Jos rukouksen, uskonnon, riittien oikean suorittamisen, mystisen kontemplaation, silkan filosofoinnin tai järkeilyn tai meditaation avulla saisi tietoa todellisesta maailmasta, jo Siddharta Gautama (n. 624-360 eKr.), filosofi Sokrates (470/469-399 eKr.) ja apostoli Paavali (n. 3-64 jKr.) olisivat käyttäneet älykännykkää.
Tähänastisen käytännön elämästä nousseen parhaan tiedon mukaan tuollaiseen tarvitaan kuitenkin empiirinen tiede, jossa on kyse sellaisesta järjestelmällisen tiedon hankinnan muodosta, jossa pyritään poistamaan mahdollisimman pitkälle ihmisen subjektiivisuuden vaikutus.
Lopullisestihan ei tällaista voida todistaa, mutta tiede periaatteessa ja ihan käytännön syistä olettaa, että on olemassa oman mielen ulkopuolinen maailma, josta on mahdollista saada, vaikkakin sitten epätäydellisesti, todellista tietoa. Ihminen ei voi kokea todellisuutta ja ulkomaailmaa suoraan sellaisina kuin ne ovat, vaan ne näyttäytyvät meille sellaisina kuin ne näyttäytyvät, meidän aivojemme, hermostomme, mielemme ja aistijärjestelmämme suodattamina ja muokkaamina. Mittalaitteet toki auttavat sitten saamaan jotain muutakin kenties esiin.
Tieteessä ratkaisevat kokeet ja havainnot. Ilman niiden tuloksia kyseessä ovat vain mielipiteet. Uskonnot ja erilaiset filosofiat uskovat, että on olemassa totuus. Tiede taas on vaatimattomampi ja pyrkii ainoastaan tiedon hankkimiseen. Ja tämä tieto ei ole tai sen ei katsota olevan laadultaan absoluuttista. Tieteellisiä tuloksia tarkastellessa tulee pitää mielessä, mistä vain on kysymys: parhaan tietomme mukaan.
Olemassaolon perimmäiset totuudet ovat olemassaolon perimmäisiä totuuksia vain niihin uskovan mielessä. En minä silti uskontoa tyrmää. Uskonnon totuudet silti ovat vain yksilön ja yhteisön omia "totuuksia".
Käsittääkseni myös etiikan väittämät "oikeasta" ja "väärästä" ovat uskontoa tai ennakkoluuloa. Skotlantilainen filosofi, taloustieteilijä ja historioitsija David Hume (1711-1776) on tullut tunnetuksi muun ohella nk. Humen giljotiinin keksijänä. Sen mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Vaikka toki ihmiset yleensä suhtautuvat melko intohimoisesti kannattamiinsa etiikan alaan kuuluviin väittämiin. Mutta se heille sallittakoon, ainakin jossain määrin.
Rakkaus ja raiskaaminen ovat silti yhtä ja samaa molekyylibiologiaa.
Siitä huolimatta myös minulla itselläni on käsityksiä "oikeasta" ja "väärästä". En kuitenkaan väitä näiden käsitysteni olevan universaaleja totuuksia.
Yhteiskunnan koossa pysyminen voi pitemmällä tähtäimellä joka tapauksessa vaatia jonkinlaisen yhteisen jaetun Suuren kertomuksen olemassaoloa. Sen ei tarvitse välttämättä olla uskonto. Kuvaannollisesti ihmiset kokoontuvat mielellään yhteisen toteemieläimen ympärille. Ja yhteiskunta tarvitsee toimiakseen myös eettisiä sääntöjä. Niitäkään ei voida todistaa oikeiksi. Niihin voi vain uskoa.
Ihminen on kertomuksia rakastava eläin, ja näiden kertomusten ei tarvitse olla aivan faktisesti tosia. Ne ovat silti niihin uskoville merkityksellisiä.
Vallalla on kolmenlaisia resursseja:
VastaaPoistavoimaan perustuva koersiivinen
("Tottele tai saat turpaan!"),
talouteen perustuva utilitaarinen
("Tottele niin saat palkkion!") ja
henkiseen yliotteeseen perustuva identitiivinen eli ideologinen
("Tottelet minua koska haluat tehdä niin!").
Ideologinen on niistä vaikeimmin käyteltävä mutta tehokkain, siitä ovat osoituksena erilaiset kuolemankultit ja toki rakentavammatkin uskonnot.
Sekin tarvitsee perälaudakseen silti koersiivisen valtaresurssin niille, jotka eivät tottele eivätkä halua.
Eli kuten Timo Hännikäinen lausuu teoksensa "Sanansäilä: kirjoituksia 2008-2016" sivuilla 184-85:
"Ihminen tarvitsee auktoriteettia ja suojelua, ja eri poliittiset teoriat pohtivat, miten nämä tarpeet olisi viisainta tyydyttää. Anarkismin lähtöoletuksena on puolestaan ihmisen ehdoton hyvyys ja vallan ehdoton pahuus. Kaikki antisosiaaliset teot taksijonossa rähinöimisestä seksuaalimurhiin johtuvat siis alistavasta yhteiskuntajärjestyksestä ja ihmiset sopisivat asioistaan järkevästi ja rauhanomaisesti elleivät valtio ja hallitseva luokka loisi heidän välilleen keinotekoisia eturistiriitoja. Tämä perimmäinen uskonkappale, alkumyytti, on läsnä oikeastaan kaikissa sosialistisissa aatteissa mutta puhtaimmillaan ja naiiveimmillaan juuri anarkismissa.
Mitään uskottavaa selitystä sille, miksi valtiolliset rakenteet ja taloudellis-poliittiset hierarkiat ovat ylipäätään kehittyneet, anarkistit eivät ole koskaan osanneet antaa. Heimoyhteisöjä tutkineilla antropologeilla ja muilla tiedemiehillä on asialle hyvin yksinkertainen selitys: kun yhteisön väkiluku nousee yli kymmeneen tuhanteen, yhteisön asioita on mahdoton ratkaista vapaalla keskustelulla avoimissa kansankokouksissa. Silloin syntyvät heimokunnat, päällikkökunnat ja viimein valtiot virkamiehineen, vakinaisine armeijoineen, erillisine oikeuslaitoksineen ja yhteiskuntaluokkineen. Anarkistit kannattavat tällaisten orgaanisesti kehittyneiden rakenteiden purkamista jonkinlaisella vallankumouksella, mutta ilmeisen harvat heistä haluavat palata metsästykselle, keräilylle ja pienimuotoiselle viljelylle perustuvaan maailmaan, vaan enemmistö heistä uskoo suurten korkean teknologian yhteiskuntien olevan hallittavissa ruohonjuuritalolta.
Anarkistisesta yhteiskunnasta puuttuisi se tehokas ja uskottava voimakeinojen varanto, joka viime kädessä pitää yhteiskuntia koossa. Jokainen laki ja sääntö on kuollut kirjain, ellei sen rikkojaa voida pidättää, vangita tai ääritilanteessa surmata. Kyseessä on klassinen vangin pulma: kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä rauhanomainen yhteistyö on paras vaihtoehto, mutta kiusaus petokseen tai väkivaltaan on niin suuri, että jo pelko muiden petollisuudesta tai väkivaltaisuudesta saa monet harkitsemaan veneestä hyppäämistä ristiriitatilanteessa. Tällaiset tosiasiat hämärtyvät helposti suhteellisen pitkään vakaina pysyneissä moderneissa yhteiskunnissa, joissa valtion väkivaltamonopoli on absoluuttinen. Mutta jo jokaisen poliisin vyöllä riippuva virka-ase kertoo, että väkivalta on edelleenkin järjestyksen tae."
Olen itse aina toivonut voivani ymmärtää anarkismia, mutta en siinä silti ole onnistunut tähän päivään mennessä.
PoistaAnarkismi sekä alkuperäinen marxilaisuus ovat ainakin tässä vihamielisessä suhteessaan valtioon utopistisia. Marx ja Engels olivat halunneet pohjata poliittisen ideologiansa havaittaviin olosuhteisiin. He haukkuivat heitä edeltäneitä sosialisteja utopistisen sosialismin kannattajiksi. Haukku varmaankin usein oli totta, mutta se ei tarkoita, ettei kaveruksilla ollut itselläänkin vahvaa yksisilmäisyyttä mukana. Marx ja Engels olivat silti oikeassa siinä asiassa, että ei riitä se, että esitetään joukko hyväätarkoittavia poliittisia ajatuksia, vaan pitää olla myös suurempi joukko ihmisiä, jotka voivat kokea nämä ajatukset omikseen. Vain siten poliittiset ajatukset voivat voittaa yhteiskunnassa.
Monimutkainen yhteiskunta ei voi toimia ilman esivaltaa.
Alkuperäisessä marxilaisuudessa valtiotonta olotilaa edeltää työläisten suorittama poliittisen vallan haltuunotto, jonka seurauksena sitten valtio ajaa työläisten etuja. Mutta lopulta, kun tuotannon taso ja hyvinvointi ovat sosialistisen välivaiheen yhteiskunnassa nousseet riittävän korkealle tasolle, jolloin eletään runsauden yhteiskunnassa, valtio kuoleutuu, koska ei ole olemassa enää edellytyksiä poliittiselle ja taloudelliselle sorrolle, ei edes työläisten harjoittamalle sellaiselle.
Reformistisen marxilaisen sosialidemokratian tosiasiallinen perustaja, saksalainen Eduard Bernstein (1850-1932), arvosteli noin 126 vuotta sitten julkaistussa teoreettisessa teoksessaan Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät marxilaisen ideologian utopistisimpia puolia.
Jotenkin aiheeseen liittyen, niin kurdien sankari Abdullah Öcalan oli vankilassa ollessaan tutustunut yhdysvaltalaisen Murray Bookchin poliittisiin ajatuksiin ja kääntynyt sitten marxilaisesta kommunalismin kannattajaksi.
Kommunalismi ei anarkistien tapaan hylkää valtiota kokonaisuudessaan, vaan se kannattaa vallan laajaa hajauttamista. Kommunalistisessa mallissa valta rakennetaan alhaalta ylöspäin.
Kommunalismi on nauttinut laajaa kannatusta Syyrian kurdien keskuudessa. Tosin kuuleman mukaan Syyrian kurdipoliitikot ovat viime vuosina yhä enemmän kuunnelleet islamistisaarnaajia.