Ilkka Saari on minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Tänä Jeesuksen vuonna 2026 olen lukenut hänen kirjoittamansa historiallisen romaanin, viime vuonna 2025 julkaistun kirjan Rooman alkava auringonlasku – legaatti Gnavs Severivs Tvllvksen elämä.
Itse muuten tapaan kirjoittaa latinan ja latinalaisten sanojen U- ja V-äänteen samalla kirjaimella samoin kuin I ja J-äänteen, koska kyseessä ovat oikeastaan puolivokaalit, joiden ääntäminen joko vokaalisempana taikka konsonanttisempana on riippunut siitä, mitä kirjaimen ympäristössä on. Kirjan nimessä "Gnavs" on oikeasti kirjoitettu moderniin tapaan "Gnaus", nimi "Severivs" tapaan "Severius" ja nimi "Tvllvs" tapaan "Tullus".
Mutta sallikaa minulle omat oikkuni.
Romaanin nimi on siis oikeasti Rooman alkava auringonlasku – legaatti Gnaus Severius Tulluksen elämä.
Lisäksi tämä kirjaesittelyni sisältää paljon ehkä turhaakin omaa historialässytystäni, jolla tarkoitukseni on taustoittaa romaanin tapahtumia. Sellaiselta voi muissa kirjaesittelyissäni yleensä välttyä, tai ainakin tällaiselta määrältä historiataustoitustani.
Ilkka Saari on paitsi kirjailija, niin myöskin dokumentaristi ja tuottaja, joka kirjoitti teosta seitsemän vuoden aikana käsikirjoittaessaan ja ohjatessaan Ellan matkassa -tv-sarjaa Ylelle (jota sarjaa en ikävä kyllä ole saanut vähää enempää itse katsottua).
Heti aluksi minulle tuli pieni ongelma kirjan nimessä esiintyvästä praenomenista "Gnavs". Olin törmännyt elämäni aikana ainoastaan yhteen versioon nimestä, joka on Gnaevs.
Englanninkielisen Wikipedian artikkelissa tästä etunimestä mainitaan ainoastaan tämä muoto.
Vapaassa sanakirjassa Wiktionaryssa taas mainitaan, että "Gnavs" kuitenkin olisi vaihtoehtoinen kirjoitusmuoto nimestä. Kai tämä täytyy hyväksyä tietona sitten. Itse olisin kuvitellut, että Gnevs olisi järkevämpi muoto, koska kirjan tapahtuma-aikoihin ei vokaaliyhdistelmää "ae" enää pitkään aikaan, ehkä 300 vuoteen, ollut lausuttu diftongina vaan pitkänä E-äänteenä. Tosin vuonna 2025 julkaistussa Martti Leiwon ja Minna Seppäsen toimittamassa tietoteoksessa Latinan kielen historia kerrotaan, että 200-luvun loppuun mennessä latinan ääntäminen oli muuttunut sellaiseksi, että vain painollinen vokaali saattoi olla pitkä ja painottomat vokaalit olivat aina lyhyitä. Se ei tosin tähän asiaan eli "Gnavs" -ääntämisasiaan vaikuta, mutta joka tapauksessa latinan tytärkielissä eli romaanisissa kielissä on edelleen tämä sama piirre. Historian siipien havinaa.
Mutta antaa nyt siis olla. En ole asiantuntija.
Ilkka Saaren historiallinen romaani sijoittuu siis 200-luvulle tai kyseisen vuosisadan puolivälin jälkeiseen aikaan jJs. Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Raetiaan, joka käsitti alueita, jotka nykyään kuuluvat Sveitsiin, Itävaltaan ja Etelä-Saksaan.
Kirjan päähenkilö, hyväosaisehko Gnavs Severius Tvllvs oli nuorena päättänyt ryhtyä sotilaaksi, koska hän oli päätynyt siihen, että hänellä elämän todellinen tarkoitus nousee Rooman asian ajamisesta.
Roomalaisessa yhteiskunnassa senaattorisäätyyn kuuluvat miehet saattoivat suuntautua virkauralle valtion palvelukseen. Tämä cvrsvs honorvm sisälsi monta porrasta niin sotilas- kuin siviilivirkoja. Kun oli selvittänyt kunnialla yhdessä virassa olemisen, saattoi pyrkiä ylempään virkaan. Tasavallan aikana eli noin vuodesta 500 eJs. vuoteen 27 eJs., jolloin kuuluisan sotapäällikön, poliitikon, kirjailijan ja tyyliniekan Gaivs Ivlivs Caesarin (100–44 eJs.) ottopoika Gaivs Octavians Thvrinvs (63 eJs. – 14 jJs.) pitkällisen sisällissotien kauden päätteeksi kaappasi vallan valtakunnassa ja käytännössä vaikkakaan ei virallisesti perusti uudelleen perinteisten roomalaisten kammoksuman kuningaskunnan, Rooman tasavallassa korkeimpia viranhaltijoita, consvleita (alun perin praetoreita) oli ollut kaksi vallan ylenmääräisen keskittymisen ehkäisemiseksi. Gaivs Octavianvs sai Rooman perinteiseltä hallinnon keskukselta senaatilta (senatvs) kunnianarvoisaa merkitsevän kunnianimen Avgvstvs, mutta tämän jälkeen, vaikka consvlien virat ja muutkin tasavaltalaiset instituutiot säilytettiin, niin niillä oli todellista poliittista merkitystä vain siinä määrin kuin kulloinenkin virassa oleva kuningas eli keisari sitä suostui niille antamaan.
Alempaan "keskiluokkaiseen" eqvites-eli "ritari"luokkaan kuuluvia miehiä varten oli myös olemassa omanlaisensa ylenemisväylä virasta toiseen. Varhaisen tasavallan aikana ritariluokkaan olivat kuuluneet sellaiset miehet, joilla oli varaa sotahevosen hankkimiseen ja ylläpitoon. Myöhemmin "ritarius" määriteltiin pelkän tulotason perusteella. Myöskin "ritarit" olivat käsittämättömän rikasta väkeä tavallisiin Rooman kansalaisiin verrattuna.
Romaanin päähenkilö Gnavs Severivs Tvllvs päätyi lopulta elämässään legaatin (legatvs) arvoisena virkamiehenä Raetiaan.
Kirjan ärsyttävin piirre on minusta se, kuinka monta kertaa fraasi "pyhä Rooma" siinä mainitaan. Eikö 20 kertaa olisi riittänyt? Mutta Rooman asiaa Tvllvs oli tullut asema-alueilleen ajamaan, ja niin hän ajoi. Hän oli pitänyt jöötä ja sotinut ennen Raetiaan päätymistään muuallakin, mutta tähän maakuntaan sijoittuu suurin osa romaanin tapahtumista, kuten olen jo edellä kertonutkin.
Antiikkiin sijoittuvien historiallisten romaanien kirjoittaja Jukka M. Heikkilä on ollut pitemmän aikaa yksi lempikirjailijoistani. Olen itse asiassa ihan lääpälleen antiikin aikoihin. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. (Viime viikon sunnuntaina olin varaten tilannut lähikirjastooni hänen tuoreen romaaninsa Kilpa-ajaja.)
Mutta kun minulla ja yhdellä hyvällä kaverillani oli ollut puhetta Heikkilän kirjojen pornolaistumisesta, niin Ilkka Saaren kirjassa sellaista oli jo heti romaanin alussa. Tosin kyse ei onneksi ollut pysyvästä pornolaistumisesta tämän kirjoittamassa historiallisessa romaanissa.
Minua kuitenkin miellytti se, että kirjan alussa on myös kyse siitä, että on kolme nuorta herraa, jotka aikovat aloittaa virkauransa normaalisti käymällä läpi asepalveluksen. Nuoret herrat oppivat ensin kantapäidensä kautta ihan perusasiat sotilaana olemisesta, ja lopulta he pääsevät upseerikoulutukseen.
Toki kirjassa on aikaan kuulumattomia, anakronistisia, ilmaisuja. Sellaisia kuin "kenraali" ja "upseeri". Ja "eskadroona".
Minua miellytti myös se, että kirjailija on ymmärtänyt, että roomalaisesta miehestä puhuttiin joko etunimellä ja klaaninimellä taikka sitten pelkästään lisänimellä. Roomalaiseen nimijärjestelmään kuului praenomen (vastaa jossain määrin etunimeä, kuten. Gnavs tai Gnaevs), nomen gentilicium (eräänlainen klaaninimi, kuten Severivs) ja cognomen (lisänimi, kuten Tvllvs).
Olin löytävinäni romaanista paljon historiallisia virheitä. Hölmöin oli kuitenkin silloin tällöin viljelty ilmaisu "al bestias". Se näkyi tässä muodossa riittävän usein, jotta sitä ei voisi kuitata vain typografisena virheenä.
Ilmaisun pitäisi siis oikeasti kuulua ad bestias. Siinä on siis kyse siitä, että roomalaiset pistivät aina välillä rikollisten teloitukset toimeen antamalla villieläinten raadella nämä areenalla kuoliaaksi.
"Al bestias" voisi melkein olla espanjaa mutta ei ihan sitäkään.
Virheistä huolimatta Ilkka Saari on saanut romaanistaan taottua melko vetävästi kirjoitetun kirjan. Olisin valmis painottamaan tätä. Minua eivät virheet ottaneet päähän ihan niin paljoa, että minun olisi tehnyt mieli jättää sen lukeminen kesken. Olen joskus kyllä huonoja kirjoja jättänyt lukematta loppuun. Tämä ei ollut sellainen.
Rooman senaatin ja kansan kulttuurinen ylimielisyys ja kiihkoisänmaallisuus tuodaan hyvin ja verevästi ilmi romaanin sivuilla. Roomalaiset murhasivat, ryöstivät, raiskasivat tai muuten kiduttivat, kuten naulitsemalla ristiin, sekä tekivät vapaista ihmisistä orjia. Joku on muistaakseni joskus sanonut, että jos roomalaiset olisivat alkaneet keskittyä ihmistyötä säästävien koneiden ja laitteiden kehittämiseen halvan orjatyövoiman hankkimisen ja pitämisen sijaan, niin teollinen vallankumous olisi voinut syntyä jo Rooman valtakunnassa/valtakunnissa, siis vuoteen 476 mennessä. (Rooman valtakuntahan oli jakautunut vuonna 395 Länsi-Rooman ja Itä-Rooman valtakuntiin. Edellinen lakkautui lopullisesti vuonna 476, kun valtakunnan viimeinen kuningas (keisari) Romvlvs Avgvstvlvs oli tullut erotetuksi. Tai siis germaaniheimo herulien päällikkö Odovakar (435–493 jJs.) teki tämän, koska hänen heimoaan roomalaiset olivat kohdelleet hyvän aikaa hiukan kamalasti, vaikka sen jäsenille oli luvattu ihmismäisehköt olot Länsi-Rooman valtakunnan alueella. Olen henkilökohtaisesti kyllä iloinen siitä, että mies tyytyi erottamaan kuninkaan (keisarin) sen sijaan että olisi tappanut tämän. Entinen kuningas (keisari) muutti huvilalle Napolin rannikolla ja nautti sitten vuosittaista eläkettä elämänsä loppuun asti.
Länsi-Rooman valtakunta oli muuten Itä-Rooman valtakuntaa köyhempi, mikä osaltaan selittää valtakunnan lakkautumisen.
Herra Odovakar päätti palauttaa kuninkaan (keisarin) tunnusmerkit Itä-Roomaan ja alistua valtakunnan keisarin vasalliksi. Hyvä mies. Silti hän tosin oli murhannut Romvlvs Avgvstvlvksen isän Oresteen, joka oli ohjaillut valtakuntaa vain 14-vuotiaan poikansa nimissä. Mutta joka tapauksessa suhteellisen kiva juttu.
(Itä-Rooman valtakunnassa luovuttiin hallinnossa ja asevoimissa lopulta vuonna 620 latinasta virkakielenä, ja se korvattiin kreikalla, joka oli muutenkin toiminut jo lähes tuhannen vuoden ajan siinä vaiheessa Välimeren itäosan alueiden yleiskielenä.)
Toki Ilkka Saaren romaanissa kerrotaan myös "barbaarien" harjoittamista ihmisoikeuksien loukkauksista, mutta tuodaan myös ilmi se, että toisinaan ne saattoivat olla luonnollisia reaktioita roomalaisten sodissaan harjoittamaan silmittömään väkivaltaan. Mutta, niin, homo homini lvpvs, ihminen on ihmiselle susi.
On sanottu, että kuningas (eli keisari) Konstantinvksen aikana (271–337, virassa 306–337) (joka mies vuonna 313 laillisti kristinuskon ja joka sen jälkeen alkoi suosia kristinuskoisia virkanimityksissä) Rooman valtakunnan itäosissa enemmistö väestöstä jo oli kristittyjä. Lännessä kristittyjä taas oli suhteessa vähemmän. Mutta on ymmärrettävää, että kristittyjen silkka määrä saattoi herättää huolta vallanpitäjissä. Paitsi että roomalaisten jumalien katsottiin voivan suuttua siitä, että kristityt eivät hyväksyneet muita jumalia kuin omansa tai siitä, että nämä eivät yleensä edes suostuneet uhraamaan kuninkaan (keisarin) puolesta, niin valtakunnan väestön uskonnollinen hajanaisuus voisi merkitä myös häviämistä sotilaallisesti Parthialle, tai sitä seuranneelle persialaiselle sassanidien valtakunnalle. Tai lännempänä sijaitseville barbaarikansoille.
Konstantinvs näki kirkon järjestäytyneenä uskonnollisena organisaationa, josta saattoi olla apua valtakunnan pystyssä pitämisessä. Hänellä ei ollut enää syytä erityisesti vastustaa kristittyjä pelkästään siksi, että nämä eivät sattuneet tunnustamaan perinteisiä roomalaisia jumaluuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän olisi itse ollut missään vaiheessa vakaumuksellinen kristitty. Häntä voisi pikemminkin verrata nykyajan tärkeään poliitikkoon, Yhdysvaltain kaksinkertaiseen presidenttiin Donald Trumpiin.
200-luvulle sijoittui myös nk. 200-luvun kriisi. Tässä oli kyse siitä, että vuosina 235–275 Rooman valtakunta kävi hajoamisen partaalla. Samaan aikaan sijoittuu myös niin kutsuttu sotilasanarkian aika 235–284. Roomassa oli tällä kriisikaudella 40 vuoden kuluessa 12 eri hallitsijaa, joista monet olivat sotilasvallankaappaajia.
Tähän liittyen Ilkka Saaren romaanissa voi nähdä huumoria siinä, kuinka roomalaisten leireissä ja sotilaslinnoituksissa joudutaan pitämään huoli siitä, että aina on kunkin oikeasti vallassaolevan kuninkaan (keisarin) pää kuninkaan- eli keisarinpatsaiden kaulan jatkeena.
Kristittyjen vainoaminen tuodaan myös monella tapaa esiin kirjan kuluessa. Kaiken aikaa pelkäsin kirjasta muodostuvan jonkinlainen kristinuskon tunnustuksellinen apologia, mitä se ei kuitenkaan tehnyt ilokseni.
Kirjassa tuodaan esiin ihan totuudenmukaisesti se, että kristityt tapasivat kohdella orjia keskimäärin paremmin kuin "normaalin" ja perinteisen roomalaisen kulttuurin edustajat. Kristinuskoa voi tässä suhteessa pitää ajanlaskun alkuaikoina tapahtuneen yleisemmän humanistisen ihmisystävyyden juutalaistaustaisena mutta aikaa myöten hellenisoituneena ilmentymänä. Kristillinen kirkko kunnioitti orjien solmimia avioliittoja, kun taas perinteinen roomalainen kulttuuri katsoi, että orjien avioliitot eivät ole juridisesti voimassaolevia. Kristillisen kirkon jäsenet myöskin pitivät toisistaan huolta jossain määrin. Tämä jossain määrin selittää kristinuskoisten suuren lukumäärän 300-luvun alussa. Hyvin pienikin parempi lisääntymismenestys kun tuo pitemmällä tähtäimellä voiton osapopulaatiolle. Tämä on silkkaa biologiaa ja populaatiogenetiikkaa.
Kristinuskon eettiset syöverit ovat ainakin periaatteessa melko korkealaatuisia. Vahinko vain, että Jeesus (Jeshua), Pietari (kallio eli Keefas arameankielisenä nimenä tai kreikankielisenä käännöksenä Petros) tai Paavali (juutalaiselta nimeltään Saul ja roomalaiselta nimeltään Pavlvs) eivät luoneet kristinuskoisuudelle eräänlaista ideologista perälautaa, joka olisi estänyt kristinuskon suistumisen vallan palvomisen ja ihmisten huonon kohtelun esitaistelijaksi. Toisaalta totuuden nimissä on mainittava se, että eivät Jeesus sen enempää kuin Pietari tai Paavalikaan tienneet Jeesuksen olevan perustamassa uutta uskontoa, joka, vaikkakin juutalaistaustaisena, tulisi ennen pitkää kokonaan irtautumaan juutalaisesta viitekehyksestään. Jeesuksen voi sanoa perustaneen uuden uskonnon, mutta hän teki sen tahattomasti ja tahtomattaan.
600-850 vuotta Jeesuksen aikaa myöhemmin syntynyt islam sentään oli rehellisesti sitä mieltä jo alusta alkaen, että oikeinajattelijoiden seurakuntaan kuuluvien, varsinkin miesten, tulee saada olla herroja ja hidalgoja, joilla on oikeus pitää "vääräuskoisia" kenkänsä alla. Islamiin on kuulunut tällainen poliittinen periaate, vaikka kristinusko oli keskiajalla kyllä ollut jopa islamia suvaitsemattomampi uskonnollisessa mielessä. Kristinusko on islamiin verrattuna enemmän sellainen "venyy ja paukkuu" -uskonto, koska se ei ole kuten islam lakiuskonto ja koska juutalaisen lakiuskonnollisuuden torjuminen jo 40-luvulla ei tuottanut mitään selkeitä periaatteita, joilla kristinuskoa voisi noin vain soveltaa politiikkaan.
Uskolla siihen, että on vain yksi jumala, joka vaatii tahtonsa noudattamista, yhdistyneenä velvollisuuteen harjoittaa lähetystyötä, vaikuttaa historian saatossa olleen ikävät vaikutukset siihen, kuinka tällaisen uskonnon kannattajat kohtelevat niitä, jotka eivät kuulu heihin. Ellei uskontoon tosiaan ole sisäänrakennettu sitä ideologista perälautaa, joka ehkäisisi uskonnon väärinkäyttämistä toisuskoisten sortamiseen. Jeesus Nasaretilaisen Vuorisaarnan (Matt. 5–7) opetukset eivät yksinään riitä tällaiseksi.
Myöskin minusta toisuskoisten ihmisten kohtelemista ensisijaisesti käännytyksen kohteina voisi verrata siihen, että verkostomarkkinointibisneksessä oleva ihminen yrittää myydä tuotteita sukulaisilleen ja ystävilleen. Tai, no joo, tämä on huono vertaus, mutta silti.
Mutta palatakseni romaaniin. Sen päähenkilö Gnavs oli sitä mieltä, että kristityt kannattivat Rooman ja sotimisen vastaista oppia. Tällainen mielipide on toki voinut olla monella roomalaisella virkamiehellä tuohon aikaan. Mutta varsinaisestihan ei edes tuonaikainen kristinusko ollut pasifistinen eikä sinänsä yllyttänyt aseistakieltäytymiseen. (Ja vaikka olisi yllyttänyt, niin valtakunnan asevoimiin liittyminen oli vapaaehtoista.) Voidaan sanoa, että jos jollakin alueella pelättiin vihollisen maahantunkeutumista, niin sen alueen kristityillä oli jossain määrin taipumusta värväytyä Rooman asevoimiin. Jos taas kristitty eli varsin rauhallisella alueella kuin Herran kukkarossa, hänellä saattoi olla varaa olla aseväkivaltaa vastaan yleensä.
Tämän jälkeen käsittelen sitten Ilkka Saaren romaanista bongaamiani historiallisia virheellisyyksia sekä myöskin valotan lisää romaanin historiallisia taustoja. Alla olevan tekstimassan lukeminen on täysin vapaaehtoista, kuten ylläolevankin on ollut.
PS.
Kuningas eli keisari Caracalla oli vuonna 212 antanut kaikille vapaille Rooman valtakunnan asukkaille kansalaisuuden julkaisemallaan ediktillä. Tämä toimenpide saattoi lisätä verotuloja, ja lisäksi se sai monet uusista kansalaisista kokemaan olevansa roomalaisia, mikä sitten jopa roomalaisti heitä kulttuurisestikin. Vielä edellisenä vuonna 211 vain viidesosalla valtakunnan asukkaista oli ollut kansalaisuus. Ja useimmat näistä olivat olleet Italian asukkaita. Itse asiassa jo ensimmäisellä esikristillisellä vuosisadalla viimeisetkin vapaat Italian asukkaat olivat saaneet Rooman kansalaisuuden. Ennen Caracallan ediktiä Rooman kansalaisuuden oli voinut saada vain jollain erinomaisella asialla, jonka asianomainen oli tehnyt Rooman hyväksi. Esim. 20 vuoden palvelus Rooman legioonien avxilia-apujoukoissa laskettiin tällaiseksi asiaksi. Ja kansalaisuus oli perinnöllinen.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kansalaisiksiottamisella oli sellainen mielenkiintoinen sivuvaikutus, että se ennen pitkää tuli romauttamaan roomalaisen nimijärjestelmän. Kansalaisiksiotetut miehet saivat nimittäin sääntöjen mukaisesti kaikki kuninkaan (keisarin) klaaninimen. Tämä osoittautui epäkäytännölliseksi.
Ehkä vielä epäkäytännöllisempää oli se, että kun roomalaisten naisten etunimi oli perinteisesti, siis Rooman vuosisatojen takaisen kuninkaiden karkotuksen jälkeen, muodostettu isän klaaninimen perusteella, niin nyt tuli sitten olemaan hirveästi tyttöjä ja naisia, joiden etunimi oli muodostettu hallitsijan klaaninimen perusteella. (Mutta joka tapauksessa roomalaista nimijärjestelmää voi hyvällä syyllä kutsua miessovinistiseksi. Vähintäänkin. Ehkä emme jää kaipaamaan sitä.)
Lisäksi minun tietojeni mukaan ristiinnaulitsemista alettiin Caracallan kansalaisiksiottamisprojektin toteutumisen jälkeen tehdä enemmän nyt myös roomalaisille, vaikka Saaren kirjassa väitetään toisin. Aikaisemminhan ristiinnaulitseminen teloitusmuotona oli varattu vain ihmisille, joilla ei ollut Rooman kansalaisuutta tai jotka olivat syyllistyneet todella törkeään rikokseen. Tunnetuin tällainen henkilö on 30-luvulla teloitettu Jeesus Nasaretilainen.
Kun kerran nyt enemmän roomalaisiakin ristiinnaulittiin, niin tosiasiassa kuitenkin teloitukset kohdistettiin huono-osaisiin kansalaisiin. Aina pitää olla joitakin ihmisiä, joita voidaan kunnolla polkea.
Alkukirkon tärkeimmällä lähetystyöntekijällä ja teologilla apostoli Paavalilla oli isänsä ansioiden ansiosta ollut Rooman kansalaisuus. Siksi kuningas eli keisari Nero antoi myöhemmin teloittaa hänet Rooman oikeusjärjestystä kunnioittaen miekalla eikä ristiinnaulitsemalla. Näin kertoo perimätieto. Apostolien teoissa kerrotaan, että Paavali oli tullut viranomaisten vangitsemaksi jonkin häiriön takia, mutta nämä eivät olleet lopulta löytäneet syytä syyttää häntä mistään järkevästä. Mutta koska syytetty oli ehtinyt jo asiassaan vedota kuninkaaseen (keisariin), nämä päättivät lähettää hänet kuningas (keisari) Neron eteen.
Ja siinä kävi sitten pahasti. Hallitsija oli tunnettu sivistyneenä ja miellyttävänä kaverina, mutta hän oli ehtinyt muuttua pahemmaksi siinä vaiheessa, kun Paavali tuotiin hänen tuomittavakseen. (Samalla laillahan kävi myös kuningas (keisari) Caligulalle. Ja noin 1500 vuotta myöhemmin vielä Englannin kuninkaalle Henrik VIII:lle.)
Saaren romaanissa Rooman alkava auringonlasku on sekin vika, että siinä puhutaan patriiseista – 200-luvulla jKr.
Rooman patriisien sääty oli koostunut alun perin kuninkaan neuvonantajien neuvoston, senaatin, jäsenistä. Kuningasvallan tultua kaadetuksi hiukan ennen vuotta 500 eKr. senaatista muodostui Rooman hallinnon keskus. Senaattorisuvut olivat Rooman aatelistoa tästä eteenpäin. Aikaa myöten, eli luokkataistelujen myötä, senaatin jäseniksi saattoivat päästä joskus myös tavallisen kansan edustajat, aatelittomat plebeijit.
Mutta mitä luultavimmin jokainen Rooman (valtakunnan) patriisisuku oli sammunut jo vuoden 200 jKr. tienoilla. Ja jo kauan ennen tätä patriisisäätyinen aateluus oli vaihtunut senaattorisukujen virka-aateliin.
Patriisisukujen oli helppo lakkautua siksikin, että aateluus ei periytynyt naislinjaa pitkin. Eikä joukkoylpeyden vuoksi joukkoon suostuttu ottamaan uusia sukuja ulkopuolelta. Ja jotkut (harvat) patriisit jopa luopuivat aateluudestaan voidakseen tehdä jotain sellaista, mikä oli sallittua ainoastaan plebeijeille. Jälkimmäisestä olkoon esimerkkinä Clavdivsten klaani, jolla oli kaksi sukuhaaraa: patriisien ja plebeijien. Eräskin entisen patriisisuvun jäsen ja poliitikko kirjoitti 1. vuosisadalla eJs. sukunimensä muodossa Clodivs, jotta se kuulostaisi vähemmän herraskaiselta.
Myös Gaivs Clavdivs Glaber, joka vuonna 73 eJs. pistettiin suorittamaan poliisitoimi eli tuhoamaan joukko kapinaan ryhtyneitä gladiaattoreita ja muita aikaisempia orjia Vesvvivs-vuoren luona, kuului tämän klaanin plebeijihaaraan. (Huonostihan siinä poliisitoimessa sitten kävi, mutta sen käsittely ei kuulu tähän esitykseen.)
Muita huomioita kirjan vääryyksistä. Kirjan sotatapahtumat alkavat vuonna 245 jKr., ja silti siinä puhutaan gladivs-miekan nerokkuudesta.
Gladivs on kaksiteräinen miekka, joka sopii kaksiteräisyydestään huolimatta parhaiten pistämiseen, ei lyömiseen eikä viiltämiseen, johtuen miekan terän lyhyydestä. Legioonalaiset koulutettiinkin käyttämään sitä oikeastaan vain pistomiekan tapaan.
Ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla Rooman legioonien ratsuväessä oli kuitenkin otettu metallinkäsittelytekniikan kehittymisen myötä vakavaan käyttöön miekka spatha, jossa terä oli sekä pitempi että kapeampi kuin gladivksessa. Tällainen miekka sopi hyvin ratsuväen käyttöön, koska pitkällä terällä ulottui helpommin viholliseen.
Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla myös Rooman legioonien jalkaväessä alettiin pikku hiljaa omaksua käyttöön uusi miekkatyyppi. Mutta jo ennen tätä avxilia-joukoilla oli ollut käytössä spathoja, mahdollisesti jo ensimmäisellä vuosisadalla.
Gladivs oli ollut suhteellisen helppo vetää ulos huotrasta sen roikkuessa oikean kyljen puolella. Pitkäteräinen miekka vaati sen, että miekkaa kannettiin vasemmalla puolella.
200-luvulla jatkuvat sisällissodat rasittivat pahasti Rooman valtakunnan taloutta, ja jalkaväen miehistöjen taso laski.
300-luvulla jalkaväki alkoi olla jo pelkkä apuaselaji raskaan ratsuväen muututtua pääaselajiksi. Huonontuneilla teillä ratsuväen oli jalkaväkeä helpompi kulkea, ja raskaan ratsuväen ja kevyen jalkaväen yhdistelmä sopi melko erinomaisesti Rooman tuolloisten vihollisten, eli persialaisten ja germaanien torjumiseen.
Jo romaanin tapahtuma-aikana 200-luvulla kehitys tähän oli ollut vahvasti menossa tähän suuntaan.
Aikaisemmin jousiampujat olivat olleet Rooman legioonissa aivan lapsipuolen asemassa. Nyt lisättiin näiden määrää.
Jalkaväen sotilaat luopuivat myös kaarevasta kilvestään suoran kilven hyväksi. Jalkaväki luopui tiukasta muodosta taisteluryhmityksessään. Pitkää miekkaa käyttäessä korostui miekkailutekniikkojen taitaminen.
Vihollissoturin miekkaa ei toki edelleenkään kannattanut torjua oman miekkansa terällä, vaan joko kilvellä tai miekan lappeella. Miekat olivat niin kalliita, ettei niiden terän saanut antaa mennä pilalle. Loveutuminen oli helposti miekan tuho.
Gladivs lienee ollut jo menneen talven lumia Rooman legioonissa 200-luvun puolessa välissä, vaikka Saaren romaanissa sillä on tärkeä osa. Gladivkset toki oli aina käytetty ensin loppuun, koska miekkojen valmistaminen oli erittäin kallista, mutta ensi linjan joukoille legioonissa lienee jaettu alusta lähtien mielellään spathoja, jos niitä oli saatavilla.
Romaanissa myös käytetään useamman kerran ilmaisua "germaaniset karvaturvat".
Vuosina Rooman valtakuntaa 117–138 hallinnut kuningas (keisari) Hadrianvs tapasi käyttää partaa peittääkseen kasvojensa arpeutuneisuutta. Tämä tietenkin aiheutti muodin roomalaisen yläluokan keskuudessa. Vuosisatoihin eivät roomalaiset yläluokan miehet olleet kasvattaneet partaa vaan ajaneet kasvonsa aina sileiksi. Sileäkasvoisuuden muoti oli juontunut makedonialaisesta supervalloittajakuninkaasta Aleksanterista (356– 323 eJs., virassa 336–323 eJs.), jolla oli ollut heikko parrankasvu.
Olettaisin, että romaanin päähenkilön elinaikana naamakarvaisuus oli edelleen muotia Roomassa ja koko valtakunnassa. Vaikka uskon kyllä, että myös germaanimiehet tapasivat olla naamakarvaisia.
Tämä oli ehkä tässä.
