107 eKr. Gaius Marius teki Rooman armeijalle uudistuksen.
Aikaisemmin legioonalaiset olivat olleet kaikki maanomistajia ja he
olivat itse joutuneet omalla kustannuksellaan hankkimaan varustuksensa.
Jatkossa legiooniin hyväksyttiin myös omistamattomia (proletarii),
armeija hankki heille heidän varustuksensa ja myös palkkaa maksettiin
sotilaille pysyväisluonteisesti. Uudistus laajensi armeijan perustaa.
Enää sotilaiden ei tarvinnut haikailla omille viljelyksilleen.
Legioonista tuli pysyvämpiä. Sotilasura oli yhä useammalle kutsumus.
Mariuksen uudistus aiheutti kuitenkin myös sellaisen sivuvaikutuksen,
että jatkossa sotilaat olivat enemmän riippuvaisia omasta komentajastaan
kuin tasavallasta. Komentaja maksoi palkan ja myös mahdolliset
palkanlisät, jotka saattoivat joskus olla suuriakin. Tämä oli osaltaan
syynä 1. vuosisadalla eKr. raivonneisiin sisällissotiin.
Gaius Julius Caesarin ottopoika Octavianus (63 eKr.–14 jKr.), jolle
senaatti antoi kunnianimen Augustus ("kunnianarvoisa") teki lopun
sisällissotien sarjasta, toistaiseksi. Hän verhosi yksinvaltiutensa
tasavaltalaisiin muotoihin, koska roomalaiset olivat vuosisatojen ajan
inhonneet kuninkaita. Rooman senaatti jatkoi toimintaansa, mutta sen
painoarvo valtakunnan asioissa heikkeni.
Ottoisä Caesar oli ymmärtänyt, ettei Rooman kaupunginvaltuusto senaatti sovi maailmanvallaksi kehittyneen Rooman valtakunnan korkeimman vallan käyttäjäksi. Hänet kuitenkin
murhattiin, ja Octavianus toteutti sitten hänen ohjelmaansa. Paljon
taitavammin kuin Caesar, sillä Octavianus hallitsi Rooman valtakuntaa
neljänkymmenen vuoden ajan.
Ainakin aluksi näytti siltä, että yksinvaltiaan hallitsemana Rooman
valtakunnan hallinto toimi tehokkaammin kuin sisällissotien aikana.
Mutta yksinvaltiaan pallille oli paljon tunkua. Keisari joutui
epäilemään nimittämiään sotilasvirkamiehiä. Näille ei annettu yhtään
enempää resursseja kuin oli tarpeen. Seuraavien vuosisatojen aikana
kuitenkin sotilaat nimittivät ja erottivat keisareita. Legioonalaiset
tunsivat oman arvonsa ja legioonista tulikin aikaisempaa kurittomampia.
Jatkuva sisäinen kahakointi sekä uusien keisareiden harjoittama
sotilaiden palkitseminen heikensivät valtakunnan voimavaroja, vaikka
samalla verotuksen tehokkuus kasvoikin.
Aikaa myöten provinsseista tehtiin pienempiä ja niihin määrätyt
varusväet olivat myös pienempiä. Tämä heikensi kapinakenraalien
mahdollisuuksia kaapata valta keisarilta, mutta samalla teki myös paljon
vaikeammaksi torjua vihollisvoimien hyökkäyksiä valtakuntaan.
Mutta ei siitä nyt sen enempää.
Itse luulen, että alkumenestyksestä huolimatta Octavianuksen pysyvä vallankaappaus pitemmällä
tähtäimellä heikensi valtakuntaa. Olen sitä mieltä, että Rooman senaatti
korkeimpana vallankäyttäjänä olisi tullut säilyttää. Sen koostumusta
olisi tullut vain muuttaa siten, että kansalaiset ympäri valtakuntaa
olisivat saaneet siihen tavalla tai toisella omaa edustusta. Jäljelle
olisi jäänyt tietenkin ongelmana legioonien riippuvaisuus omista
päälliköistään. Osittainen ratkaisu olisi voinut olla se, että jatkossa
yksikään sotilaista ei olisi saanut osaa ryöstösaaliista, taikka
myöskään ylisuuria palkanmaksuja. Kaikkialla legioonissa olisi tullut
siirtyä ehdottoman yhtenäiseen palkanmaksu- ja palkitsemiskäytäntöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti