Olen kaksi vuotta takaperin tässä blogissani jakanut kansallismielisyyden eli nationalismin käsitteellisesti kahtia: heikkoon nationalismiin ja vahvaan nationalismiin.
Ensimmäinen näistä on suhteellisen ihmiskasvoista ja jälkimmäinen taas vähemmän ihmiskasvoista.
Olen ollut itse taipuvainen näistä kahdesta kannattamaan tuota maltillista eli heikkoa nationalismia.
Puutarhatontunkuvatukseksi diminutiivisesti nimittämäni Vihreiden Grand Old Man (anteeksi anglismi) Osmo Soininvaara oli 7.6.2019 blogissaan julkaisemassaan merkinnässä Demarit ja maahanmuutto käsitellyt sitä tosiasiaa, että Tanskassa paikallinen maahanmuuttokriittinen Sosialidemokraattinen puolue oli voittanut eduskuntavaaleissa, kun taas "maahanmuuttovastaiset oikeistopopulistit" olivat romahtaneet äänimäärissä. Osmolta jäi kirjoituksessaan käsittelemättä se, miksi Tanskan Sosialidemokraatit ei sitten ole "maahanmuuttovastainen" puolue, mutta se ei ole nyt tärkeää.
Osmo kehui Tanskan demareita sanomalla: "Demarit ovat sentään voittopuolisesti sivistyneitä ihmisiä. Maahanmuuttopolitiikasta voisi keskustella analyyttisemmin, jos maahanmuuttokriittistä osapuolta edustaisivat demarit eivätkä kaiken maailman hörhöt."
Itse olen tässä asiassa oikeastaan täsmälleen samaa mieltä.
Käsittelen tässä myös hiukan liberalismia. Jos joku ei tiedä, mitä liberalismi on, niin kyseessä on vapautta ja yksilöä kannattava poliittinen ideologia.
Jotkut väittävät liberalismin tarkoittavan samaa kuin vasemmistolaisuus ja edistyksellisyys, mutta sellaisen väittäminen on suorastaan idioottimaista. Miksi vääristää sanojen alkuperäisiä merkityksiä? Ja liberalismi-aatteen nimi tulee latinan vapaata tarkoittavan adjektiivin maskuliinimuodosta liber.
Liberalismi on tavallaan nationalismin veli. Aaatteet ovat syntyneet suurin piirtein samoihin aikoihin, ja liberalismi myös periaatteessa hyväksyy nationalismin. Nimittäin kansallinen itsemääräämisoikeus on nimenomaan liberaali ajatus. Maailmanhistoriassa on myös viime vuosisatoina tapahtunut jonkinlainen määrä liberaaleja nationalistisia vallankumouksia.
Rupesin tässä jokin aika sitten tutkailemaan sisintäni ja liberalismia. Tulin siihen tulokseen, että jos natsismin nationalismin astetta merkitään luvulla sata, niin vahvan nationalismin raja kulkee silloin viidessäkymmenessä. Heikkoa nationalismia silloin edustavat luvut 1-50. Nollalla taas merkitään se, jos nationalismia ei ole ollenkaan.
Minkäänlainen nationalistinen öyhötys ei mielestäni ole yhteensopiva liberalismin kanssa. Tulin tuolloin siihen tulokseen, että minun täytyy olettaa, että liberalismiin kuuluvan nationalismin määrän täytyy olla luvuilla ilmaistuna 1-25.
Poliittisen kentän jako "konservatiiveihin" ja "liberaaleihin" on toki pelkkää silkkaa USAlaisen terminologian apinoimista sisältöä sen kummemmin pohtimatta.
VastaaPoistaVaikka USAn vasemmisto on osoittautunut viimeistään Trumpin valinnan jälkeen huomattavasti aiemmin luultua(!) voimakkaamaksi, se ei edelleenkään halua julistautua sosialistikseksi;
on se sen verran pahankuuloinen ja -makuinen sana John Q. Publicille ja Jane Averagelle.
Siksi siis siellä ripustaudutaan termiin liberalismi.
Termiä voidaan toki käyttää meilläkin, kunhan se vain erotetaan selekästi alkuperäisestä merkityksestään ja puhutaan nimenomaan vasemmistoliberalismista.
Se puolestaan pitää sisällään Herbert Marcusen aatteen repressiivisestä toleranssista:
on alettava suvaitsevaisuden valeverhon suojassa mädättää länsimaista yhteiskuntaa vaatien naamaan jynssäämällä suvaitsemaan kaikenlaista, mitä keskivertokansalainen ei voi suvaita.
Tämä piilotetaan liberalismin termin taakse:
olkaamme vapaamielisiä, suvaitkaamme.
Joo. Tällaisena on orwellilainen käsite ja oikein kunnolla.
Poista