Millainen olisi lempikirkkokuntani

Kirjoituksessani, jossa kerroin pistäväni kirkossakäymisen toistaiseksi jäihin, olin luvannut kirjoittaa siitä, millainen olisi oma lempikirkkokuntani. Tässä olisi nyt jotain raapustusta aiheesta.

...Minä olen tavallaan kyllästynyt protestantismiin. Roomalaiskatolinen kirkko on luopunut monista niistä törkeyksistään, joiden vuoksi uskonpuhdistus 1500-luvulla käynnistyi. Myöskin joidenkin vuosien takaiset oppikeskustelut katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen välillä olivat johtaneet siihen, että paavinkirkko oikeastaan hyväksyi nyt protestanttisuuden periaatteen Yksin uskosta. Protestantismin ydintä on myös siinä, että jokainen tulee onnelliseksi omalla kristillisellä uskollaan. Haittapuoli protestantismista on siinä, että kuka tahansa voi kyllästyä oman kirkkonsa oppiin tai käytäntöihin, erota siitä ja perustaa oman kirkkokunnan. Ja niitä kirkkokuntia on nykyään todella paljon. Kristikunnasta on tullut todella hajanainen.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on kansallinen kirkko, joka on tottunut olemaan valtion oma virastokirkko. Siksi se nykyään yrittää miellyttää kaikkia ja lopulta ei sitten miellytä kovinkaan monia. Omaa virallista luterilaista kirkkoa ei juurikaan kunnioiteta yhteiskunnassa.

Katolinen kirkko taas on vanha ja jylhä, ja sitä ei tunnu heiluttavan mikään. Se on konservatiivinen ja sen oppi ja käytännöt muuttuvat vain hitaasti ja harkiten. Jotenkin sitä on vain pakko kunnioittaa. Tätä kunnioitusta tosin hieman heikentää maailmanlaajuisesti katolisen kirkon takavuosina harjoittama pappien pedofilian peittely.

Paavinkirkko on myös kansainvälinen aivan toisessa määrin kuin perinteiset luterilaiset valtionkirkot. Maailmanlaajuisen kristillisen kirkon pitäisikin olla kansainvälinen, ja tämän pitäisi näkyä jotenkin käytännössäkin.

Itse ajattelisin yleensä kirkoista, että niiden tehtävä olisi säilyttää kristillinen totuus, ja sellaisena kirkon ei tarvitse olla täydellinen, kunhan ei ole täysin hoomoilasena. Tällaisessa kirkossa ihminen voi olla mukana ja jäsenenä, vaikka olisi itse joskus enemmän oikeassa kuin kirkko.

Yksi tärkeimmistä syistä sille, että minä en ole liittymässä Roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi, on se, että minä en sitten millään suostu uskomaan, että paavi olisi tietyllä tavalla oppia lausuessaan ("ex cathedra") erehtymätön. Nk. sakramenttien paljous myös hieman ihmetyttää. Samoin katolisen kirkon oppi ehtoollisaineiden olemuksesta.

Mielestäni katolisella kirkolla on ollut jo alusta alkaen tietty ajatusvirhe, se että koska Jeesus oli asettanut apostoli Pietarin kirkkonsa johtajaksi ja koska perimätiedon mukaan apostoli Pietari oli ollut Rooman piispa, niin siksi myös Pietarin seuraajilla tulee olla sama valta kuin apostoli Pietarilla. Minusta Jeesus antoi kristillisen kirkon johtajan viran ainoastaan Pietarille, tai ainakin on aika vaikea perustella saman hengellisen johtajan arvovallan periytymistä muille Rooman piispoille.

Myöskin ihmisten eroaminen aikojen kuluessa Roomalaiskatolisesta kirkosta on varmaan ollut usein sangen perusteltua. Väärinkäytökset ja opin vääristely eivät saa viedä oikeaa kirkkoa mukanaan. Mikään kirkkokunta ei ole oikeassa pelkästään sillä perusteella, että se on vanha. Silti toki nykyinen kristillisen kirkon hajaannus on sääli ja häpeä ja toivon, ettei se kestä ainakaan näin laajana enää montaa vuosisataa.

Koska en nyt aivan vielä ole aikeissa liittyä katolisen kirkon jäseneksi, niin esitän seuraavassa, millainen olisi minun mielestäni hyvä kirkkokunta.

Hyvä kirkko muistuttaisi jossain määrin luterilaista kirkkoa. Ainakin käsityksessään armosta, siitä että Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään, vaan ihminen pääsee Jumalan yhteyteen yksin ja yksinkertaisesti Kristuksen sovitustyöhön turvautumalla.

Hyvän kirkon oppi perustuisi toisaalta Raamattuun ja toisaalta kirkon omaan traditioon.

Hyvä kirkko olisi sitä mieltä Raamatusta, että se olisi Jumalan sanaa mutta ei kuitenkaan missään absoluuttisessa mielessä.

Hyvän kirkon oppi kasteesta ja ehtoollisesta olisi reformoitu, eli kaste ja ehtoollinen olisivat merkkejä, jotka viittaavat Kristukseen. Lisäksi kastetta ja ehtoollista ei nimitettäisi sakramenteiksi, koska "sakramentti" ei ole raamatullinen sana tai käsite.

Hyvä kirkko hyväksyisi lapsikasteen.

Hyvän kirkon kirkkojärjestys olisi presbyteerinen. Kyseessä on kirkkojärjestys, jossa maallikot eli presbyteerit muodostavat samanarvoisina pastoreiden kanssa presbyteerioiksi kutsuttuja kirkollisia hallintoelimiä. Näitä presbyteerioita on sitten kirkollisen hallinnon kaikilla tasoilla paikallisseurakunnista valtakunnalliseen kirkkoon saakka.

Pastorinvirkaan pääsisivät vain miehet, mutta naisiakin varten olisi virkoja.

Lisäksi minusta paikallisten hyvien kirkkojen yläpuolella tulisi olla oman "paavin", joka ei kuitenkaan olisi erehtymätön, tai ei ainakaan opin mukaan. Nimitettäisiin tätä viranhaltijaa vaikka "kirkkokunnanjohtajaksi".

Hyvä kirkko hyväksyisi tieteen eikä yrittäisi kyseenalaistaa sitä.

Merkittävä osa kirkon jäsenistä ei kannattaisi oppia ikuisesta helvetinpiinasta.

Kirkko laskisi jäsenikseen ne kastetut, jotka käyvät ehtoollisella.

Hyvän kirkon mielestä sen tulisi olla valtiosta sekä opillisesti että hallinnollisesti riippumaton ja samaten julkisen vallan tulisi olla kirkosta ja ylipäätään uskonnollisista yhdyskunnista riippumaton.

Hyvällä kirkolla olisi kanta, jonka mukaan politiikassa saisi ja pitäisi olla kristinuskon mukana, mutta kuitenkin samalla tulisi muistaa, että sillä on rajansa, missä määrin ja millä lailla Raamatulla, kristinuskolla ja Jumalan tahdolla voi perustella omia poliittisia mielipiteitä.