Konservatiivis-sekulaaris-demokraattinen aate

Sarjassa poliittisia itsemäärittelyjäni, tai jotain. Tosin jotain tämänkaltaista olen julkaissut ennenkin näissä määrittelyissäni:

Voisin sanoa kannattavani konservatiivis-sekulaaris-demokraattista aatetta. Jokainen ymmärtää, mitä "konservatismi" aatteen nimessä tarkoittaa. Tai jos ei ymmärrä, niin voi lukea esim. tämän blogimerkintäni, niin sitten voi ymmärtää.

"Sekulaari" taas tarkoittaa nimessä maallista. Tarkemmin sanoen konservatiivis-sekulaaris-demokraattinen valtio olisi sellainen, jossa muun ohella valtio ja uskonnolliset yhdyskunnat olisi erotettu toisistaan eikä minkään uskonnon kannattamisesta tai uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyydestä annettaisi etua yhteiskunnassa.

Konservatiivis-sekulaaris-demokraattinen valtio myöskin suhtautuisi vähemmän huumorintajuisesti kaikkeen sellaiseen uskonnollisuuteen, joka pyrkisi poliittiseen valtaan, ja erityisen pahasti suvaitsemattomaan uskonnollisuuteen: vain sellaisella uskonnollisuudella voisi aatteen mukaan olla olemassaolon oikeus, joka hyväksyy sen, että on oltava sallittua jättää myös oma lempiuskonto, ja sen, että ei saa pakottaa tai edes painostaa muita ihmisiä liittymään omaan uskonnolliseen yhdyskuntaan tai edes kunnioittamaan sitä ja sen ideologiaa.

Lopuksi minä haluaisin vielä sanoa, että minusta aatteen nimi voisi pikemmin kuulua näin: demokraattis-sekulaaris-konservatiivinen aate. Minusta tämä kuulostaa paremmalta.

PS. Noin miljoona kertaa blogeissani jakamaani omaan kirjoitukseeni Demokratian kahdeksan etua verrattuna diktatuuriin sisältyy myös eräänlainen demokratian määritelmä, jos joku ei tiedä, mistä demokratiassa on kysymys.

Kirjaesittely: Carlo Rovelli: Valkoiset aukot – horisontin sisällä

Kun olin varannut tämän populaariluonnontieteellisen kirjan kaupunginkirjastoon, niin minulle tuli mieleeni, että olisi ehkä kannattanut mieluummin varata jotain kevyempää lukemista. Minulla oli sattuneista syistä siihen aikaan henkisesti jonkin verran tavallista rankempaa. Toiseksi mieleeni tuli silloin sellainenkin, että tällainen tietokirja voi tiedoiltaan vanhentua muutamassa hetkessä periaatteessa.

Nuorena poikana olin lukenut englantilaisen kosmologin Stephen Hawkingin (1942-2018) mainion vuonna 1988 englanniksi mutta pian sen jälkeen myös suomenkielisenä käännöksenä julkaistun populaaritieteellisen teoksen Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time). Se sisälsi vain yhden matemaattisen kaavan: E=mc². Kaava on suomeksi: energia on yhtä kuin massa kertaa valonnopeuden neliö, ja se kertoo, että energian ja massan välillä on yhteys. Kaava on johdettu yleisestä suhteellisuusteoriasta, josta alempana jotain lisää.

Ja nyt vanhana poikana olen lukenut sitten tämän toisen populaariluonnontieteellisen kirjan. Se osoittautui kuitenkin varsin kivaksi lukemiseksi. Se on nimeltään Valkoiset aukot – horisontin sisällä, ja sen kirjoittaja on kvanttigravitaatiota pitemmän aikaa tutkinut teoreettisen fysiikan luonnontieteilijä, italialainen Carlo Rovelli (s. 1956). Alkuteos Buchi bianchi on julkaistu vuonna 2023 ja suomennos on julkaistu viime vuonna 2024.

Tämä tuntui kannaltani jo alussa varsinaiselta hyvän mielen kirjalta. 

Rovelli kertoo siinä, mitä valkoiset aukot ovat, miten ne eroavat mustista aukoista, miten ne eroavat toisistaan ja mitä yhteistä niillä on. Ja kuinka valkoiset aukot syntyvät.

Seuraavassa kirjan esittelyssä annan aina välillä hieman lisätaustoitustakin. 

Hieman yleistä triviaa aluksi:

Vuonna 1905 saksalainen patenttivirkailija Albert Einstein (1879-1955) oli julkaissut käännettä tekevän suppean eli erityisen suhteellisuusteorian. Teoria korvasi newtonilaisen eli klassisen mekaniikan käsityksen muuttumattomasta avaruudesta ja ajasta näiden yhtymäksi, aika-avaruudeksi, ja sisällytti itseensä sähkömagnetismin teorian, sellaisena kuin se Maxwellin yhtälöissä oli esitetty. Niin, ja sen mukaan valonnopeus tyhjiössä on havaitsijan havaitsijan suhteen aina sama. Tätä nopeutta merkitään pienellä kirjaimella c. Sen arvo on 299.792.458 m/s eli 1.079.252.848,8 km/h.

Noin kymmenen vuoden kuluttua edellisestä suuresta julkaisustaan Einstein julkaisi vielä yleisen suhteellisuusteorian, joka ottaa huomioon myös painovoiman. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan massa kaareuttaa avaruutta.

Klassinen mekaniikka oli ollut erittäin tarkka ja toimiva tieteellinen teorianmuodostus, mutta se toimii kunnolla vain triviaaleissa olosuhteissa eli ei-relativistisissa nopeuksissa. Tosin triviaaleja olosuhteita on tutkijoillakin edessään sen verran paljon, että suhteellisuusteorian mukaiset varsin monimutkaiset laskelmat ovat usein kuin ampuisi hyttystä norsupyssyllä. Usein yksinkertaisemmat laskut riittävät fysiikassakin.

Vain jokunen viikko yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisen jälkeen Einsteinin maanmies, itärintamalla taisteleva Karl Schwarzschild (1873-1916) lähetti hänelle laskemansa ratkaisut Einsteinin kenttäyhtälöihin. Ne kuvaavat gravitaation massan ja energian aiheuttamana aika-avaruuden kaareutumana, ja tarkalleen ottaen kenttäyhtälöt ilmaisevat yhteyden avaruuden geometrian ja siellä olevan massan ja energian välillä.

Lähetettyään laskelmansa Einsteinille Schwarzschild jatkoi taistelemista. Valitettavasti hän piakkoin kaatui. Sellaista se on.

Hieman lisää triviaa tässä välissä. Seuraavia asioita ei pahemmin käsitellä Rovellin kirjassa.

Patenttitoimistossa työskenteleminen jonkin aikaa oli ollut Albert Einsteinille vain leipähomma, koska jostakin sitä piti saada rahaa elääkseen. Ja hän sai kyllä töistään sitten maailmanmaineen.

Vuonna 1923 Albert Einstein matkusti Ruotsiin vastaanottamaan Nobelin palkintoa valosähköisen ilmiön selittämisestä. Hän ei saanut palkintoaan yleisestä suhteellisuusteoriasta, koska Alfred Nobelin testamentin tiukan tulkinnan mukaan kyseessä ei ollut varsinaisesti keksintö. Sekä Saksa että Sveitsi halusivat esittää Einsteinin palkinnonannon valmisteluissa oman maansa kansalaisena, mutta noloa kyllä, kävi sitten ilmi, että palkinnonsaaja oli luopunut Saksan kansalaisuudesta vuonna 1896. Einstein ei ollut tuolloin halunnut liittyä asevoimiin, ja irrottamalla itsensä synnyinkansalaisuudestaan hän pääsi siitä hommasta jo etukäteen eroon.

Einstein päätyi lopulta vuonna 1930 Yhdysvaltoihin. Kaikki olivat innoissaan, ja hyvä että eivät kultatuolissa kantaneet.

Hitler kansallissosialistisine puolueineen suoritti vallankaappauksen Saksassa vuonna 1933. Einsteinilla ei ollut tämän johdosta menemistä sinne takaisin. Mutta Yhdysvalloissa elämä sujui.

Einstein ei muuten edes ollut virallisesti, siis juutalaisen seurakunnan kannalta, juutalainen mies, koska luonnontiede oli saanut hänet hylkimään jo nuorena uskonnollisia selitysmalleja, ja siksi hän oli kieltäytynyt osallistumasta bar mitsvaan, juutalaisen nuoren miehen aikuistumisriittiin. Natseja tämä ei toki olisi estänyt pistämästä häntä keskitysleirille tai tuhoamasta häntä.

Jos ketään vielä kiinnostaa, niin Einstein todellakin oli uskonnoton, ja sen laatuista oli hänen "uskonnollisuutensakin". Mies on eräässä kirjeessään lausunut asiaan liittyen seuraavanlaista:

Uskonnollisisista vakaumuksistani lukemanne oli tietysti valhe, jota toistetaan järjestelmällisesti. En usko henkilöityneeseen Jumalaan enkä ole sitä koskaan kieltänyt vaan ilmaissut sen selvästi. Jos sisälläni on jotakin, jota voidaan sanoa uskonnolliseksi, niin se on maailman rakenteen rajaton ihailu sellaisena kuin luonnontiede pystyy sen paljastamaan.

Albert Einsteinin mielestä juutalaiset eivät myöskään olleet Jumalan valittu kansa.

Noin sata vuotta sitten oli siis muodostettu yleinen suhteellisuusteoria. Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myöhäisen ajan vinkkelistä katsottuna muodostettiin toinen varsin merkittävä teoria, kvanttifysiikka, jota aluksi kutsuttiin kvanttimekaniikaksi. Kvanttifysiikan mukaan alkeishiukkasella on paitsi hiukkasen, niin myöskin aallon ominaisuuksia. Tässä on kyse siitä, että makroskooppisessa maailmassa, jossa me apinat joudumme elämään, koejärjestelyissä nämä atomaariset ilmiöt näyttäytyvät meille joko aaltoina tai hiukkasina, vaikka ne ovat tavallaan molempia.

Perinteisessä Newtonin mekaniikassa fysiikan syy-seuraus-suhde oli käsitetty ehdottomaksi: jos tunnettiin kaikki kappaleeseen vaikuttavat voimat, niin voitiin ainakin periaatteessa laskea sen liike täydellisesti. Kvanttifysiikka räjäytti tämän maailmankuvan palasiksi sikäli, että sen mukaan fysikaalisen maailman kausaliteetti on tilastollinen, eli se koskee vain yksittäistapahtumien tarpeeksi suurta joukkoa, ei yksittäistapahtumaa sinänsä. Radioaktiivisuus käy jonkinlaisesta esimerkistä: me tiedämme, että tietyssä ajassa tietty määrä atomiytimiä hajoaa, mutta on periaatteessakin mahdotonta laskea, että mikä niistä kulloinkin hajoaa.

On tietysti mahdollista, että maailmankaikkeudessa "todellisuudessa" kausaliteetti on oikeasti ehdoton, mutta sellaiselle näkemykselle ei empiria sinänsä anna tukea. Nyt joudumme elämään epätäydellisen kausaliteetin kanssa, kun käsittelemme fysiikan ilmiöitä. Makroskooppisia ilmiöitä tutkiessa kuitenkaan harvemmin tarvitaan kvanttifysikaalisten ilmiöiden huomioon ottamista.

Kvanttifysiikan keksiminen on tuottanut myöskin kvanttimystiikkaa. Eräät ovat ajatelleet, että siihen liittyvän Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen ahtaissa rajoissa maailmassa näkyy hengen vaikutus. Toiset taas yhdistävät kvanttifysiikan aaltohiukkasdualismin kiinalaiseen filosofis-uskonnolliseen käsitteeseen dao.

Yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat joka tapauksessa modernin fysiikan kaksi peruspilaria ja ihan ilman mystiikkaa. Ne vaikuttavat kummatkin pätevän omalla sovellutusalueellaan. Kvanttifysiikka siis kuvaa atomaaristen ilmiöiden tasolla tapahtumista täydellisesti. Suhteellisuusteoria taas makroskooppisten ilmiöiden tasolla.

Ihmisen voi sanoa olevan jonkinlainen kulttuuria luova, säilyttävä ja välittävä suhteellisen älykäs ihmisapinalaji. Lajinimi on homo sapiens, joka tarkoittaa viisasta tai tietävää ihmistä. Silti on käynyt ilmi, että maailmankaikkeus näyttää toimivan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole kovin järjenmukaisia tämän apinalajin yksilöiden maalaisjärjen kannalta. Mutta sille me emme mitään voi.

Werner Heisenberg on muistellut kvanttifysiikan nk. kööpenhaminalaisen tulkinnan kehitystyötä (Fysiikka ja filosofia, v. 1958) näin.

Muistan Bohrin kanssa käydyn pitkälle yöhön jatkuneen ja lähes epätoivoiseen asetelmaan päätyneen monituntisen keskustelun. Mentyäni istuntomme jälkeen yksin kävelylle läheiseen puistoon toistelin itsekseni yhä uudestaan samaa kysymystä: "Voiko luonto olla todella niin järjetön kuin mitä nämä atomikokeet antavat ymmärtää?"

Kyllä se voi olla, sanokaa minun sanoneen.

Itse asiassa Heisenberg saattoi olla vähällä joutua 1930-luvulla vaikeuksiin kansallissosialistisessa Saksassa, koska modernia fysiikkaa pidettiin natsipuolueessa "epäarjalaisena". Siellä oli silloin valloillaan "saksalaisen fysiikan" liike. Fyysikkoa nimiteltiin "valkoiseksi juutalaiseksi", jolla nimityksellä tarkoitettiin juutalaisista pitävää "arjalaista". Myöskin ensimmäisen maailmansodan veteraania Ernst Jüngeriä (1895–1998) haukuttiin silloin juutalaisten rakastajaksi. Jünger muuten kirjoitti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä muistelmakirjan Teräsmyrskyssä, jota Hitler arvosti. Paljon myöhemmin hän kirjoitti natsipuoluetta allegorisesti arvostelevan romaanin.

Saksalainen fysiikka vastusti modernia fysiikkaa, monimutkaista matematiikkaa, visualisoitavuuden puutetta ja intuition vastaisia teoreettisia tuloksia. Aatemaailman kannattajat olivat modernismia vastustavia romantikoita, jotka halusivat, että kokeet ja intuitio ovat sopusoinnussa keskenään ja fysiikka yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää.

Saksalainen fysiikka pidettiin joka tapauksessa Hitlerin Saksassakin poissa valtavirran fysiikan aikakauslehdistä. joten ehkä liike ei sittenkään ollut kauhean laajalti kannatettu maassa tai edes sitä hallitsevassa puolueessa. Ja Werner Heisenbergilla tuli myös olemaan jonkinlainen osa natsi-saksan ydinohjelmassa. Ilmeisesti fysiikan tietty "epäarjalaisuus" sitten jouduttiin lopulta jossain määrin hyväksymään kansallissosialistien hallitseman Saksan korkeilla palleilla. (Vahinko vain, että juutalaiset tiedemiehet oli karkotettu ulkomaille tai tuhottu, joten heistä ei voinut olla apua Saksan ydinohjelmalle.)

Toisen totalitaristisen diktatuurin Neuvostoliiton hallitsevassa kommunistisen puolueen piirissä eli myös samankaltaisia ideologiaan perustuvia tieteenvastaisuuksia. Kyse ei ole pelkästään biologiatiedettä vääristelleestä lysenkolaisuudesta, vaan myöskin siellä monet vastustivat modernia fysiikkaa. Viralliset neuvostoliittolaiset filosofit pitivät tärkeänä, että tiedettä analysoitaisiin dialektisen materialismin kannalta. Neuvostofilosofien mukaan "proletaarisen tieteen" menetelmät ja tavoitteet olivat erilaiset kuin "porvarillisen tieteen".

Saksalainen sosialidemokraattinen teoreetikko ja poliitikko Eduard Bernstein (1850-1932) oli vuonna 1899 ilmestyneessä teoksessaan Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie (suomeksi ilmestynyt nimellä Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät) kaiken muun ohella todennut, että marxilainen dialektiikka on kuvaileva "teoria" mutta siitä ei ole yhteiskunnallisten ennusteiden perustaksi. Karl Marxilla oli myöskin ollut sokeat pisteensä, vaikka häntä ei voikaan suoraan syyttää kommunistien hallitsemien valtioiden rikoksista.

...Me olemme eläimiä ja sellaisina maailmankaikkeuden uhreja. Lajimme biologisessa evoluutiossa ei ole meidän ja meidän edeltäjiemme selviytymiselle ollut mitään hyötyä siitä, että me ymmärtäisimme luonnostamme tällaiset asiat. Ja siksi niiden ymmärtäminen vaatii jotain isompaa ja vaikeampaa: empiiristä tiedettä ja siihen liittyvän matematiikan osaamista. Vasta ne hallitsemalla me voimme saada ikään kuin riittävän havainnollisen kuvan maailmasta, siinä määrin kuin se on meidän lajillemme mahdollista.

Tosin tiedekään ei kykene kertomaan mitään perimmäisestä todellisuudesta, mutta ei varmaan mikään muukaan inhimillisen kulttuurin asia. Vaikka jotkut kyllä uskovat, että uskomukset kertovat jotain oikeaa todellisuudesta. Olen itse kuitenkin vaatimattomasti sitä mieltä, että suurin piirtein kaikki ihmiset kannattavat melkomoista joukkoa epätosia uskomuksia. Homo sapiens on tarinoita rakastava, kertova ja välittävä eläinlaji, ennen kaikkea.

Sadan vuoden ajan on myös yritetty saada aikaan superyhtenäisteoriaa tai kaiken teoriaa, joka yhdistäisi yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan, mutta toistaiseksi siinä ei ole onnistuttu. Albert Einstein taisi olla ensimmäinen, joka tällaista yritti.

Ja palataan sitten Carlo Rovellin tietokirjaan ja aikaisemmin mainitsemani Karl Schwarzschildin panokseen. Tämän laskelmat kertoivat, mitä tapahtuu, kun tietynkokoisesta auringosta loppuu polttoaine eli vety. Se romahtaa alkutekijöihinsä, eli siitä tulee musta aukko. Älyttömän kokoinen aurinko pienenee tässä prosessissa suhteettoman pieneksi köntäksi erittäin tiivistä tavaraa.

Painovoiman tavaton suuruus aiheuttaa myös sen, että alkeishiukkaset hajoavat lopulta kvarkeiksi. Tämä selittää sen, miten on mahdollista se, että suurikokoinen aurinko voi romahtaa erittäin pieneen tilaan.

Mustaa aukkoa ympäröivää rajaa, jonka takaa pakeneminen on mahdotonta, kutsutaan tapahtumahorisontiksi. Mustan aukon painovoima on jopa niin voimakas, ettei edes valo voi paeta sen tapahtumahorisontin sisältä, mikä on jo melko hyvin. Tapahtumahorisontin koko taas riippuu mustan aukon massasta.

Tapahtumahorisontin säde on saanut muuten nimensä Karl Schwarzschildin mukaan, jos ketään kiinnostaa.

Einsteinista ei ilmeisesti ollut kovin mukavaa, että laskelmat näyttivät kertovan, että tällaista voisi tapahtua tähdelle. Se kuulosti hänestä vähemmän mielenkiintoiselta asialta.

Einstein myöskin muuten hylki kvanttifysiikan tuomaa uutta kuvaa maailmasta, koska se ei antanut hänestä tarpeeksi täydellistä kuvaa siitä. "Jumala ei heitä noppaa", oli hänen kantansa asiaan. Sadan vuoden tutkinnan perusteella voisi kyllä jo sanoa, että tässä asiassa Einstein oli väärässä. Hänen nauttimansa – sinänsä ansioista ansaittu – arvonanto fyysikoiden ja tähtitieteilijöiden piirissä on siten voinut suunnata tutkimuksia väärillekin urille. Täytyy muistaa, että me olemme apinoita emmekä voi tarkastella maailmankaikkeutta täydellisin silmin sen ulkopuolelta. Jokainen voi erehtyä, myös suuri tieteellinen nero.

Carlo Rovelli kertoo tietokirjassaan, että yleinen suhteellisuusteoria pätee varsin pitkälle, kun kuvataan sitä, kuinka musta aukko muodostuu ja miten se siitä eteenpäin kehittyy. Populaaritieteellinen tekstinsä soljuu mukavasti, ja nähdäkseni tavallisen luonnontieteistä kiinnostuneen ihmisen pystymetsästä kannalta hän selittää vaikeat asiat riittävän selkeästi.

Olin ilahtunut siitä, miten mukava kirjaa oli lukea.

Kuten annoin ymmärtää, niin tietyllä tavalla kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Mutta lopulta mustien aukkojen tutkimisessa joudutaan kaivamaan kuitenkin naftaliinista kvanttifysiikka, kun yleinen suhteellisuusteoria ei enää päde.

Fysiikassa puhutaan singulariteetista. Kun mustan aukon rakennetta lasketaan, niin saadaan lopulta järjettömiä tuloksia, joissa on mukana ääretön. Matematiikan ulkopuolella periaatteessa mikään ei voi olla ääretön. Sellainen tulos merkitsee fysiikassa sitä, että jotain on pahasti pielessä, ja ääretön-termiä käytetäänkin silloin, kun normilaskenta ei enää päde.

Kun mustien aukkojen kuvaamisessa suhteellisuusteorian rahkeet loppuvat, niin silloin on kyse kvantti-ilmiöistä. Mustan aukon sisällä tilan geometria on erittäin pahasti vääristynyt, ja jossain vaiheessa "aukko" on pienentynyt siinä määrin pillimäiseksi, että ne alkavat vaikuttaa tapahtumiseen.

Rovelli on sisällyttänyt kirjaansa useita havainnollisia piirroksia, joista lukija näkee, miten musta aukko kehittyy ajan myötä.

Valkoinen aukko on eräässä mielessä mustan aukon vastakohta. Musta aukko rohmuaa ympäriltään ainetta sisuksiinsa hirveällä voimalla. Valkoinen aukko taas sylkee sitä pois. Carlo Rovelli osaa kertoa tavalliselle lukijalle sen, että mistä syystä tämä tilanne on syntynyt.

Vielä ei ole kuitenkaan havaittu valkoisia aukkoja. Tosin mustia aukkojakin on kyetty havaitsemaan vasta jokusen harvan vuoden ajan.

Alussa mainitsemassani Stephen Hawkingin kirjassa taidettiin mainita myös entropia. Entropia on sitä, että suljetussa järjestelmässä käyttökelpoisen energia määrä pienenee. Esimerkkinä mainitsen, että asuttamamme planeetta Maa ei ole kokonaan suljettu järjestelmä, koska aurinko syöttää tänne jatkuvasti käyttökelpoista energiaa. Sen ansiosta entropia voi pienentyä paikallisesti, ja tämä mahdollistaa tuntemamme elämän. Mutta samalla kun entropia pienenee täällä paikallisesti, niin kokonaisuutena silti entropia lisääntyy myös täällä.

Entropian lisääntymisen suunta on ilmeisesti sama kuin ajan suunta.

Carlo Rovelli taas lähestyy kysymystä entropiasta ja ajan suunnasta esittämällä analogian tasapainosta. Maailmankaikkeus pyrkii kohti tasapainoa.

Asiaan liittyy toki sellainenkin mielenkiintoinen asia, että painovoima hidastaa aikaa. Meidän näkökulmastamme musta aukko tekee tekosiaan hyvin hitaasti.  Mutta mustan aukon mielettömän supermassiivisessa painovoimakentässä kaikki tapahtuu meidän oman aikamme tapaan normaalin ajan mukaisesti, mutta muutamien mustan aukon hetkien aikana ulkopuolella oleva osa maailmankaikkeutta on voinut vanheta miljardeja vuosia. Jos voisi käväistä ihan vain pikaisesti lähellä mustan aukon tapahtumahorisonttia, niin takaisin Maapallolle päästyä voisi havaita monen asian muuttuneen. Melko kätevää!

Carlo Rovelli on yhdysvaltalaisen fyysikon Lee Smolinin (s. 1955) kanssa vuonna 1988 saanut kehitetyksi teorian silmukkakvanttipainovoimasta. Sen on tarkoitus olla hyvä yritys yhdistää yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka. Kuusi ja puoli vuotta sitten oli Tähdet ja avaruus -lehdessä julkaistu aihetta käsittelevä populaaritieteellinen artikkeli Silmukkakvanttipainovoima otti askeleen kohti mustan aukon selitystä. Ehkä tässä on jotain perääkin. Englanninkielisestä Wikipediasta taas löytyy piiitkä artikkeli samasta aiheesta otsikolla Loop quantum gravity. Sivun alussa on kuitenkin virallinen varoitus siitä, että teksti on liiallisessa määrin tekninen tavallisen lukijan kannalta. Ja toivomus siitä, että artikkelin laatua parannettaisiin.

Transistorit muuten perustuvat kvanttifysiikkaan ja ydinvoima, ydinaseet ja GPS-paikannuksen toiminta yleisen suhteellisuusteorian huomioonottamiseen.

Mutta jos palaan ihan lopuksi takaisin vielä entropiaan. Ainakin minusta on lohdullista ajatella, että maailmankaikkeus päättyy lopulta, silmittömän pitkien aikojen kuluttua kuitenkin vasta, lämpökuolemaan. Lämpötilaeroja ei tässä erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa enää ole. Mitään ei oikeastaan voi enää tapahtua.

Entropia syö lopulta kaiken. Carlo Rovelli toteaa kirjassaan, että me ja muut eläimet olemme tässä suhteessa samanarvoisia ja samassa tilanteessa ja sama kohtalo odottaa meitä kaikkia. 

Lisätäkseni pökköä pesään, niin olen myöskin tavannut ajatella, että asuttamaltamme planeetalta loppuvat lopulta uusiutumattomat raaka-aineet. Emmekä me koskaan kykene ulottumaan omaa aurinkokuntaamme kauemmaksi. (Tällaisesta tulevaisuudenkuvasta on muuten Hannu Rajaniemi kirjoittanut mainion kolmiosaisen Kvanttivaras-tieteistarinan.)

Taannumme lopulta lähemmäksi kivikauden elämäntapoja. Ja lopulta tänne tulee kuuma, melko pitkän ajan kuluttua. Meidän lajimme ei ole silloin enää aikoihin ollut olemassa. Aurinko paisuu pikku hiljaa punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee Maapallon. Ja jo kauan ennen sitä kaikki elämä on kuollut täällä jo lämpöhalvaukseen.

Lisäksi jo kauan ennen maailmankaikkeuden lämpökuolemaa maailmankaikkeutemme laajenemisesta huolta pitävä pimeä energia erottaa galaksit toisistaan, ja sitten tähdet toisistaan. Lopulta ei edes periaatteessa ole mahdollista matkata enää toisiin aurinkokuntiin.

(Carlo Rovelli ei ole kuitenkaan esityksessään näin masentava kuin minä, jos sitä pelkäät. Tämä on minua, ei häntä.)

Uskonnoton uskontoni mahdottoman lyhyesti

Maailma on vankila.

I PS. Ja sama toisella kielellä, joka on eräänlainen yksinkertainen versio romaanisista kielistä.

II PS.:

Koska edellinen julkaisemani blogimerkintä oli ollut suhteellisen pitkä ja merkityksellinen, niin nyt voikin julkaista tällaisen suhteettoman lyhyen ja merkityksettömän.

Mutta ensi viikon tiistaina tulen julkaisemaan melko pitkän ja erittäin merkityksellisen merkinnän, joka on periaatteessa tietokirjaesittely. Se saattaa joidenkin lukijoiden kannalta olla myös masentava, koska lisäilen siihen omiani. Silti se saattaa innostaa joitakin sellaisia ihmisiä, joille luonnontieteet merkitsevät jotakin.

Tässähän olisi tilaa lässyttää vaikka kilometrikaupalla, mutta nyt en viitsi.

"Suurikokoisen hallinnon" purkaminen Yhdysvalloissa heikentää republikaanien kannatusalueita taloudellisesti

Luin jokin aika sitten yhdysvaltalaisten vapaa-ajattelijoiden Freethought Blogs -foorumilta yli kuukausi sitten julkaistun blogitekstin California is now the world’s fourth largest economy, jossa käsitellään sitä, että Yhdysvaltain uusvanhan tammikuussa uudella kaudella aloittaneen presidentti Donald Trumpin ja hänen hallituksensa julkisen vallan tulonsiirtoihin tekemät korjaukset eli vähennykset tulevat tekemään tuhoa hänen ja hänen Republikaanisen puolueensa kannattajien joukossa, koska merkittävä osa näistä on köyhiä.

Blogitekstin keskiössä on Yhdysvaltain länsirannikolla sijaitseva Kalifornian osavaltio, joka on tekstin mukaan ohittanut juuri tilastoissa Japanin ja noussut maailman neljänneksi suurimmaksi taloudeksi alle 40 miljoonalla asukkaallaan. Japanin asukasluku on noin 125 miljoonaa, ja sekin on älyttömän vauras maa.

Tekstissä todetaan Kalifornian varsin rikkaana osavaltiona tuottavan verotuloina ja veronluontoisina maksuina tai jotain runsaasti rahoitusta liittovaltion budjettiin. Siinä todetaan myös, että useimmat demokraattipitoiset Yhdysvaltain osavaltiot antavat enemmän rahaa liittovaltion budjettiin kuin saavat sieltä, kun taas useimmat republikaanipitoiset osavaltiot saavat liittovaltiolta enemmän rahaa kuin ne antavat sille.

Onkin republikaanien köyhempien kannattajien jatkossa kiva äänestää puoluetta, jonka mielestä tulonsiirrot ovat syntiä. Jatkossa vähemmän rahoitusta kunkin osavaltiolle sitten.

Toisen kirjoittajan tuota hiukan tuoreemmassa blogitekstissä taas kerrotaan runsain esimerkein, kuinka Yhdysvaltain hallitus presidentti Trumpin johdolla vähentää varsin rajusti rahoitusta tieteelliseltä tutkimukselta. Kaikki sellainen tutkimus on rajun vähentämisen kohteena, jossa voi haistaa olevan jotain ideologisesti vääräoppista. Osa nuivituista tutkimuksista lienee kuitenkin sellaisia, joita suurin piirtein kuka tahansa tiedettä arvostava ihminen voisi arvostaa.

Monet kesken olevat tutkimukset, joihin on jo palanut runsaasti mies- tai nais- tms. työvuosia joudutaan rahoituksen loputtua jättämään kesken, ja niin maailma jää vaille niiden tuloksia, joista olisi voinut olla paljonkin hyötyä.

Minua harmittaa sivistysporvarina tämmöinen meno. 

Itse ihmettelen lisäksi, että miksi Yhdysvalloissa edes on yksityisiä yliopistoja, jos ne kuitenkin mankuvat rahoitusta julkiselta vallalta? Eikö sellainen sitä paitsi ole sosialismia?

Avaruustutkimuksesta ja lääketieteellisestä tutkimuksestakin säästetään rutkasti, ja samalla presidentti Trump kuitenkin hallintoineen haluaisi, että ensimmäinen astronautti Mars-planeetalla olisi yhdysvaltalainen.

Tässä voisin mainita sen, että ihmisen saaminen Marsiin on mitä luultavimmin useamman vuosikymmenen projekti. Presidentti Trumpin elinaikana astuninen Marsin kamaralle ei tule tapahtumaan. Meillä ei oikeastaan edes ole vielä teknologiaa, jolla viedä ihminen tuonne asti. Ja toivottavasti tuoda takaisin, hengissä.

Aikoinaan Yhdysvalloissa oli järkytytty kovasti, kun Neuvostoliitto meni vasemmalta ja oikealta ohi avaruustekniikassa. Tämä johti siihen, että maan kouluissa alettiin panostaa luonnontieteiden opetukseen, sekä siihen, että avaruustutkimusta yms. varten pistettiin pystyyn supermassiivinen liittovaltion rahoitus hyväksi aikaa.

Tässä yhteydessä voi toki mainita senkin, että Neuvostoliitto oli ihmisten sortamisen lisäksi hyvä ainoastaan avaruus- ja asetekniikassa, joihin se pisti varoja siekailematta ja ihan propagandasyistä. Taloudellisesti se oli jossain määrin tai enemmänkin takapajula vuodesta 1917 vuoteen 1991, koska kommunistipuolueen omaksuma ihmiskäsitys oli epärealistinen.

Neuvostoliittolainen Juri Gagarin oli ensimmäinen astronautti (neuvostoliittolaisittain kosmonautti), joka lensi avaruudessa Maapallon ympäri vuonna 1961. Tosin sääntöjen mukaan yksi asia tästä puuttui eli se, että Gagarin ei ollut laskeutumiskapselissa loppuun saakka vaan poistui sopivassa korkeudessa siitä heittoistuimen avulla. Tämä johtui siitä, että kapseli ei olisi loppuvaiheessa kyennyt jarruttamaan niin paljoa, että astronautti olisi selvinnyt hengissä.

Yhdysvallat taas sai saatettua maailman ensimmäisen astronautin Kuun pinnalle vuonna 1969.

Neuvostoliiton loputtua mahdottomuuteensa lopulta vuonna 1991 super- tai suurvaltojen ei ole tarvinnut enää entiseen tapaan harjoittaa avaruuskilpaa. 

Mutta kyllä Yhdysvalloissa täytyy olla asiat huonosti, jos tavalliset ihmiset äänestävät vapaissa vaaleissa miljardöörin hallituksensa johtajaksi olettaen, että tämä ajaisi heidän etuaan ja iloaan. Mutta presidentti Trump toki on jossain määrin arvojohtaja. Monet ovat äänestäneet häntä sen vuoksi. Tiedättehän, Arvo Pohja. Minäkin teen niin. Kerran olen kyllä äänestänyt kuntavaaleissa sellaista ihmistä, joka osoittautui jo vähän myöhemmin arvomaailmaltaan vääränlaiseksi. Ja kerran presidentinvaalissa.

Osasyyllinen polarisaatioon Yhdysvalloissa on maan kaksipuoluejärjestelmä. Toinen osasyyllinen asiaan on sen valtavan rahoituksen määrä, mikä vaaditaan maassa liittovaltion tasolla valtaan pääsyyn. Sillä tasolla ei ilmeisesti kyetä ratkomaan isommin maan ongelmia. Vaikka kuulemma paikallistasolla välillä kyllä edelleenkin pystytään, ja Yhdysvalloissa ihmiset tapaavat arvostaa itsehallintojaan osavaltion-, piirikunnan ja kunnan tms. tasoilla. Siksi maan lainsäädäntöelin kongressi on kaksikamarinen, koska pitää ottaa osavaltioiden ja niiden asukkaiden edut myös huomioon liittovaltion järjestelmän tasolla.

Kanadassakin on periaatteessa kaksipuoluejärjestelmä, joten täytyy kysyä, että miten ne siellä osaavat noin?

Tämä voi johtua siitä, että kanadalaiset ovat hyviä ihmisiä keskimäärin. Yhdessäkin tv-ohjelmassa 1990-luvulla oli kanadalainen diplomaatti, joka kertoi, että kun hän diplomaattikutsuilla lähestyi keskenään keskustelevaa porukkaa, niin ensin porukan osallistujat vaikenivat, mutta sitten kun he huomasivat kyseessä olevan kanadalaisen diplomaatin, niin he jatkoivat rentoutuneina keskustelua.

(Tosiassa Kanadan puoluejärjestelmä liittovaltion tasolla on kaksipuoluejärjestelmä, johon on lisätty plussa. Plussa tarkoittaa tässä sitä, että kahden ison puolueen lisäksi maassa tapaa olla olemassa myös yksi melkein iso puolue, joka saattaa päästä joskus myöhemmin isoksi puolueeksi.)

Oikeastaan kirjoitin tämän tekstini vain siitä syystä, että saisin syyn mollata presidentin valtaa.

Yhdysvaltain järjestelmässä vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti valitsee itse hallituksen ministerit ja myöskin johtaa hallituksen toimintaa. Hallitus voi antaa kongressille lakiehdotuksia, ja presidentti voi myös veto-oikeudellaan estää kongressin hyväksymän lain voimaantulon (kongressi taas voi saattaa presidentin estämän lain voimaan kahden kolmasosan enemmistöllä kongressin molemmissa kamareissa). Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Ja hänellä on vieläpä laaja oikeus hallinnoida asetusten antamisen kautta.

Eli mitä haluan sanoa tällä pitkähköllä blogimerkinnälläni on se, että parlamentin eli eduskunnan enemmistö edustaa paljon laajemmin äänestäjiä ja erilaisia kansalaispiirejä kuin presidentti. Hallitusta johtavan pääministerin ja hallituksen muiden jäsenten tulee nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta, tai ainakin enemmistön tulee jollakin lailla hyväksyä heidät, jotta he voivat jatkaa tehtävässään.

Presidenttijohtoisessa järjestelmässä presidenttiä taas ei käytännössä voi erottaa kesken kauden. Pääministeri taas voidaan erottaa, koska niin se virka on määritelty.

Hallituksen vetäjä demokraattisen järjestelmän lajista huolimatta voi aina tulla hulluksi tai osoittautua tympeäksi tyypiksi kesken kaiken.

Eduskunnassa edustettuina olevat puolueet joutuvat vatuloimaan sen kysymyksen parissa, että liian epäsuositut toimenpiteet syövät kannatusta, joten siksi ne joutuvat ainakin periaatteessa pohtimaan tekemiään päätöksiä kunnolla. Toki lisäksi toivoisi, että aina ennen äänestysnapin painamista olisi ehditty ennalta estämään päätöksiä rakennettaessa niiden tarkoittamattomat, vahingolliset sivuvaikutukset.

Lisäksi voisin mainita sen, että poliittiset puolueet takaavat äänestäjille minimaalisen poliittisen kuluttajansuojan. Ehdokkaan taustapuolue antaa jonkinlaista osviittaa ehdokkaan näkemyksistä, ja toiseksi puolueet tapaavat jossain määrin valvoa sitä, että heidän ehdokkaansa ja jäsenensä noudattavat riittävässä määrin puolueen arvomaailmaa ja periaatteita.

Suomenkin poliittisessa järjestelmässä eduskuntavaaleissa äänestetään ensisijaisesti puoluetta, vaikka jotkut kuvittelevat äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä.

Kannatan mieluummin hyviä instituutioita kuin yksittäisiä mahdollisesti hyviä ihmisiä vallallisen presidentin virkaan. Demokraattinen järjestelmä ei saa olla riippuvainen siitä, että yksittäinen poliittisessa virassa oleva henkilö on hyvä ja osaava ihminen.

Haluaisin, että Suomessa luovuttaisiin vallallisen presidentin virasta mahdollisimman pitkälle, ja samoin tietysti Ranskassakin. Ranskassa on kyllä tällä hetkellä presidenttivaltaisempi järjestelmä kuin Suomessa nykyään. Enää ei eletä presidentti Kekkosen aikaa.

Ja jos vielä palaan Yhdysvaltain nykyiseen presidenttiin Donald Trumpiin, niin jos äänestäjä kannattaakin Trumpia, niin presidenttijohtoisessa demokraattisessa järjestelmässä hänen kannaltaan vääränlainen ihminen voi tulla valituksi joskus myös presidentiksi. Joten kysyn uudestaan, että kannattaako kannattaa vallakasta presidentinvirkaa.

Lisäksi minä haluaisin sanoa, että kannatan oikeastaan kahden presidentin järjestelmää, sentapaista kuin San Marinossa, tuossa Italian niemimaalla sijaitsevassa pikkuvaltiossa, jossa on perinteitä tälle.

Kahden presidentin valitsemisessa – San Marinossa puhutaan kapteenivaltionhoitajista – yhden sijaan on kyse vallan hajauttamisesta, ja minusta se on kaunista ja oikein. Jo muinaisessa Rooman tasavallassa valtion korkein virka eli konsulin virka oli jaettu kahdelle henkilölle, joilla kullakin oli samat valtaoikeudet. Oltuaan aikaisemmin etruskikuninkaiden yksinvallan alaisuudessa roomalaisille oli kehittynyt allergia poliittisen vallan ylenmääräistä keskittymistä kohtaan.

Voi kuitenkin olla niin, että modernissa poliittisessa järjestelmässä päivänpolitiikan johtaminen kannattaa antaa pääministerin hoidettavaksi. Siteeraan lopuksi ao. Wikipedian artikkelia:

Kapteenivaltionhoitajat ovat San Marinon tasavallan valtionpäämiehiä, jotka muodostavat yhden kokonaisuuden. Kapteenivaltionhoitajilla on vastavuoroinen veto-oikeus toistensa viranhoitoa koskeviin päätöksiin. Kapteenivaltionjohtajien virallinen titteli on Eccellentissimi Capitani Reggenti.

Kapteenivaltionhoitajat ovat puoluepolitiikan ulkopuolella ja heidän valtansa on pääasiallisesti symbolinen, koska heidän pääasiallinen tehtävänsä on edustaa maata ja taata sen perustuslaillinen järjestys. Kapteenivaltionhoitajat valvovat suur- ja yleisneuvostoa, valtion kongressia ja kahdentoista neuvostoa ilman äänioikeutta tai oikeutta osallistua päätöksiin. Kapteenivaltionhoitajat hajottavat San Marinon parlamentin vaalikauden jälkeen ja muulloinkin, mikäli hallituksen muodostaminen venyy, hallitus ajautuu kriisiin tai kun vakaata hallitusta ei pystytä muodostamaan. Kapteenivaltionhoitajilla on myös valtuudet vahvistaa kaikki suur- ja yleisneuvoston säätämät lait.

Tuossa mainittu suur- ja yleisneuvosto on San Marinon kaksikamarinen lainsäädäntöelin ja "valtion kongressi" taas maan hallitus. Varsinaista pääministerin virkaa ei maan järjestelmä tunne, mutta San Marino on joka tapauksessa parlamentaarinen demokratia, joten siellä hallituksen tulee nauttia parlamentin luottamusta.

Keksimäni seksikäs poliittinen järjestelmä

Joskus muinoin olen julkaissut tässä blogissani todella järkyttävän poliittisen tekstin. Ja itse asiassa, pian sen julkaisun jälkeen julkaisin saman tien toisen blogimerkinnän, jossa lausuin, etten kannatakaan em. blogimerkinnässäni kannattamia ajatuksia. Mutta oli se hauska ajatuskoe.

Tässä olisi kuitenkin ikään kuin moniulotteisempi, leppeämpi ja miellyttävämpi versio siitä tekstistä. Tämä teksti itse asiassa myöskin auttaa minua antamaan arvon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajille, ja toivottavasti tekee niin joillekin muillekin:

Poliittisen järjestelmän tulee mielestäni olla seksikäs. Tämä toteutuisi minusta hyvin seuraavilla ehdoilla:

Sellaisissa valtiollisissa vaaleissa, joissa valitaan lainsäätäjiä, miespuolisilla äänestysikäisillä henkilöillä tulee olla kolme ääntä. Naispuolisilla äänestysikäisillä henkilöillä tulisi taas olla vain kaksi ääntä.

Toisaalta naiset olisivat ainoita, joilla olisi oikeus toimia pääministerinä sekä poliittisen puolueen puheenjohtajana.

Muunsukupuolisilla – joukkoon luettaisiin tässä ihan järjestelmän vuoksi  transseksuaalien lisäksi myös homoseksuaalit ja aseksuaalit – äänestysikäisillä henkilöillä taas ei olisi eduskuntavaaleissa äänioikeutta.

Mutta jos olisi olemassa sellainen presidentinvirka, joka ei sisältäisi isompaa poliittista vallankäyttöä, ja toivottavasti sellainen olisi, niin muunsukupuoliset olisivat ainoita, jotka voitaisiin asettaa ehdolle tähän virkaan. Heillä olisi myös tässä vaalissa äänioikeus. Muunsukupuolisilla olisi vaalissa neljä ääntä ja miessukupuolisilla sekä naissukupuolisilla kummallakin vain yksi.

Samoin muunsukupuoliset olisivat ainoita, jotka pääsisivät oikeusistuimien tuomareiksi.

Muunsukupuoliset myöskin olisivat ainoita, jotka voisivat toimia valtiollisen ja yleisuskonnollisen Korkeimman olennon tai Tuntemattoman jumalan kultin pappisvirassa. (Kävisi myös: pastafarismi.)

Niiden päättävien elinten vaaleissa, joissa ei päätetä varsinaisesta lainsäädännöstä, muunsukupuolisilla olisi äänioikeus sekä vaalioikeus. Tällaisissa vaaleissa muunsukupuolisilla olisi kolme ääntä ja naissukupuolisilla sekä miessukupuolisilla vain yksi ääni kummallakin.

PS.:

Mallini mielestäni vähentäisi sukupuolten välistä repivää poliittista kilpailua. Lisäksi se on mielestäni seksikäs.

Mutta hauskinta tässä kirjoituksessani on mielestäni, jos siinä mitään hauskaa on, että siinä esittelemääni mallia voivat vastustaa niin oikeistolaiset, sananvapauden kannattajat, kansallissosialistit, liberaalit, konservatiivit, liberaalit, feministit, fasistit, sananvapauden vastustajat, vihreät, oikofoobikot, kiihkoilijat, demokratian kannattajat, rivologit, vähäuskoiset, Kumbayan laulajat, uskonnollisesti välinpitämättömät, kansallissosialismifoobikot, demokratian vastustajat, autokratian kannattajat, vasemmistolaiset, isänmaalliset, kerubinkasvoiset, juutalaisten hyväksyjät, sekulaarin valtion kannattajat, sosialidemokraatit, totalitarismin kannattajat, maltilliset, keskustalaiset, nekrospirituaalit, antisemiitit, sosialistit, rasistit, kommunistit, maskulinistit, "kolmannen tien" kannattajat, marxilaiset, ateistit, anarkistit, epäisänmaalliset, uskonnottomat, anarkokapitalistit, teistit, ihmisvihaajat, ihmiskasvoisen uskonnon kannattajat, minarkian kannattajat ja kiihkouskovaiset ml. teokratian kannattajat. Vain muutamia mainitakseni.