Mitä olen "uskonnollisesti" nykyään

Kristinusko on pitkälle rapissut päästäni pois. En ole vuosiin enää pitänyt Jeesus Nasaretilaista Kristuksena, so. Jumalan poikana. Tämä kehitys on kuitenkin tapahtunut erittäin vähittäin. Senkin jälkeen, kun olin huomannut olevani käytännössä uskonnoton, on tapahtunut paljon kehitystä mielessäni "uskonnollisuuden" suhteen, siis poispäin siitä.

Uskonnollisista yhdyskunnista minulle on nykyisin henkisesti läheisin kveekarit, vaikka olen vain kerran elämäni aikana osallistunut kveekareiden jumalanpalvelusmuotoon. Eräs kaverini, joka silloin autollaan vei minut kokoukseen osallistuen siihen sitten itsekin, nukahti tunnin kestäneen hiljaisen kokouksen aikana, ja ihmetteli sitten, kuinka lyhyeltä tunti oli tuntunut.

Kveekareille on tärkeää paitsi rauha, tasa-arvo ja uskonnollinen minimalismi, niin myöskin "sisäinen sana", jossa on kysymys Pyhästä hengestä.

Pyhään henkeen tosin tavallaan uskon nykyisinkin.

Tapaan avautua siis edelleen kuvitteellisen Jumalan Pyhälle hengelle.

Nimitin juuri Pyhää henkeä kuvitteelliseksi. Olen itse asiassa sitä mieltä, että Pyhän hengen ei tarvitse olla varsinaisesti henki, vaan kyseessä voi olla esim. maailmankaikkeuden rakenteeseen liittyvä juttu. Paljon todennäköisemmin ja todistettavammin kyseessä on kuitenkin pelkkä hyväätekevä psykologinen ilmiö.

Minulle Pyhä henki ei ole komentaja vaan enemmänkin kuvitteellinen yhteistyökumppani.

Joskus aikoinaan olin sanonut blogissani, että Jumala vaikuttaa ainoastaan ihmisen mieleen. Tämä kuulostaa minusta edelleen järkevältä kannanotolta. Jumala tekee niin, vaikkei edes olisi olemassa.

En pyri asettamaan itseäni mitenkään lokeroon filosofisten mielipiteitten laajalla kentällä. En myöskään suhtaudu jumalauskoihin missään määrin vihamielisesti, koska kunnioitan suuresti Jumala- ja jumala-käsitteitä. Ja sitä paitsi ihmiset, fiksutkin sellaiset, ajattelevat yleensä paljon höpöjä. Tarkoitan sitä, että ihmisillä tapaa olla älykkyydestä ja koulutuksesta riippumatta paljon sellaisia mielipiteitä, joita ei voida tieteellisesti perustella. Kuten eettisiä väittämiä. Tämä on ollut ihmisen osa siitä pitäen, kun ihmiskunta 70.000 vuotta sitten oli kokenut geneettisen pullonkaulailmiön, jonka vuoksi se melkein kuoli sukupuuttoon. Pullonkaulailmiön ansiota ilmeisesti on se, että ihmiset rupesivat kuvittelemaan kaiken maailman höpöjä. Toisaalta se myös teki ihmisestä entistä enemmän kulttuuriolennon. Syntyi kumuloituva kulttuurin evoluutio, joka voi toimia tavattoman paljon nopeammin kuin biologinen evoluutio. Biologinen evoluutio sopeuttaa eliölajin tai -lajikkeen vallitseviin olosuhteisiin. Se, joka tuottaa enemmän lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, voittaa tässä "kisassa". Kaikki eliöt taas eivät sopeudu biologisesti riittävän nopeasti. Joskus muutokset elinympäristössä nimittäin ovat liian nopeita evoluutiolle. Mutta sukupuuttoon kuolemisenkin voi katsoa olevan osa elämää.

Kulttuurinenkin evoluutio auttaa eliölajia siten, että se pärjää paremmin vallitsevassa ympäristössä, mutta kulttuuri toisin kuin perimä ei periydy DNA:n tai RNA:n kautta jälkeläisille. Eliölajin yksilöiden pitää aina omaksua, oppia ja opetella se erikseen.

Uskonnollisuuteen jotenkin liittyen, satunnaisesti saatan vielä nykyäänkin kokea numeenisen tunteen, eli tunteen, että on jotain syvempää, jotain joka on kaiken tämän (paskan) yläpuolella. Elämäni on oikeastaan parempaa silloin, kun koen tällaista. En ole siksi kovin vakaumuksellinen ontologisen materialismin kannattaja.

Perimmältään uskon, että voi olla vaikka mitä hienoja henkimaailmaan asioita maailmankaikkeudessa, mutta en varsinaisesti usko niiden olemassaoloon ennen kuin niistä on empiiristä näyttöä.

Periaatteessa kuitenkin kannatan omia eettisiä periaatteitani, vaikka niitäkään ei voi todistaa oikeiksi. Niitä ilman en nimittäin kykene olemaan. Ja yhteiskuntakin voi ehkä elää ilman uskontoa, mutta ilman yhteistä kertomusta ja eettistä järjestelmää se ei voine elää kovin menestyksellisesti.

Välillä minulle joka tapauksessa nousee nykyäänkin vielä mieleen sellainen hassu ajatus, että minun kannattaisi "palata" kristinuskoon. Tosin olen nykyisin kykenemätön pitämään ehdottomasti totena ajatusta, että Jeesus Nasaretilainen olisi myös Kristus eli että hän olisi ollut pelastaja siinä mielessä että hän olisi osa jumaluutta, yhtä Jumalan kanssa tai yksi Jumalan kolmesta persoonasta.

Minulla ei itse asiassa ole edes mitään syytä uskoa, että esimerkiksi 50- tai 60-luvun alkuperäisempään kristinuskoon hiukan alle 2000 vuotta sitten olisi sisältynyt tuollainen käsitys.

Minun mielipiteeni asiasta on oikeastaan se, että Jeesus Nasaretilainen on "ainoastaan" merkittävähkö juutalaista syntyperää ollut juutalaista uskontoa kannattanut uskonnollinen ajattelija, josta on tullut historian oikusta ikään kuin jotain itseään suurempaa. Minulla ei ole mitään syytä uskoa, että hän juutalaisena miehenä olisi itse hyväksynyt itsensä jumaloimisen ja palvomisen, mistä on tullut myöhempinä vuosisatoina suuri riesa.

Pidän kuitenkin suuressa arvossa Jeesuksen ja ensimmäisen kristillisen vuosisadan työteliäimmän ja tehokkaimman lähetyssaarnaajan Paavalin – juutalaiselta nimeltään Saul ja roomalaiselta nimeltään Paulus – keksintöä siitä, että ihminen ei kykene muuttamaan itseään eettiseksi ja siksi hänen tulee luopua kokonaan yrittämästä sitä ja että tämä on ainoa tapa vapautua.