Taannoin olin lukenut Australian yleisradioyhtiön ABC:n (ABC=Australian Broadcasting Corporation) sivuilta artikkelin, jossa käsiteltiin siirtoäänivaalitapaa, joka on ollut käytössä maan parlamentin alahuoneen vaaleissa jo pitemmän aikaa.
Minua ovat ruvenneet yhä enemmän viehättämään vaalitavat, joissa on käytössä yhden henkilön vaalipiirit. Ne takaavat, että ihmisillä on oma paikallinen kansanedustajansa, ja ne tuovat parlamenttiedustukseen vaaleista toiseen tiettyä dynamiikkaa, koska joskus pienetkin ääntensiirtymät voivat vaikuttaa suuresti.
Toisaalta en siltikään kauheasti pidä peribrittiläisestä pluraliteettivaalitavasta, jollainen on käytössä myös Yhdysvalloissa ja Kanadassa, ja jossa vaaleissa on vain yksi kierros ja yksinkertaisesti eniten ääniä saanut ehdokas tulee valituksi, vaikka ei olisikaan saanut enemmistöä äänistä. Tämä vaalitapa johtaa lähes väistämättä kaksipuoluejärjestelmään.
Vaalitapa aiheuttaa äänestäjissä "voittajavedon" harjoittamista, eli sitä, että äänestetään vain sellaisia ehdokkaita, joilla on edes jonkilaiset läpipääsyn mahdollisuudet. Kaikkien vaalipiirissä voittanutta ehdokasta äänestämättä jättäneiden äänet kun menevät hukkaan.
Tai, no Yhdistyneessä kuningaskunnassa maan koostuminen etnispohjaisista autonomisista osista – ainoastaan Englannilla ei ole omaa parlamenttia (vaikka se ei sellaista niin hirveästi tarvitsekaan, koska englantilaiset muodostavat enemmistön valtakunnan asukkaista) – on johtanut siihen, että maan parlamentti ei välttämättä ole aina kahden kauppa.
Kanadassa taas ainoastaan maan toiseksi suurimmalla provinssilla, lähinnä ranskankielisen väestön asuttamalla Québecillä 8,1 miljoonan asukaslukuineen – maan väestön kokonaismäärä on noin 41,6 miljoonaa – on erillinen etninen taustaisuus. Osaltaan tämä on ollut vaikuttamassa siihen, ettei Kanadassakaan ole tätä nykyä vallassa kaksipuoluejärjestelmää vaan kaksi plus -järjestelmä. Kahden suurimman puolueen lisäksi jollain kolmannella puolueella on aina mahdollisuus päästä vaikuttavaan asemaan, jolloin hallitusta ei voida muodostaa ainoastaan yhden puolueen varaan.
Ranskassa taas kaikissa parlamenttivaaleissa järjestetään ennakko-oletuksena kaksi kierrosta. Mikäli joku ehdokkaista saa yli puolet vaalipiirinsä äänistä, toista kierrosta ei järjestetä kyseisessä vaalipiirissä. Muussa tapauksessa toiselle kierrokselle jatkavat kaksi eniten ääniä saanutta sekä kaikki ne ehdokkaat, jotka saivat ensimmäisellä kierroksella vähintään 12,5 prosenttia äänistä. Näin ollen toisella kierroksella voi olla kaksi, kolme tai jopa neljä ehdokasta. Toisella kierroksella valituksi tulee se, joka saa suurimman ääniosuuden, vaikka se ei olisikaan yli puolta äänistä.
Yhdysvallat on siitä merkillinen maa, että vaikka se on niin alueensa kuin myös väestömääränsä puolesta varsin valtava, niin liittovaltion tasolla todellista merkitystä näyttää olevan aina ja ikuisesti ainoastaan kahdella vakiopuolueella, joita on mahdoton todella haastaa ainakaan kongressin vaaleissa (periaatteessa presidentinvaalit voivat olla poikkeus, joskus harvoin).
Ja sitten on tämä siirtoäänivaalitapa, jonka mainitsin kirjoitukseni alussa. Siteeraan tässä nyt Wikipedian sitä käsittelevää artikkelia:
Siirtoäänivaalitapa on vaalitapa, jossa äänestäjä merkitsee ehdokkaansa äänestyslippuun suosituimmuusjärjestyksessä. Ehdokkaita voi merkitä yhden tai useamman, mutta äänestäjällä on kuitenkin käytössään vain yksi ääni. Tilanteessa, jossa ääni tavallisesti menisi ”hukkaan”, se siirtyy listassa seuraavalle ehdokkaalle. Siirtoäänivaalitavan tarkoituksena on minimoida hukkaäänet ja vähentää taktista äänestämistä. Se mahdollistaa suhteelliset henkilövaalit ilman listoja, mutta sitä voi käyttää myös listavaaleissa.
Tämän blogimerkintäni kannalta oleellista on se, että siirtoäänivaalitapaa voidaan toteuttaa myös yhden hengen vaalipiireissä.
Tuossa artikkelissa on myös selvitys siitä, millä lailla vaalin tulos tulee lasketuksi vaalitapaa käytettäessä. Ja se on kyllä jonkin verran monimutkainen laskenta, tai ainakin verrattuna laskentaan, mitä pluraliteettivaalitapa vaatii.
Olen aikaisemmin omassa blogistossani ehdottanut sellaista vaalitapaa yhden henkilön vaalipiireissä käytettäväksi, että jos vaalipiirissä on vain kaksi ehdokasta, niin vertailun vuoksi kukin äänestäjä äänestää toista heistä seitsemällä äänellä. Jos taas ehdokkaita on enemmän kuin kaksi, niin äänestäjä äänestää viidellä äänellä mielestään parasta ehdokasta ja kahdella äänellä mielestään toiseksi parasta ehdokasta.
Tämä vaalitapa on mielestäni reilumpi kuin peribrittiläinen. Mutta siitä huolimatta sekin hukkaisi runsaasti ääniä.
Palatakseni alussa mainitsemaani Australian yleisradioyhtiön nettisivuilla julkaistuun artikkeliin, niin en ole onnistunut uudestaan löytämään sitä, jostain syystä, joten siihen linkittäminen jää tässä nyt minulta tekemättä. Enkä pysty tarkistamaan yksityiskohtia kirjoituksesta.
Artikkelissa oli kuitenkin kyse siitä, että eräs nainen kertoi neurologisesti vammaisen nuoremman sukulaisensa kyenneen ymmärtämään nykyisen australialaisen hieman monimutkaisen vaalitavan. Tämä oli oli saanut minut tuolloin ajattelemaan, että miksi en voisi ruveta itsekin kannattamaan siirtoäänivaalitapaa.
Äänestäjän kannalta siinä on joka tapauksessa kyse siitä, että merkitsee vaalilippuun vaalipiirin ehdokkaat oman mielensä mukaiseen paremmuusjärjestykseen. Ja vaalitapa tekee ääniä turhaksi paljon vähemmässä määrin kuin muut vaalitavat, joita käytetään yhden hengen vaalipiireissä. Jos oman ykkösäänen ehdokas ei pääsekään läpi, niin toiseksi, tai kolmanneksi, merkityn ehdokkaan läpipääsy on kuitenkin parempi kuin ei mitään.
Toiseksi, jos jotkut parlamenttipuolueista ovat poliittisessa liitossa keskenään, niin siirtoäänivaalitavan käyttäminen mahdollistaa sen, että liiton puolueet eivät joudu riitelemään keskenään vaaleissa siksi, että niiden saamat äänet jakautuvat yhden henkilön vaalipiireissä eri puolueille. Jos vastapuolella olisi yksi vahva puolue, niin äänten jakautuminen voisi pluraliteettivaaleissa pudottaa liittouman saamat parlamenttipaikat vähiin.
Siirtoäänivaalitapa myöskin antaa paremman kuvan äänestäjien todellisista poliittisista mielipiteistä kuin pluraliteettivaalitapa.
I PS. Australian parlamentin ylähuoneen, senaatin, jäsenet valitaan useamman henkilön vaalipiireistä, joten se jää lähemmän tarkasteluni ulkopuolelle nyt. Kuudesta osavaltiosta tulee siis kustakin valituksi kokonaista 12 senaattoria ja kahdesta territoriosta kustakin kaksi.
II PS. Jos jotakuta inhottaa se, että käytän ilmaisua "neurologisesti vammainen", niin olen itse sellaisen kansalaisjärjestön jäsen, joka kuuluu erääseen vammaisalan kattojärjestöön.
III PS. Olisi kyllä mielenkiintoista nähdä, millaiseksi Suomen puoluejärjestelmä muotoutuisi, jos maamme eduskuntavaaleissa olisi otettu käyttöön siirtoäänivaalitapa.
