Minua hämmästyttivät Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaalit vuoden 2024 heinäkuussa!

Omalla isokokoisella saarellaan plus Pohjois-Irlannissa oli pidetty kuluvan vuoden 2024 heinäkuun 4. päivänä, joka oli torstai, Yhdistynyt kuningaskunta -nimisen demokraattisen mutta erikoisen liittovaltion parlamenttivaalit. Ne koskivat maan parlamentin alahuonetta – englanniksi House of Commons –, joka saa edustajansa sitä kautta, että kansalaiset äänestävät ehdokkaista. Vaalitapa on sellainen siis, että yhden henkilön vaalipiireissä se voittaa, joka on saanut vaalissa eniten ääniä. Toista kierrosta Yhdistyneen kuningaskunnan parlamenttivaaleissa ei siis pidetä.

Sama päivä oli muuten myös Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, mutta sillä ei ollut erityisempää merkitystä rapakon tällä puolella asuville.

YKK:n alahuoneen jäsenet ovat vastuussa lainsäätämisestä, ja alahuone myöskin käytännössä valitsee maan tosiasiallisen hallitsijan, pääministerin. Monarkki tosin nimittää tämän. Pääministerin tulee nauttia maassa parlamentin luottamusta. Pääministeri sitten nimittää hallitukseen ministerit. Hän myöskin päättää uusien vaalien ajankohdan. Vaalit tulee pitää viiden vuoden kuluessa edellisistä vaaleista. Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin alahuoneella on 650 jäsentä. Se on melko paljon, mutta maakin on suuri. Maassa on noin 70 miljoonaa asukasta.

Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin ylähuoneella – englanniksi House of Lords – on jopa enemmän jäseniä kuin alahuoneella, kokonaista 794 henkeä. He tulevat järjestetyiksi virkaansa vähemmän demokraattisella tavalla. Ylähuoneella on tätä nykyä onneksi vain vähän valtaa. Se voi tehdä lakiehdotuksia, ehdottaa muutoksia lakeihin ja joissakin rajatuissa tapauksissa se voi jopa estää lain voimaantulon. Se voi myöskin viivästyttää lain voimaantuloa yhdellä vuodella. Ylähuoneella ei ole sananvaltaa asioissa, jotka koskivat valtion menoja tai tuloja.

Pääasiassa ylähuone on joka tapauksessa ennen kaikkea keskusteleva ja neuvoa antava parlamentin elin.

Ylähuoneeseen monarkki nimittää elinikäisiä jäseniä pääministerin suosituksesta ja avustuksella. Lisäksi ylähuoneeseen kuuluvat Canterburyn ja Yorkin arkkipiispat sekä Lontoon, Durhamin ja Winchesterin piispat ja 21 muuta kauimmin viroissaan ollutta piispaa. Kyse on siis Anglikaanisen kirkon piispoista. Ylähuoneen kuuluu myös joukko paikkansa perineitä aatelisia, joiden jälkeläisille paikka ei kuitenkaan enää nykyään periydy.

Yhdistynyt kuningaskunta koostuu lähinnä neljästä suuresta alueesta, jotka ovat Englanti, Skotlanti, Wales ja Pohjois-Irlanti. Englanti on alueista ainoa, jolla ei ole omaa parlamenttia. Toisaalta YKK:n alueista Englannin väestöpohja on ylivoimaisesti suurin, eli noin 83,5 prosenttia koko väestöstä. Sikäli oman parlamentin tarve on englantilaisilla pienempi, koska he edustajamäärällään melko lailla hallitsevat Yhdistyneen kuningaskunnan politiikkaa.

Englannilla on YKK:n parlamentissa 543 edustajaa, Skotlannilla 57 edustajaa, Walesilla 32 edustajaa ja Pohjois-Irlannilla 18 edustajaa.

Työväenpuolue sai vaaleissa uskomattoman suuren voiton. Se sai 33,7 % äänistä ja 63,2 % parlamenttipaikoista eli 411 paikkaa 650:stä.

Viimeksi 1945 sama puolue oli saanut 393 paikkaa, mikä on sekin melko suuri voitto. Sodanaikainen maan johtaja Winston Churchill (1874-1965) konservatiivipuolueineen joutui silloin muutamaksi vuodeksi sivuun vallasta.

Ennen vaaleja YKK:ta hallinneen Konservatiivisen puolueen alamäki oli alkanut korona-ajan pääministeristä Boris Johnsonista, joka ei välttämättä katsonut koronarajoitusten koskevan itseään ja lähipiiriään. Hänen seuraajansa virassa Liz Truss taas menetti kannatuksensa epäonnistuneilla talousuudistuksillaan. Jopa tyypillisesti Konservatiivista puoluetta tukenut elinkeinoelämä piti niitä huonoina. Hänen tilalleen oli tullut Rishi Sunak, joka ei kuitenkaan kyennyt enää nostamaan puoluetta siitä suosta, mihin se oli uponnut.

Brittejä, jos heitä sellaisiksi saa nimittää, sai voimaan huonosti energiakriisi, ruoan ja asumisen hinnan nousu sekä heidän aarteensa, julkisen terveydenhuollon rapakunto.

Työväenpuolueen uudehko puheenjohtaja Keir Starmer taas oli kauheassa tylsyydessään luotettavuuden perikuva.

Rishi Sunakin viime aikoina johtama Konservatiivinen puolue, joka oli ennen näitä vaaleja pääministeripuolue, koki vaaleissa todellisen romahduksen. Se sai äänistä vain 23,7 %, mikä oikeutti 18,6 %:een paikoista, joka on 121 paikkaa.

Liberaalidemokraatit, joka vuonna 1988 oli muodostunut Liberaalisen puolueen ja Sosialidemokraattisen puolueen yhdistyessä, sai äänistä 12,2 %, mikä oikeutti 11,1 prosenttiin paikoista, eli puolue sai nyt 72 paikkaa parlamentista.

Skotlannin Kansallispuolue sai äänistä 2,5 %, mikä oikeutti parlamenttipaikoista 1,4 prosentiin, mikä merkitsee yhdeksää paikkaa.

Pohjois-Irlannin separatistipuolue Sinn Féin sai 0,7 % äänistä, ja paikoista näinollen 1,1 %, eli puolue saavutti seitsemän paikkaa.

Riippumattomat saivat tasan kaksi prosenttia äänistä, mikä oikeutti 0,9 %:een paikoista, mikä merkitsee kuutta paikkaa.

Tavallaan isänmaallinen Reform UK -puolue sai vaaleissa ääniä jopa 14,3 % mutta sai parlamentin paikoista ainoastaan 0,8 % eli 5. Tässä näkee kuinka pahimmillaan voi yhden henkilön vaalipiiteissä käytetty enemmistövaalitapa sorsia jotain puoluetta.

Reform UK -puolueen kovin piskuinen paikkamäärä uudessa parlamentissa johtuu siitä, että kovin monessa vaalipiirissä sen ehdokas oli päässyt toiseksi, mutta toista sijaa ei vaalipiireissä jaettu. Puolueen saamat äänet olivat siis jakautuneet liian laajalle pitkin vaalipiirejä.

Pohjoisirlantilainen kuningaskunnalle lojaali puolue Democratic Unionist Party sai vaaleissa 0,6 % ja parlamenttipaikoista 0,8 % eli viisi paikkaa. 

Englannin ja Walesin Vihreä puolue sai vaaleissa 6,4 % äänistä ja sai paikoista 0,6 % eli neljä paikkaa.

Tässä mainitsemieni lisäksi useat muut tahot olivat saaneet paikkoja YKK:n parlamenttiin mutta edellisiä vähemmän.

Brittiläinen parlamenttivaalisysteemi tuntuu helposti epädemokraattiselta. Itse kannattaisin asian parantamista sillä, että maa siirtyisi siirtoäänivaalitapaan. Jokaisesta vaalipiiristä valittaisiin sen käytössä ollessa edelleen vain yksi henkilö YKK:n parlamentin alahuoneeseen, mutta valituksi tulisi useammin sellainen henkilö, jonka mahdollisimman moni vaalipiirin äänestäjistä kykenisi hyväksymään, edes pitkin hampain. Mielestäni siirtoäänivaalitapa suosii nk. maltillisia, eli "poliittiseen keskustaan" kuuluvia ehdokkaita.

Siirtoäänivaalitavassa äänestäjät pistävät vaalilipukkeessaan vaalipiirin ehdokkaat paremmuusjärjestykseen.

Vaalitapa on matemaattisesti monimutkaisempi kuin brittilässä nykyisin käytössä oleva historiallinen vaalitapa, joten sillä pidettyjen vaalien tulosten laskeminen kestäisi pitempään kuin nykyään. Mutta mielestäni se olisi brittilän viimeinen, paras toivo rauhasta.

Joku voi myös sanoa, että jonkin suhteellisemman vaalitavan ollessa käytössä parlamentin puoluejakauma vastaisi ainakin jonkin verran paremmin äänestäjien puoluekantaa. Tämä on totta.

Voidaan kuitenkin sanoa, että yhden henkilön vaalipiireissä on kuitenkin oma pihvinsä: Kun jokaiselta pieneltä alueelta valitaan vain yksi edustaja, toteutuu alueellinen edustus yksiselitteisesti. Kunkin pienen alueen kansalaiset voivat vedota omaan edustajansa, joka on vastuussa omalle alueelleen.

Itse toivon myös, että Englanti saa joskus oman parlamentin ja että samalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan perustetaan vaaleilla valittava ylähuone nykyisen tilalle. Minusta ylähuoneen jäsenten valinta sopisi hoitaa sillä tavalla, että maan kustakin osavaltiosta valittaisiin edustajat suhteellisella vaalitavalla pitkiltä listoilta siten, että laskennassa käytettäisiin alahuoneen vaalien vaalipiireissä puolueiden saamia äänimääriä. Tai jos siirtoäänivaalitapa olisi jo käytössä, niin jouduttaisiin äänestämään ylähuoneen jäsenistä erillisellä vaalilipulla.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt sitten vähän pitkä. Sen kunniaksi laitan alle hymiön:

    :D