perjantai 20. marraskuuta 2020

Kristinuskon Jumala ei suojele uskovaisiaan tyhmyydeltä

Jokin aika sitten eräs hyvä tuttuni totesi kannattavansa sellaista, että valtiossa on "kristillisiä" piirteitä ja että myös ei-kristityt joutuvat osallistumaan tämän "kristillisen" järjestelmän mukaisiin menoihin ja kuulemaan sopivissa tilaisuuksissa sen virallista propagandaa.

Sanoin hänelle sitten jotain sellaista, että kristinuskoon kuuluu toisen ihmisen asemaan asettuminen ja että hänen pitäisi siinä tapauksessa myös vastaavasti hyväksyä sellainen, että joku toinen taho aikaansaisi oman ei-kristillisen maailmankatsomuksen mukaisen järjestelmän. Hän totesi, että ei hän hyväksyisi sellaista ja että tämä on hänen maailmankatsomuksensa.

Kristinusko alkoi syntyä 30-luvulla, jolloin juutalaisen ammattimiehen ja myöhemmin kierteleväksi matkasaarnaajaksi ryhtyneen Jeesus Nasaretilaisen tuomitsi Juudean roomalainen prokuraattori Pontius Pilatus joidenkin juutalaisten johtomiesten yllyttämänä naulattavaksi ristiin juutalaisen pääsiäisen aikoihin. Tarinan mukaan Jeesus Kristus nousi kolmen päivän kuluttua kuolleista, ja hänen oppilaansa tapasivat hänet. Jeesus kuitenkin hävisi jonnekin. Tarina kertoo, että hänet korotettiin taivaaseen.

Seuraavana helluntaina Pyhä henki vuodatettiin oppilaisiin, ja nämä rohkaistuivat.

Jokunen vuosi myöhemmin kristittyjen vainoajana tunnetuksi tullut juutalainen farisealaisten puolueeseen kuulunut Rooman kansalainen Saul koki, että Jeesus ilmestyi hänelle. Saul otti käyttöönsä roomalaisen nimensä Paulus ja ryhtyi kiertäväksi lähetyssaarnaajaksi. Ammatiltaan hän oli teltantekijä. Hän omien kättensä työllä hankki elantonsa, ja siinä sivussa hän matkusti ympäri Rooman valtakuntaa.

Pauluksen, eli suomalaisittain Paavalin, merkitystä varhaiselle kristinuskolle ei voi yliarvioida. Paavali myös vaikutti suuresti siihen, että kristinusko muuttui sellaiseksi, että juutalaisuuden ulkopuolelta kääntyneiden ei tarvinnut noudattaa elämässään juutalaista uskonnollista lakia.

Paavali myös kannatti oppia nk. uskonvanhurskaudesta. Tämä oppi perustuu siihen, että vaikka on olemassa hirveän hienoja ihanteita, niin se ei auta mitään, jos ihmisillä ei ole kykyä elää niiden mukaan. Paavali ratkaisi asian opettamalla, että Jeesukseen uskovan tarvitsee perustaa suhteensa Jumalaan yksin Kristuksen sovitustyöhön, ja niin hän saa Voiman ylhäältä, kun hän lopettaa yrittämisen suhteessa Jumalaan.

Olihan jo Jeesus opettanut eläessään Maan päällä, että "mikä on ihmiselle mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista".

Juutalaisten ensimmäinen kapina Roomaa vastaan vuosina 66-73 epäonnistui. Ilmeisesti Jerusalemin kristillinen seurakunta osallistui kapinaan ja tuhoutui roomalaisten valloittaessa kaupungin.

Varhaiset kristilliset kirjoittajat halusivat, että roomalaisten kuva kristityistä olisi myönteinen. Tämä aiheutti sanoutumista irti juutalaiskapinasta. Tämä taas herätti suurta vihastusta Jeesukseen uskomattomien juutalaisten keskuudessa ja osaltaan irrotti kristillistä kirkkoa edelleen erilleen juutalaisesta seurakunnasta.

Vuosina 132-135 juutalaiset yrittivät vapauttaa itsensä Rooman vallan alaisuudesta toisen kerran (vai oliko kyseessä kolmas kerta?), mutta tämäkin kapina epäonnistui.

Varhainen kristinusko oli suhteellisen epäpoliittinen. Pyrittiin pitämään välejä kunnossa roomalaisiin vallanpitäjiin samalla kun itse suhtauduttiin köyhiin, orjiin ja naisiin enemmän täysien ihmisoikeuksien pohjalta kuin roomalainen kulttuuri teki.

Moni varhaisista kristityistä oli pasifisteja, mutta eivät kuitenkaan läheskään kaikki. Yleensä Rooman rajaseuduilla asuvat kristityt olivat halukkaampia palvelemaan Rooman legioonissa kuin ne, jotka asuivat turvallisemmilla seuduilla.

Roomalaiset viranomaiset saattoivat vainota kristittyjä aika ajoin, mutta yleensä vainot olivat paikallisia eivät suoraan keisarin määräämiä. Kristityt saattoivat vaikuttaa Rooman silmissä poliittisesti epäluotettavilta, koska he eivät suostuneet uhraamaan keisarin puolesta. Juutalaisia tällainen määräys ei ollut koskenut, mutta kristinuskohan oli aikaa myöten eriytynyt juutalaisuudesta.

Rooman keisarina oli Konstantinus I vuosina 306-337. Hän lopetti kristittyjen vainot, jotka olivat vasta vähän aikaisemmin riehuneet vakavina keisari Diocletianuksen käynnistäminä.

Keisari Konstantinus sai lisänimekseen myöhemmin Suuri, vaikka hän oli suuri ennen kaikkea kusipäisyydessä. Tosin Rooman keisarin pätevyysvaatimuksiin kuului tietty kusipäisyys. Paitsi että hän antoi teloittaa poikansa Crispuksen, niin hän myös paransi lasten vanhempien mahdollisuuksia myydä lapsensa orjiksi.

Konstantinus sotki itsensä katolisen kristillisen kirkon sisäisiin opinmäärittelyihin kutsumalla koolle Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus tuomittiin harhaopiksi. Näin oli pää avattu valtion sekaantumiselle kirkon asioihin ja myös kirkon sekaantumiselle valtion asioihin.

Konstantinus sääti myös lakeja, jotka antoivat kirkolle ja papistolle etuoikeuksia ja verohelpotuksia sekä vapautuksia erilaisista velvollisuuksista. Kristinuskosta ei kuitenkaan tehty valtionuskontoa eikä pakanallisuutta kielletty. Vasta Konstantinuksen jälkeen mentiin näin pitkälle Rooman valtakunnassa.

Konstantinus ei luultavasti itse jakanut kovin perusteellisesti kristinuskon mukaista ajatusmaailmaa paitsi tietysti siltä osin, että hän uskoi yhteen Jumalaan. Kun kuitenkin vanhat jumalat olivat kaatumassa, niin hän koki kristillisen kirkon sopivaksi liittolaiseksi valtakunnan vakauttamisessa.

Vuonna 337 Konstantinus sairastui ja antoi kastaa itsensä. Kasteen suoritti areiolaistaustainen piispa Eusebios Nikomedeialainen. Jonkin aikaa kastetuksi tulemisensa jälkeen keisari kuoli.

Kristinuskon pahin ongelma on mielestäni ollut se, että kristinuskon Jumala ei suojele uskovaisiaan tyhmyydeltä.

Aggressiivis-militaristisen islamilaisen vallan synty 600-luvulta alkaen osaltaan myös militarisoi kristinuskoa. Muuten olisi ollut vaikea vastustaa muslimien aggressiivista hyökkäyssotaa.

Kristinuskon pyhästä kirjasta Raamatusta kolme neljäsosaa muodostaa sen selkeästi juutalainen osa, Vanha testamentti. Vanha testamentti hyväksyy orjuuden ja tavallaan pyhän sodankin, kun se kuvaa juutalaisten paikoin erittäin väkivaltaista maanvalloitusta Kanaanin maassa joskus yli 3000 vuotta sitten (eri asia sitten on, että onko tällaista sotaa kuitenkaan tosiasiassa tapahtunut). Vanhassa testamentissa on myös muutenkin kohtia, jotka osoittavat todella alkeellista moraalintajua.

Parasta Vanhan testamentin uskonnossa on mielestäni se, että siihen ei sinänsä kuulu pakkokäännyttäminen. Itse asiassa siihen ei kuulu edes käännynnäisten hankkiminen. Juutalaisuuteen kääntyminen on jopa tehty erittäin vaikeaksi.

Myöhemmin kirjoitetun Uuden testamentin sisältämä Jeesuksen Vuorisaarna | Matteuksen evankeliumin luvuissa 5-7 ja lyhyemmässä muodossa Luukkaan evankeliumin luvussa 6 asetti taas tavallaan eettisyydelle uudet standardit. Vuorisaarnassa ihanteet ulotetaan koskemaan jopa ihmisen sisimpiä vaikuttimia.

Uusi testamentti antoi ihmisarvon orjille ja naisille.

Uudessa testamentissa ei ole merkkiäkään halusta aggressioihin tai väkivaltaan. Toisaalta on sanottu myös aivan totuudenmukaisesti, että Uusi testamentti ei kiellä orjuutta. Sen viimeinen osa, Johanneksen ilmestys, on myös aivan pimeä.

Raamattu on siis monimuotoinen kirjakokoelma, jolla voidaan puolustella niin orjuutta kuin orjuuden lakkauttamista, niin pyhää sotaa kuin sitä, että uskontoa ei saa tunkea toisen kurkusta alas.

Kristinuskon toiseksi pahin ongelma onkin mielestäni ollut se, että kristillisellä kirkolla ei ole ollut esim. juutalaisten Talmudia vastaavaa viisauskirjoituskokoelmaa. Sellaista olisi mielestäni tarvittu varmistamaan kristinuskon oikeanlainen tulkinta.

Kristillisen Raamatun pätevän tulkintaoppaan puute on ollut huutava.

Itse olen lyhyesti sanottuna sitä mieltä, että jos omat ihanteet ovat korkeat, niin silloin niiden puolesta tehtävä työkin on tehtävä puhtain asein. Keinojen on vastattava päämääriä. Hyvä päämäärä ei oikeuta pahoja tekoja.

Mitä tulee joidenkin kannattamaan "kristilliseen politiikkaan", niin kuten edellä kirjoittamastanikin voisi jo päätellä, niin viimeksi kuluneiden kahden vuosituhannen aikana on "kristillisyyden" nimissä runsaasti kannatettu erilaisia toistensa kanssa ristiriidassa olevia tulkintoja oikeista poliittisista mielipiteistä. Niinpä voin sanoa, että nimitys kristillinen politiikka on blankosana, termi, joka ei oikeastaan tarkoita mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti