kylmiksi ja valkoisiksi. Kipujakin oli ollut. Morfiini oli auttanut jalkojen verenkierron palautumisessa.

Nyt hänen sukulaisensa, minä mukaan lukien, kävimme häntä katsomassa melko usein. Mummi oli suhteellisen paljon tiedottomassa tilassa.

10. maaliskuuta kävin kahden tätini ja serkkutyttöni kanssa mummia katsomassa. Jos muistan oikein, niin olimme paikan päällä kahden tunnin ja 40 minuutin ajan.

Seuraavan päivän 11. maaliskuuta aamuna klo 7 Elma kuoli. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: "Aamen. Halleluuja!"

Mummin kuolema pisti mielen matalaksi.

Kahden päivän päästä perjantaina ja 13. päivänä tapahtui minulle uusi isku. Minulla ei ole taipumusta taikauskoisuuteen, mutta nyt sitten tästä päivästä tuli todellinen epäonnen päivä. Yhdistykseni, jonka aktiivi olen ollut iät ajat, sulki kummatkin toimipisteensä. Yhdistys ja sen paikallinen toimipiste olivat merkinneet minulle hyvää olohuoneen jatketta ja eräänlaista sosiaalisen elämän keskusta. Ja siellä oli aina päässyt syömään huokean ja hyvän lounaan klo 11:n ja 12:n välisenä aikana.

26. maaliskuuta annoin itselleni luvan surra mummin kuolemaa. Samana päivänä oikean jalkani polvi oli alkanut vihoittelemaan. Vihoittelu johtui siitä, että olin joitakin viikkoja aikaisemmin jotenkin onnistunut pamauttamaan polveni ollessani pikakurottamassa lippalakkiani, joka oli kovan tuulen vuoksi lähdössä lentoon.

Ja seuraavana päivänä oli sitten mummin hautajaiset Pyhän Laurin kirkolla eli Helsingin pitäjän kirkossa klo 12.30 alkaen. Kun aamupäivällä olin saanut puettua pyhävaatteet päälleni, mieleeni juolahti kysymys, että olinko muistanut laittaa kainaloihini deodoranttia. No, ehkä hautajaispäivänä deodorantti ei ole maailman tärkein asia.

Koronapandemian vuoksi kappelin sisätiloissa ei pidetty mitään menoja. Oli kuitenkin hyvä ilma eikä tullut kylmä, kun odotimme tilaisuuden alkamista kappelin ulkopuolella. Olimme tulleet kaikki paikalle enemmän tai vähemmän hyvissä ajoin.

Polveni oli edelleen melko ikävässä kunnossa, mutta pysyin pystyssä. Panin merkille, että myöskin vanhemman pikkuveljeni vaimo linkutti.

Paikalle saapui melko suuri osa isänpuoleisesta suvustani. Yhteensä meitä oli kolmetoista. Pienin pikkuveljeni Joonas ei päässyt paikalle, koska hän oli ehtinyt jonkin aikaa aikaisemmin muuttaa Balille.

Minä osallistuin arkun kantamiseen siirtopyörille. Ja sitten minä ja viisi muuta vedimme kärryt hautausmaalle ao. paikalle.

Kun sinne olimme päässeet, me otimme hihnoista kiinni ja laskimme arkun hautaan.

Seuraavaksi naispuolinen kanttori lauloi. Naispuolinen pastori piti asiaan kuuluvat puheet ja rukoukset ja veti uskontunnustuksen. Myöskin laulettiin yhteislauluja. Pastori luki välillä Johanneksen ilmestystä, joka minusta on mielipuolisin kristillisen Raamatun kirjoista. Mutta ehkä hautajaisissa sen lukeminen on ihan okei.

Jokainen pudotti valkoisen ruusun hautaan. Ja sitten nostettiin kumpu siihen päälle, ja sen päälle laitettiin kukkalaitteet.

Hautajaiset olivat ohitse. Jonkin aikaa vielä juteltiin. Pastori ja kanttori lähtivät pian menemään.

Aiomme pitää kesämmällä, kun pahin korona-aika on ohi, vielä muistojuhlan. Minulle kävisii hyvin, että se pidettäisiin mummilassa. Jos vieraiden lasketaan mahtuvan sinne, niin ehkä pidetäänkin.