Iranin sota

Iranin islamilaisen tasavallan syntyessä vuonna 1979, kun kovaotteisen hallitsijan shaahin turvallisuuskoneisto ei enää halunnut ampua viattomia kansalaisia, silloisen luotettavan mielipidetiedustelun mukaan noin 99 % iranilaisista koki olevansa muslimeita.

Iranin islamilainen – ja fasistinen (puhutaan fasismista nyt sanan yleisessä merkityksessä) – tasavalta pisti toki heti ensi alkuun kuriin kaikki kilpailevat ideologiat. Näiden kannattajiin kuuluivat uskonnollisten vähemmistöjen lisäksi ennen kaikkea demokratiaa kannattavat ihmiset, ja myöskin uskonnottomat ja kommunistit. (P.)

Irakilla ja Iranilla oli ollut pitkäikäinen kiista Shatt al-Arabin merkittävästä vesialueesta, ja Irakin itsevaltainen johtaja Saddam päätti vuonna 1980 hyökätä Iraniin, koska ajatteli maassa valtaan nousseen vastaleivotun ajatollah Khomeinin hallinnon pian romahtavan.

Irakin asevoimat oli suhteellisen moderni, mutta Iranin väestömäärä oli suurempi, ja sitä paitsi Irania johti nyt shiialaisislamilainen papisto yhdessä sen suvaitsemien parlamentin muslimijohtajien kanssa. Täytyy ottaa huomioon myös se, että enemmistö irakilaisistakin oli shiialaisia, ja tämän on täytynyt vaikuttaa siihen, että Irak ei lopulta kyennyt lyömään taistelukentällä Iranin asevoimia. Ei se taistelumoraalia lisännyt Irakin melko pitkälle islamilaisseurakuntalaisista koostetuissa joukoissa. Tuhoisa sota päättyi sitten lopulta noin kymmenen vuoden kuluttua tasapeliin.

Iranin islamilaisen tasavallan islamilainen järjestys yhdessä korkealle lopulta nousseen kansan koulutustason sekä kohonneen elintason vuoksi on saanut aikaan lopulta joka tapauksessa sen, että Iran ei ole enää islamilainen maa. Tai, no, kyllä, sen yhteiskuntajärjestelmä on islamilainen, eli islamilainen papisto ja islamilainen patriarkaatti edelleen ovat vallassa kiinni niin maan hallinnossa kuin asevoimissa, mutta vain vähemmistö iranilaisista katsoo nykyään enää olevansa muslimeita.

Iranissa on ollut perinteiseen islamilaiseen tapaan ollut lailla kiellettyä niin muslimien jumalan, islamin profeetan Muhammadin kuin islamin pyhän kirjan Koraanin kritisointi kuin myös kääntyminen islamista pois.

Sivuhuomautuksena voi kylläkin sanoa, että jos uskontoon kuuluu usko yhteen jumalaan, joka vaatii uskovaisiltaan tahtonsa noudattamista, ja lähetystyön tekeminen, niin seurauksena on varsin helposti eräänlainen maanpäällinen helvetti.

Kristinuskokin on kunnostautunut uskonnollisessa suvaitsemattomuudessa historiansa aikana. Kristinusko eroaa kuitenkin islamista siinä, että siihen ei ole sisäänkirjoitettuna mitään erityistä kristillistä lainsäädäntöä. Islamiin taas on kuulunut kokonainen uskontoon perustuva järjestelmä, jonka avulla johdetaan uskonnollinen lainsäädäntö.

Kristinuskossa ei ole ollut mitään johdonmukaista menetelmää uskonnollisen lainsäädännön aikaansaamiseksi kristinuskoiselta pohjalta. Tätä voi selittää osaltaan se, että jo 40-luvulla kristinuskon piirissä luovuttiin kannattamasta pakkoa juutalaisen Mooseksen lain mukaan elämisestä. Kristinuskohan on alkujaan syntynyt juutalaiselta pohjalta. Ja muistattehan, apostoli Paavali ja Jerusalemin kirkolliskokous. 40-luvulla. Ja liittyihän siihen myös Jeesuksen oppilas Simon, jolle mestari Jeesus oli antanut lempinimeksi Kallio.

Ei liity aiheeseen juuri mitenkään, mutta kristinuskoiset alkoivat aikaa myöten palvoa 30-luvulla teloitettua mestariansa Jeesus Nasaretilaista. Tämä herätti suurta vihastusta muissa juutalaisissa, ja nämä laajalti pitivät sitä huonona siirtona. Koska kristinusko oli näin luopunut juutalaisesta ehdottomasta monoteismista, niin kristinuskon ja juutalaisuuden tiet erosivat.

Kun islam taas oli aikaa myöten vakiintunut islamiksi, sen piirissä otettiin käyttöön raskas henkivero ei-muslimeille, jotta nämä ymmärtäisivät paremmin kääntyä islamiin. Länsimaiden valloitettua aikoinaan maailman tämä käytäntö ymmärrettävistä syistä hiipui.

Tosin keskiajalla ja vähän myöhemminkin kristinuskoiset olivat keskimäärin vielä suvaitsemattomampia uskonnollisesti kuin muslimit. Olenkin aina sanonut, että kristittyjen olisi kannattanut ottaa käyttöön ei-kristittyjä koskeva raskas henkivero. Jos niin olisi tehty, niin kristinuskoakin pidettäisiin valistuneissa piireissä nykyään suvaitsevaisena uskontona.

Ja toiseksi, kristinuskoon kuulunut puhe Jumalan rakkaudesta, sekä sen taustalla olevat korkeat, kristinuskoisten pyhän kirjan Raamatun ajallisesti uusimpaan osastoon Uuteen testamenttiin sisällytetyt varsin korkeat ihanteet ovat tehneet kristinuskoisten harjoittamista julmuuksista ja uskonnollis-yhteiskunnallisista mielipuolisuuksista herkullisen kohteen kriitikoille ja satiirikoille.

Islam on tässäkin suhteessa erilainen. Islamilaisen itseymmärryksen synnystä alkaen on islamiin kuulunut kiinteästi ajatus aseellisesta pyhästä sodasta toisinajattelijoita vastaan.

Kristinuskoiset alkoivat harjoittaa yhteiskunnallista suvaitsemattomuutta laajemmassa mitassa vasta noin 300 vuotta alkutekijöittensä jälkeen, kun kristinusko oli ensin laillistettu Rooman valtakunnassa ja kun vallanpitäjät alkoivat ensin suosia kristinuskoisia virkamiehinä ja kun myöhemmin vielä menivät kieltämään lailla pakanalliset uskonsuuntaukset ja uskonmenot.

Toisaalta voidaan sanoa, että kun vallanpitäjät ovat olleet sellaisia kuin ovat olleet, eli vallan- ja kunnian himoisia ihmisiä, niin on selvää, että ihmiskasvoiset uskonnon muodot, jotka eivät kauheasti välttämättä ole halunneet madella ylempiensä edessä, ovat aina olleet lakkautus- tai ainakin vakavan nuivimisen uhan alla.

Mutta toki niin kristinuskoisiin kuin islamilaisiin väestönosiin on aina kuulunut ihmisiä, jotka eivät ole täysin "kosher" –, jos näin saa sanoa, – valta-uskonnon kannalta. Heitä voisi verrata juutalaisten pelastajana tunnettuun sudeettisaksalaiseen tehtailijaan Oskar Schindleriin, joka oli natsi. Heillä ei vain ole ollut kovin suuria mahdollisuuksia saada ääntänsä kuuluviin valtarakenteiden paineissa.

Juutalaisuus on paljon pienempi yksijumalaisuuden muoto kuin kaksi edellä mainittua. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että juutalaisuudessa ei lähetystyön tekeminen ole ollut kovin korkeassa kurssissa, koska juutalainen uskonto on etninen uskonto. Lisäksi kaksi isokokoista Rooman valtakuntaa vastaan suunnattua kapinaa heidän uskontonsa syntysijoilla ensimmäisellä ja toisella kristillisen ajanlaskun vuosisadalla aiheuttivat juutalaisuuden piirissä hirvittävää väestönhukkaa taisteluissa ja ristiinnaulittuna kuolemisen, mittavien väestönsiirtojen ja orjuuttamisen muodossa.

Juutalaiset tapasivat tykätä parthialaisista, koska nämä eivät, kuten juutalaisetkaan,  tehneet kuvaa jumalastaan. Ja arvatkaa, olivatko Parthian valtakunnan alaisuudessa eläneet juutalaiset Parthian vaiko Rooman puolella näiden kahden välisissä kiistoissa!

Juutalaiset ovat arvostelleet kohta 2000 vuoden ajan kristinuskoisia siitä, että nämä ovat luopuneet monoteismista. Muslimit ovat arvostelussaan seuranneet perässä.

No, asiassa on monta puolta, mutta olisin tässä asiassa kyllä juutalaisten puolella.

Tosin kristinuskoisten käsitys kolmesta persoonasta yhdessä jumalassa ei ole käytännössä juurikaan vähemmän ateistista kuin juutalaisuuden ja islamin käsitys ainoasta jumalasta ja jumalista. Kun katsoo, kuinka monta jumalaa näiden uskontojen kannattajat ovat kieltäneet.

Jos ajatellaan, että jumalia on esim. noin yhdeksän miljoonaa henkeä, niin ateismin suuruusluokka on näissä uskonnoissa samaa suuruusluokkaa joka tapauksessa. Vaikka kristinusko käsitettäisiin kolmijumalaiseksi, niin 3/9.000.000 on kamalan suuri määrä ateismia, vaikka 1/9.000.000 on vielä suurempi.

Wikipedian mukaan islamista alkaa olla historiallista tietoa vasta vuodesta 750 alkaen, kun noin sata vuotta aikaisemmin syntyneessä arabivaltakunnassa nousi valtaan Persian Khorasanista tullut abbasidien arabisuku, joka siirsi kalifaatin painopisteen kreikkalaisesta Syyriasta persialaiseen Mesopotamiaan, ja vaihtoivat hallintokielen kreikasta arabiaksi.

Ensimmäinen islamin profeettaa Muhammedia käsittelevä elämäkerta kirjoitettiin 700-luvun puolivälissä, ja arabien valloittamalla Pyreneiden niemimaalla tietoja islamista ei ilmesty lähteisiin ennen 800-luvun puoliväliä. Niinpä vuonna 839 pidetyn Córdoban piispainsynodin muistiinpanoissa islamista ei puhuttu mitään.

On varsin mahdollista, että islam on alun perin ollut kansanomainen kristinuskon muoto. Ja jos saan tehdä villin veikkauksen oletetun kantauskonnon suhteen, niin oletan, että sen piirissä ei uskottu Jumalan olevan kolmiyhteinen eikä Jeesuksen olevan yhtä Jumalan kanssa.

Abbasidit katsoivat jo olevansa hurskaita muslimeita, mutta he hävisivät yhteiskunnallisen taistelun islamin korkeimman tulkitsijan virasta papistolle, ulamalle.

Profeetta Muhammadia käsittelevässä Wikipedia-artikkelissa lausutaan tähän tapaan:

Christoph Luxenberg on perustellut käsitystä, että Muhammedin hahmo syntyi vasta 700-luvulla personifikaation seurauksena, kun piirtokirjoituksissa ja rahoissa esiintynyt Jeesuksen kunnianimi ”ylistetty” (arabiaksi muhammad) alettiin virheellisesti ymmärtää henkilönnimeksi. Samalla umaijadikalifien omaksuma Jeesuksen kunnianimi ”Jumalan palvelija” (abd Allah) olisi muuttunut Muhammedin isännimeksi muotoon ”Muhammad ibn Abd Allah” eli ”Muhammed Abdullahin poika”.  Orientalisti Hans Jansen on arvellut, että Muhammed-tarinat ovat syntyneet etenkin sotilasleireissä, koska niissä painottuvat ryöstöretket ja saaliinjaot. Nimi muhammad olisi saatu kalifi al-Malikin lyömistä kolikoista, joissa sana kuitenkin olisi ollut verbimuoto ”ylistetty” ja viitannut Jeesukseen, jonka kunniaksi kalifi rakensi Jerusalemiin niin sanotun Kalliomoskeijan.

No, kehitys kehittyy, mutta joka tapauksessa on tärkeää, että uskontojen, uskonnollisia yhdyskuntia ja näiden pyhinä pitämiä asioita ja tahoja tulee saada vapaasti kritisoida.

Jos jotkut haluavat tällaisen kieltää, niin se voi kertoa siitä, että he pelkäävät uskontonsa olevan väärässä. Tällaisia ihmisiä ovat mm. Iranin islamilaisen tasavallan vallanpitäjät ja patriarkaatti.

Samanlaisia ihmisiä tässä suhteessa ovat olleet myös natsit ja kommunistit. 

Mutta minusta olisi hauskaa, jos joku kehittäisi/perustaisi uudestaan sellaisen kristinuskon muodon, joka osaltaan on toiminut perustana islamille.

Se, että persialaiset ovat perinteisesti kannattaneet shiialaista islamia valtavirran eli sunnalaisuuden sijaan voi olla piilovittuilua siitä, että arabit olivat aikoinaan valloittaneet heidän maansa.

Mennään muihin asioihin nyt.

Yhdysvalloissa oli vuoden 2016 marraskuussa voittanut presidentinvaalit mies pystymetsästä, miljardööri ja narsisti Donald Trump. Trumpilla on erittäin loistavat sosiaaliset vaistot, eli sikäli hän on hyvää poliitikkoainesta. Minusta on vain vahinko, että hän ei ennen ensimmäisen kerran presidentinvirkaan hakemistaan ollut toiminut edes kunnanvaltuutettuna.

Ja toiseksi, hän ei ole ollut eikä ole vieläkään mikään lukumies. Ja kolmanneksi, hän suhtautuu epäillen asiantuntijoihin, koska nämä uskovat tietävänsä asiat paremmin. Siksi hän on palkannut terveysministerikseen Kennedyn klaanin salaliittoteoriatyypin, joka vastustaa rokotteita. Eräs yhdysvaltalaisten vapaa-ajattelijoiden blogisivustolla vaikuttava henkilö on päätellyt Trumpin valintaan liittyen, että tämä ja salaliittoteoriatyyppi haluavat tappaa yhdysvaltalaiset.

Presidentti Trump on vastustanut postiäänestystä, koska siihen sisältyy periaatteessa vilpin mahdollisuus. Hän on myös vastustanut ilman henkilöllisyystodistusta äänestämistä samasta syystä. Toisaalta hänellä ei ole ollut mitään sitä vastaan, että paljon vastapuolta eli Demokraattista puoluetta äänestäville alueille on järjestetty liian vähän äänestyspaikkoja, jolloin jonot äänestyspaikkojen edessä ovat voineet olla todella pitkiä. Hänellä ei myöskään ole ollut mitään sitä vastaan, että puoluepoliittisesti nimitetyt komiteat harjoittavat gerrymanderointia, jossa on kyse siitä, että vaalipiirien rajat piirretään sellaisiksi, että ne suosivat omaa puoluetta. Donald Trump itse on ollut Republikaanisen puolueen ehdokas.

Välillä oli ollut yksi kausi Demokraattisen puolueen ehdokkaan eli Joe Bidenin presidenttiyttä. Bidenia oli presidenttikaudellaan arvosteltu siitä, että hän vaikutti tavallistakin höperömmältä. Koko todella pitkäaikaisen poliittisen uransa aikana, josta suuren osan hän oli taittanut Yhdysvaltain kongressissa senaattorina, mies oli tavannut päästellä "bidenismeja", mutta lopulta meni vähän huonoksi.

Vuoden 2024 marraskuussa Yhdysvaltain presidentinvaalit voitti Donald Trump uudestaan. Nyt hänellä oli jo suunnitelma. Ja hän on ikivanha, ja hänelläkin on emmentalia.

Presidentti Trump on pyrkinyt hartiavoimin toteuttamaan vaalilupauksiaan. Hän on Suomen 25-vuotisen presidentin Urho Kekkosen tapaan venyttänyt hartioillaan valtaoikeuksiaan niin ylös kuin alas ja sivuille.

Toivottavasti maan seuraava presidentti tekee samoin. 

Trump herätti huomiota vaatimalla Tanskaan kuuluvan Grönlannin luovuttamista Yhdysvalloille. Vaatimus herätti suurta huomiota, ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona. Presidentti Trump perusteli vaatimustaan sillä, että Yhdysvaltain kannattaa puolustaa vain sellaista aluetta, joka on heidän omansa. Ja Trump on uskonut Venäjän ja Kiinan laivastojen pörräävän joka puolella Grönlannin lähimaastoa kaiken aikaa.

Itse olen sitä mieltä, että jos Yhdysvallat on puolustusliitto Naton jäsen, niin se on sitoutunut silloin puolustamaan jäsenvaltioidensa alueellista koskemattomuutta. Jos se ei katso haluavansa sitoutua tällaiseen päämäärään, niin se voi erota puolustusliiton jäsenyydestä. Ja onhan presidentti Trump uhkaillut taas sillä, että Yhdysvallat jättää Naton.

Tosin nykyisessä maailmantilanteessa nopea ero voisi tuoda surun silmihin. Minunkin.

Mutta presidentti Trump on ollut siinä oikeassa täysin varmasti, kun hän on kiinnittänyt vakavaa huomiota siihen, kuinka vähän monet muut puolustusliitto Natoon kuuluvat maat ovat laistaneet asevoimiensa ylläpitoa ja toimintakyvyn kehittämistä. Tosin maamme Suomi sekä Viro, Latvia ja Liettua yhdessä Puolan kanssa ovat pitäneet jo ennestään jonkinlaista rotia asiassa.

Monet Naton jäsenvaltiot ovat kuitenkin edelleen kaukana takamatkalla siinä missä määrin ne pystyisivät toteuttamaan osan osansa sotilaallisen kriisin sattuessa. 

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat piti joukkoja ja asejärjestelmiä Euroopassa jo pelkästään siitä syystä, että jos Neuvostoliitto satelliittivaltioineen onnistuisi valtaamaan Länsi-Euroopan demokraattiset, ja jokusen vähemmänkin demokraattisen maan, niin seuraavaksi Yhdysvallat voisi joutua taistelemaan omilla kaduillaan Neuvostoliiton asevoimia vastaan.

Trump toisen kautensa alussa puhui jopa Kanadan liittämisestä Yhdysvaltoihin. Tämä puhe satoi Kanadan Liberaalisen puolueen laariin vuoden 2025 alussa.

Olin itse asiassa ennustanut puolueen edellisen johtajan ja Kanadan silloisen pääministerin Justin Trudeaun hallituksen kaatumisen jo edellisen vuoden puolella. Siinä kävi sitten niin, että Kanadan Liberaalisen puolueen uusi johtaja ja siten maan uusi pääministeri Mark Carney, jonka sukunimi mielestäni viehättävästi muistuttaa omaani, vältti varmasti ennustetun murskahäviön parlamenttivaaleissa. Ja tämä oli täysin etelänaapurin presidentin Donald Trumpin ansiota. Trumppi oli onnistunut nostattamaan Liberaalissa puolueessa nationalistisen uhon ja vastarintahalun, joka johdatti Liberaalit voittoon. Kyllä konservatiivit olivat sitten suruissaan, siis Kanadassa. Tähän yhteyteen sopii hyvin siteeraus jostain puolalaisen tieteiskirjailijan Stanislaw Lemin (1921--2006) tekstistä:

Sääli sitä kohujulkisuutta, kun se hamsteri murskasi juoksupyöränsä ja söi sen miehen jalan ennen kuin lensi tiehensä, mutta sellaista Edithtyth oli.

(Poliittisesti edesmennyt Justin Trudeau on muuten kuulemma esiintyvä puhujana kuluvan vuoden 2026 kesäkuussa Porissa järjestettävässä Suomi-areenassa, jos ketään kiinnostaa.)

Presidentti Trump on tuonut Yhdysvaltain korkeimman luokan politiikkaan uuden piirteen: ennakoimattomuuden. Tämä sekä se, että hän on onnistunut vakuuttamaan Yhdysvaltain pitkäaikaiset liittolaiset siitä, että jatkossa ei voida luottaa siihen, että Yhdysvallat toimii sitoumustensa mukaisesti, on ajanut vanhan maailmanjärjestyksen hajalleen.

Toki on silti selvää tuttu fraasi, että yhteiskunnallinen polarisaatio oli olemassa jo kauan ennen Donald Trumpin tarttumista Republikaanisen puolueen ohjaksiin. Hän vain nousi sen harjalle, aivan samoin kuin toisen puolueen ehdokkaana presidentiksi päässyt John F. Kennedy oli vuosikymmeniä aikaisemmin noussut politiikassa ilmoille kansalaisoikeusliikkeen aallon avulla.

Mutta en usko, että presidenttinä ja puolueensa johtajana Trump tekee, on tehnyt tai tulee tekemään mitään sellaista, mikä on vastoin hänen omaa aineellista etuaan.

Republikaaninen puolue on tykännyt miehestä, koska hän tuo vedossaan mukanaan runsaasti aikaisemmin politiikkaan pettyneitä äänestäjiä. Sellainen on täysin normaalia. Kaikki puolueen aktiivit eivät toki hänestä pidä kaikissa suhteissa, mutta Donald Trumpin mukana olo on katsottu puolueen edun mukaiseksi. Kuten eräs länsimainen ulkomainen tarkkailija oli kerran lausunut presidentti Kekkosesta: "Hän on paskiainen mutta meidän paskiaisemme."

Mutta Yhdysvallat on maa, jossa on helppo kompastua maassa istuviin tai makaaviin syrjäytyneisiin. Se ei välitä edes omistaan. Kuinka se voisi sitten välittää muista?

Kanadassa on kaikilla hallinnon tasoilla käytössä vaalitapa nimeltä pluraliteettiperiaate yhden hengen vaalipiireissä. On ihmeellistä, kuinka tästä alkeellisesta vaalitavasta huolimatta Kanadalla menee yhteiskuntana ihan hyvin, ja Yhdysvalloilla taas paljon huonommin, vaikka sielläkin sama vaalitapa on käytössä.

Kanadassa on ilmainen terveydenhuolto. Järjestelmä perustuu yksityisiin ammatinharjoittajiin, joille tietyistä toimenpiteistä palkan maksaa valtio. (Hammashoito taas on Kanadassa maksullista.) Virallinen Yhdysvallat taas katsoo, että sen kansalaiset eivät ole huokean terveydenhoidon arvoisia. Sen sijaan maksavat ylikalliita vakuutusmaksuja saadakseen hoitoa. Vakuutusmaksujen kalleus johtuu osaltaan siitä, että Yhdysvalloissa ei toimi yhden vakuuttajan periaate. Ja lääkärit tekevät potilaalle varmuuden vuoksi, eli lakitekniset riskit mininoidakseen, kaikki mahdolliset tutkimukset, mitkä vakuutus kattaa. Jos taas vakuutus ei kata, tai sitä ei ole, ei saa hoitoa muuten kuin välittömän hengenvaaran ollessa tai menemällä opetussairaalaan. Tai tosi-tv-ohjelmaan.

Yhdysvaltain Demokraattinen puolue on toinen sellainen merkittävä puolue Yhdysvalloissa, joka on kapitalistien puolella. Sanat ovat halpoja, tekeminen kallista.

Tosin Yhdysvalloissa on ainakin yksi asia, joka on kunnossa ja voi melkein hyvin: sananvapaus. Ainakin sen asema on jollakin lailla taattu maan perustuslaissa, johon voi tehdä vain lisäyksiä mutta jonka osia ei voi muuttaa tai poistaa.

Siirryn kohta tarkastelemaan otsikossa mainitsemaani Iranin sotaa, mutta ensin vielä yksi sana liittyen Yhdysvaltain luotaantyöntävyyteen.

Presidentti Trump on pyrkinyt kiinnittämään vakavaa huomiota myös laittomaan maahanmuuttoon. Onhan ihan normaalia, että laiton maahanmuutto pidetään kurissa. Laillinen on eri asia. Mutta lienee edelleen totta, että Yhdysvaltain omat kasvis- ja hedelmäviljelykset eivät luultavasti kykenisi tuottamaan halpoja elintarvikkeita ilman laittomia maahanmuuttajia, mutta jätetään tämä yksityiskohta nyt liiemmälti huomiota.

Monesta on alkanut tuntua siltä kuin Yhdysvaltain rajaviranomaiset pyrkisivät nykyään siihen, että mahdollisimman monet maahanpyrkijät tulisivat käännytetyiksi rajalla.

Tunnettu yhdysvaltalainen tieteen pilalehti Annals of Improbable Research on 35 vuoden ajan palkinnut oikeita tieteellisiä tutkimuksia varjonobeleillaan. Nämä on tähän asti jaettu piintyneesti Yhdysvaltain kamaralla. Palkinnon saavat tutkimukset ovat sellaisia, joita ei voi eikä pitäisi toistaa. Toisaalta tutkimusten on tarkoitus saada ihmiset nauramaan, ja sitten miettimään.

Tänä Jeesuksen vuonna 2026 lehti on päättänyt pitää varmuuden vuoksi palkintojenjakotilaisuuden Yhdysvaltain ulkopuolella, jotta mahdollisimman moni palkinnonsaajista pääsisi paikalle. Sveitsin Zürich on ystävällisesti luovuttanut tilat lafkan käyttöön tätä arvokasta tarkoitusta varten.

Presidentti Trump on vasta joitakin viikkojen sitten määrännyt Yhdysvaltain asevoimat hyökkäämään Iranin islamilaisen tasavallan kimppuun. Miestä oli varmaan rohkaissut se ryhtymään toimeen asian suhteen, että Yhdysvaltain erikoisjoukot oli ilman omia tappioita kyennyt noin vain noutamaan vangiksi Venezuelan istuvan presidentin Nicolás Maduron. Trump oli syyttänyt Maduron diktatorista hallintoa huumekaupasta sekä Kuuban kommunistidiktatuurin tukemisesta öljyä myymällä. Jälkimmäinen syytös on ainakin totta.

Venezuelan viimeaikainen hallinto on perua nk. kristillisen sosialismin aatteesta, jota ajoi aikoinaan maan johtaja herra Hugo Chavez (1954-2013), jonka mukaan aatetta on nimitetty chavismiksi. Tosin chavistinen järjestelmä, paitsi että oli raunioittanut maan talouden, niin myöskin oli ajan myötä rappeutunut korruptoituneeksi diktatuuriksi, jonka väestö oli muuttunut entistä köyhemmäksi ja vielä olemaan ilman täysiä kansalaisoikeuksia.

Kun Trumpin lähettämät palkkasoturit olivat vieneet herra Maduron pois palliltaan Yhdysvaltoihin, niin Yhdysvallat oli hyväksynyt sen, että maan varapresidentti Delcy Rodríguez on toiminut tapauksesta alkaen maan virkaatekevänä presidenttinä. Tosin Rodríguez joutuu nyt tasapainottelemaan chavistien hallinnassa olevien hallinnon ja asevoimien sekä Yhdysvaltain presidentin välillä. Kumpaakaan tahoa hän ei halua suututtaa, ja toisaalta hänellä itsellään on tuskin isompaa kannatusta maassa.

Venezuelassa yksi tärkeä oppositiohahmo on María Corina Machado, joka suututti presidentti Trumpin saamalla hänen sijaansa Nobelin rauhanpalkinnnon. Machado teki lähes nuolemisen maailmanennätyksen kiikuttamalla rauhanpalkintonsa Trumpille. Machado ei välttämättä pärjäisi silti itse vapaissa vaaleissa Venezuelassa, sillä hän on poliittisilta katsomuksiltaan suhteettoman oikeistolainen. Mutta siksi ehkä presidentti Trump melkein välittää hänestä. Mutta ei niin paljoa, että olisi luvannut tälle taivaspaikkaa Venezuelassa.

Parempiakin oppositiohahmoja on Venezuelassa ollut. 

Mutta joka tapauksessa Venezuela on alle 30 miljoonan asukkaan tosiasiallinen korruptoitunut kehitysmaa, kun taas Iranin islamilainen tasavalta on alueellinen suurvalta lähes 90 miljoonalla asukkaalla.

Iran on toki tukenut pappisvaltiollisuutensa takia islamilaisia väkivaltaliikkeitä. Siksi se on ollut tosiasiallisesti sodassa Israeliakin vastaan.

Ja Israel on ollut Yhdysvaltain tosiasiallinen liittolainen alueella.

Ennen Yhdysvaltain hyökkäystä Iraniin maat olivat olleet yhteisessä alueellisessa sotaharjoituksessa jonkin matkan päässä yhdessä eräiden muiden maiden kanssa. Hyökkäyksen ensitöiksi Yhdysvallat tuhosi yhden iranilaisen aseistamattoman sotalaivan, sotalaivan, joka oli ollut juuri kyseisessä yhteisessä harjoituksessa.

Muistakaa Pearl Harbor.

Yhdysvallat hyökkäsi Iraniin, ilman sodanjulistusta, aivan kuten Japani oli hyökännyt Yhdysvaltoihin vuoden 1941 joulukuussa, siis ilman sodanjulistusta.

Tosin olihan Yhdysvallat hyökännyt vasta vähän aikaisemmin Venezuelaankin ilman sodanjulistusta. Yhdysvaltain korkeimmilla palleilla on selitelty, että eihän kyseessä ole sentään sota, jos mennään hakemaan toisen valtion hallituksen johtaja aseistuksin ja väkipakolla omaan maahan tuomittavaksi.

Mutta jos joku tekisi samoin Yhdysvaltain presidentille, niin kyllä sitten asia selitettäisiin aivan toisella tavalla.

Yhdysvallat aiheutti hirvittävää tuhoa Iranin islamilaisen tasavallan asevoimien, (demokraattisen) vallankumouksen estämiseksi perustetun "vallankumouskaartin" sekä maan johdon keskuudessa. Iranin islamilaisen tasavallan hengellinen ja samalla poliittinen johtaja kuoli iskuissa.

Yhdysvallatkin on kokenut tappioita, mutta toistaiseksi ne ovat olleet melko minimaalisia.

Presidentti Trump ärjyi projektin aloitettuaan länsimaille, että älkää sitten tulko korjaamaan sodan hedelmiä, kun Yhdysvallat hoitaa nyt yksin homman kotiin.

Eli Trumppi halusi pitää länsimaiset liittolaisensa ja ystävänsä poissa sodasta.

Mutta hän on sittemmin väittänyt, että hänelle oli tullut suurena yllätyksenä se, että Iran oli hyökkäyksen seurauksena iskenyt Yhdysvalloille ystävällismielisiin islamilaisiin maihin. Hänelle oli muka yllätys sekin, että Iran halusi ja kykeni sulkemaan iskuillaan ja miinoittamalla liikenteen Hormuzinsalmessa, jota kautta merkittävä osa, noin 20 %,  maailman öljystä kulkee tankkereissa päämääräkohteisiinsa, missä ne ovatkin.

Minusta näyttää, että Trumppi vain ei kuuntele hallintonsa palkkalistoilla olevia asiantuntijoita. Tietoa olisi ollut kyllä tarjolla, mutta hän ei vaikuta olevan kiinnostunut siitä. Ja sitten mies väittää, ettei ole saanut kunnollista tietoa päätöksentekonsa perustaksi. Onko hänen hallintonsa nykyään täynnä selkärangattomia jes-miehiä, jotka eivät uskalla sanoa vastaan?! ("Jes" on esperantoa ja merkitsee suomeksi "kyllä".)

Eräät länsimaiset "edistykselliset" ovat olleet sitä mieltä, että "koska kristinusko suhtautuu vihamielisesti homoseksuaaleihin", niin islam kristinuskon vastustajana on homoseksuaalien ystävä, jonkin ihmeellisen logiikan mukaan.

Siteeraan seuraavassa erästä haastattelijaa: 

Isn't it a little homophobic that we're so focused on the Straits of Hormuz and not the Gays of Hormuz?

Haastattelija on kyllä oikeassa. Olisi tärkeää parantaa Hormuzin lähialueen homoseksuaalien asemaa. Tällä hetkellä Lähi-idässä homoseksuaalien asema on paras Israelissa. Ja jos otetaan mukaan tarkasteluun kaikki islamilaiset maat rinnalle, niin Israel on edelleen homoseksuaalien kohtelussa parasta A-luokkaa, vaikka mahdollisesti tosin Albania saattaa jakaa sen kanssa ykköspallin.

Albania tosin ei ole muodollisesti islamilainen, siis poliittiselta järjestykseltään, islamilainen. Mutta sen väestön enemmistö kuuluu johonkin islamilaiseen seurakuntaan.

Jos edellä mainittu ihmeellinen logiikka olisi pätevä, niin tämäkin väite olisi pätevä: koska kristinusko suhtautuu vihamielisesti homoseksuaaleihin, niin hitleriläinen kansallissosialismi kristinuskon vastustajana on homoseksuaalien ystävä.

Presidentti Trump itse on joka tapauksessa toisen kautensa aikana myöskin ruvennut toteuttamaan epäliberaalia uskonnollista hihhulismia hallituksensa ohjelmassa.

Aiheeseen joten liittyen, siteeraan seuraavassa varmuuden vuoksi wanhaa blogimerkintääni otsikolla Liberalismi on vapautta ja yksilöä kannattava poliittinen ideologia:

Liberalismi on vapautta, yksilöä, tiedettä ja edistystä kannattava poliittinen ideologia. Se kieltää syntyperään perustuvat valta- ja moraaliset järjestelmät, ja yksilönvapaus on sille keskeistä.

Liberalismi kannattaa sellaisia ajatuksia ja ohjelmia kuin sananvapaus, tiedotusvälineiden vapaus, uskonnonvapaus, elinkeinovapaus ja markkinatalous, kansallinen itsemääräämisoikeus, demokratia, oikeusvaltio, ihmisten oikeus päättää omasta elämästään, tiede, sekulaari hallinto, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, sukupuolten tasa-arvo ja kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä.

Liberalismi hyväksyy ajatuksen eriävien yhteiskunnallisten etujen olemassaolosta, mutta liberalismin aatemaailman mukaan kansanedustuslaitoksessa voidaan järkevästi sovitella eri etujen välillä.

Ja sitten palataan taantumuksellisuuteen. 1980-luvulla (oikeistolaiset) evankelikaaliset kristityt, varakkaat tahot sekä Republikaaninen puolue Yhdysvalloissa olivat tehneet huomion, että liittoutumalla keskenään kaikkien tärkeimmät vaatimukset voidaan saada täytetyiksi.

Tässä täytyy huomata, että alun perin se oli ollut Republikaaninen puolue, joka oli vapauttanut neekeriorjat. Niihin aikoihin taas Demokraattinen puolue oli kannattanut neekeriorjuutta. Sisällissodan jälkeen puolue taas oli kannattanut rotuerottelua.

1960-luvulla taas Demokraattisen puolueen takki kääntyi, kun se huomasi voivansa hankkia kannatusta ryhtymällä afroamerikkalaisten(kin) etuja ajaneen kansalaisoikeusliikkeen kannattajaksi.

Tuolloin taas Republikaaninen puolue alkoi huomata, mistä päin tuuli kävi, ja rasisteja virtasi puolueeseen.

Ja 1980-luvulla muutos oli jo täydellinen. 

Pari presidenttiä takaperin Yhdysvaltain presidenttinä oli toiminut ensimmäisen kerran valkoisen ja neekerin jälkeläinen, eli mulatti, Barack Obama. Tämä oli kuulunut yhdysvaltalaisessa katsannossa kristilliseen vasemmistoon. Trumppia taas voi nimittää samassa katsannossa kristilliseen oikeistoon kuuluvaksi.

Edellinen presidentti Joe Bidenkin oli ollut ikään kuin kristilliseen vasemmistoon kuuluva.

Tästä tulee muutenkin varsin pitkä teksti, joten minua ei haittaa vielä pienen vähähaittaisen lisäyksen tekeminen:

Jos minun pitäisi valita yhdysvaltalaismallisen kristillisen vasemmiston tai kristillisen oikeiston välillä, niin valintani varmaankin olisi edellinen. Vaikka varmaankin kokisin sen tehtyäni joutuvani potkimaan noitakin perseelle.

Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth on kuulemma äskettäin rukoillut muinaisten roomalaisten sodanjumalaa Marsia. Toinen vaihtoehto on tämän kreikkalainen vastine Ares. Kolmas vaihtoehto... olisi muslimien jumala, joka on todellinen sodanjumala. Eivät muslimit muuten olisi lähteneet miekalla valloittamaan maailmaa islamille, mikäli heidän jumalansa ei olisi käskenyt häntä siihen. Andrew Tatekin on kääntynyt islamiin.

Mutta minä sanon teille: "Ei sotaväellä eikä voimalla vaan minun hengelläni, sanoo Herra."

Lievästi huvittavaa, jos tässä nyt mitään huvittavaa on, on se, että presidentti Trump on perustellyt hyökkäystään Iraniin kristittyjen kokemalla sorrolla. Vaikka tämä sorto on ihan tosiasia.

Suomessa "valistuneet piirit" eivät tosin mielellään kiinnitä huomiota koko asiaan, että maailmalla islamilaiset roskajoukot käyvät aseellista pyhää sotaa "väärin ajattelevia" siviilejä vastaan. "Valistuneissa piireissä" ei ole otettu huomioon sitä, että islamilaiset pyhän sodan soturit vihaavat uskonnottomia vielä enemmän kuin kristittyjä. Varsinkin, jos nämä ovat ateisteja. Joten jos "valistuneisiin piireihin" kuuluva uskonnoton ihminen joutuu tällaisen roskajoukon käsiin, niin hänen kannattaa silloin esittää olevansa kristitty. Tai kääntyä suosiolla islamiin. Kuten Andrew Tate, joka tosin oli kääntymyksensä suorittanut ihan vapaaehtoisesti.

Yhdysvallat on useamman kerran pettänyt suuren valtiottoman kansan nimeltä kurdit. Tälläkin kertaa tapahtuu sama, ja lisäksi Yhdysvallat pettää presidentti Trumpin johdolla kaikki ne lukemattomat iranilaiset, jotka ovat toivoneet maansa vapautuvan islamilaisen valtion pakkopaidasta.

Monen monituiset iranilaiset ovat juhlineet maansa hallitsijoiden tappioita tässä julistamattomassa sodassa. Iranilaiset, eli persialaiset, ovat wanha kulttuurikansa noin vuosimallia 500 eKr. Ennen islamin syntyä Persian valtionuskontona oli ollut zarathustralaisuus, joka on vaikuttanut niin juutalaisuuden, kristinuskon kuin islaminkin ilmiasuun.

Mutta luulen Trumpin hallinnon perääntyvän lopulta, kun Iranin kiihkohallitsijat suostuvat lopulta pariin pikku myönnytykseen, jotta Yhdysvallat ml. Trump ei täysin menetä kasvojaan.

Toki toivon, että lopulta joskus iranilaiset ovat pääsevä vapaiksi. 

Asiaa ei muuten auta yhtään se, että Trumpin hallinnossa on väkeä, joille sota Iranin islamilaista tasavaltaa vastaan on pyhä sota.

Kun Yhdysvallat on kurmottanut Iranin mullaheita, niin Yhdysvaltain tärkeä liittolainen Saudi-Arabia on tukenut sanoin ja teoin projektia.

Saudi-Arabia on hallintomalliltaan vielä kiihkouskovaisempi ja diktatorisempi maa kuin Iran. Mutta koska Saudi-Arabiaa johtaa sunnihallinto, niin Iranin vaikutusvallan vähentäminen on tämän islamilaisen hallinnon intresseissä, kun kerran sunnunalaisuus ja shiialaisuus kilpailevat kumpikin muslimien sieluista, ja Iran ja Saudi-Arabia haluavat kumpikin olla oman "puolensa" tosiasiallisia johtajia.

Presidentti Trump on hyvää pataa Saudi-Arabian paskiaisten kanssa. Hänen vävynsä tekee appiukkonsa siivellä bisnestä maassa.

Saudi-Arabiassa sijaitsevat islamin kaksi pyhintä kaupunkia, Mekka ja Medina. Maassa on lisäksi kaikkien muiden uskontojen kuin islamin harjoittaminen kielletty.

Muistaakseni se oli ollut Republikaanisen puolueen ehdokkaana presidentiksi ponnistanut Eisenhower, – virassa vuosina 1953–1961 – joka oli aikoinaan saanut Saudi-Arabian kuninkaan lopettamaan virallisesti orjuuden maassaan ja korvaamaan sen "palvelijoilla".

Voisiko presidentti Trump nyt ehdottaa maan hallinnolle uskonnonvapauden sallimista. Sitä, että ihmiset saisivat kannattaa muitakin uskontoja ja ideologioita kuin islam, ja sitä, että ihmiset saisivat myöskin halutessaan jättää islamin. Sekä sitä, että islamin pyhiä asioita saisi halutessaan kritisoida ankarastikin.

Meillä on jo vapaus kritisoida kristinuskoa. 

Mutta ehkä se bisnes on Trumpin klaanille ja hänen ja puolueensa äänestäjille lopulta tärkeämpää kuin saudi-arabialaisten oikeus palvoa Jeesusta.

Sodan perusteluna Trump ja Israelin pääministeri Netanjahu ovat toistuvasti väittäneet, että Iran on ollut lähellä ydinaseen rakentamista. Trump oli lisäksi väittänyt, että avainasemassa olleet ydinkohteet Iranissa oli tuhottu, kun Yhdysvallat ja Israel olivat tehneet iskuja Iraniin viime vuoden 2025 kesällä. Iranin ydinasevalmius oli siis tuhottu jo viime kesänä, mutta nyt Trump on sanonut, että Yhdysvaltain asevoimat ovat hakeva 450 kiloa rikastettua uraania turvaan Iranin maaperältä.

Kun Trumppi oli lopulta huomannut, että ei Iranin islamilaisen tasavallan aiheuttamista viimeaikaisista vaikeuksista sittenkään päästä eroon missään määrin nopeasti taikka helposti, niin hän oli saanut itkupotkuraivokohtaukset, joiden sanoma on se, että länsimaiden tulisi tulla mukaan turvaamaan Hormuzinsalmen liikenne. Hän on sanonut, että jos nämä eivät lähde tässä asiassa mukaan, niin Yhdysvalloilla ei ole mitään velvollisuutta tukea myöskään niitä.

Tosin presidentti Trump ei ollut konsultoinut Yhdysvaltain liittolaisia aikeestaan hyökätä Iranin kimppuun. Hän ei myöskään pyytänyt apua liittolaisiltaan projektissa. Hän ei pyytänyt liittolaisia yhteisen pöydän ääreen suunnittelemaan asiaa.

Jos länsimailla olisi todella jokin Trumpin mielipiteen mukainen moraalinen vastuu toimia Hormuzinsalmen suhteen, niin silloin voi sanoa, että Yhdysvalloillakin olisi jatkossa velvollisuus mennä mukaan mihin tahansa sotaseikkailuun, johon jokin sen liittolainen olisi ryhtynyt konsultoimatta ensin Yhdysvaltoja.

Nyt meillä on sitten öljykriisi, ensimmäinen sitten 1970-luvun. Tämä vahvistaa sitä tärkeää periaatetta, että meidän on päästävä kerta kaikkiaan eroon fossiilisten polttoaineiden käytöstä, mitä jo Jussi Halla-aho (s. 1971), Suomen eduskunnan nykyinen puhemies, on toitottanut hyvän aikaa. Toivottavasti akkuteknologia ja teknologia voimaloitten tuottaman energian väliaikaiseksi säilömiseksi edelleen kehittyvät, ja mielellään nopeasti.

Ja toivottavasti tästä kaikesta sekasotkusta on edes se hyöty, että Hizbollah ja muut sellaiset kammottavat pyhän sodan tahot menettävät runsaasti iskuvoimaansa Iranin islamilaisen tasavallan heikennyttyä.

Onneksi öljy tulee muuttumaan kalliimmaksi aikaa myöten, ja onneksi se olisi tapahtunut myös ilman kriisiä Hormuzinsalmessa. Nyt vain tuli tällainen poliittisesta krampista johtuva todella rasittava ja mahdollisesti pitkäaikainen piikki öljyn hintaan.

Eräät öljyvaltiot joutuvat kuitenkin lehdellä soittelemaan ennen pitkää. Saudi-Arabiakin kuihtuu mitättömyyteen. Edustan tässä strategista ajattelua. 

Sääli että presidentti Trumpilta ja hänen hallinnoltaan vaikuttaa puuttuvan kyky sellaiseen. Hänen tempoileva hallinnointinsa on satanut manner-Kiinaa diktatorisesti hallitsevan kommunistisen puolueen laariin, vaikka mies on pyrkinyt aivan vastakkaiseen tulokseen politiikanteossaan.

Intoa ja kansankiihottavuutta on, mutta ei kykyä.

Siteeraan vielä kerran Stanislaw Lemin tekstiä:

Koko suunnitelma perustui perunoitten suureen uteliaisuuteen.

PS. Kun olen nukkunut yöuneni, niin tämä blogimerkintäni on siinä ajassa jo varmaankin ehtinyt vanhentua, mutta kivahan tämä oli ollut kirjoittaa. Tai ei oikeasti kiva, vaan rasittava.

...

PS. Myöhemmin samana päivänä alkuperäisen julkaisuajankohdan jälkeen olen sisällyttänyt tekstiin vielä siteerauksen itse kirjoittamastani liberalismin määritelmästä, koska se tuntuu jotenkin liittyvän asiaan.

Kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään

Olen halunnut ajatella, että eräs avain tyytyväiseen elämään olisi se, että elää mahdollisimman paljon "tässä ja nyt". Kuten tuntemani koirat ja kissat. Voi noita onnellisia. Kristinuskoisten merkkihenkilö Jeesuskin on sanonut heidän pyhän kirjansa Raamatun viimeisimmän neljänneksen Uuden testamentin mukaan: "Jokaiselle päivälle riittää sen oma huoli."

Toinen vaihtoehtoni on ollut se, että odottaa mielellään seuraavaa päivää, koska haluaa tietää, mitä kaikkea se tulee sisältämään.

Mutta kumpikin on ainakin meikämannelle vaikea tapa saada piristystä. Koska ihminen ei hallitse ajatuksiaan vaan ne hallitsevat häntä. Tai ainakin melko lailla näin lienee. Voisin kuvitella. Vapaata tahtoa ei joka tapauksessa ole eikä tule. Ihmisellä on yhtä paljon vapaata tahtoa kuin shakkitietokoneella on vapautta valita siirtonsa.

Romanialaisranskalainen filosofi Emil Cioran (1911–1995) tykkäsi hankkia elämälleen merkitystä kuvittelemalla omat hautajaisensa. Siteeraan häntä:

Ei ole parempaa tapaa karkottaa kauhu tai itsepintainen ahdistus kuin kuvitella omat hautajaisensa: tehokas menetelmä, ja kaikkien ulottuvilla. Ettei tarvitsisi turvautua siihen päivän aikana, on parasta heittäytyä sen hyveisiin heti ylös noustua. Tai kenties käyttää sitä hyödykseen erityistilanteissa, niin kuin paavi Innocentius IX maalautti itsestään muotokuvan kuolinvuoteella. Hän loi silmäyksen kuvaan joka kerta kun oli tehtävä tärkeä päätös…

Cioranista on Sarastus-verkkolehdessä noin 13 ja puoli vuotta sitten julkaistu kauhean kroatialaisyhdysvaltalaisen politiikantutkijan ja diplomaatin Tomislav Sunićin kirjoittama – ja kauhistuttavan suomalaisen kirjailijan Timo Hännikäisen suomentama – kirjoitus E. M. Cioran ja kuoleman kulttuuri. Englanninkielisessä Wikipediassa sanotaan kirjoittajasta muun ohella muuten näin, ainakin minun kannaltani mielenkiintoisesti, jos siis ketään kiinnostaa: "Sunić is critical of Judeo-Christian monotheism, to which he attributes the rise of communism and liberalism." Eli Tomislav Sunić tuon mukaan suhtautuu kriittisesti juutalaiskristilliseen monoteismiin, jonka ansioksi hän lukee kommunismin ja liberalismin nousun. No, jokaisella on oma mielipiteensä samoin kuin persereikänsä. Ei minulla muuta sanottavaa.

Siteeraan kuitenkin vielä pätkän kyseisestä kirjoituksesta:

Kiintoisa piirre Cioranissa on hänen pyrkimyksensä taistella eksistentiaalista nihilismiä vastaan nihilismin keinoin. Toisin kuin monet aikalaisensa, Cioran karsastaa muodikasta pessimismiä, jota viljelevät modernit intellektuellit voivottelevat kadonneita paratiiseja ja saarnaavat edelleen loputtomasta taloudellisesta edistyksestä.[...]

Aikaisemmin olin voinut tutuissa porukoissa heilutella viiden euron seteleistä koostuvaa setelitukkua ja sanoa samalla: "Minulla tätä riittää." Ja tämä oli vain osittain vitsi. Pärjäsin taloudellisesti hyvin.

Tätä nykyä taas taloudellinen toimeentuloni on jossain määrin kärvistelyä. Mutta tämä suhteellinen köyhyys, joka on koitunut osakseni, sai minut lopulta ajattelemaan elämän merkityksiä ja tarkoituksia uusiksi, varsinkin kun aika paljon muutenkin on ollut elämässäni viime aikoina ikävää. Muistin Cioraninkin.

Jouduin toteamaan itselleni, että elämä päättyy aina lopulta kuolemaan. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Lisäksi siteeraan vielä Raamatun vanhimpaan pitkälliseen 3/4-osuuteen eli Vanhaan testamenttiin kuuluvan Saarnaajan kirjan | yhdeksättä lukua:

Kaiken tämän olen ottanut sydämelleni, tätä punninnut mielessäni: millä tavoin hurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen itse tiedä, käykö hän kohti vihaa vai rakkautta. Kaikki, mikä hänen eteensä tulee, on turhuutta, koska kaikkien kohtalo on sama: niin jumalisen kuin jumalattoman, niin hyvän kuin pahan, puhtaan ja saastaisen, uhraajan ja sen joka ei uhraa. Hyvän käy samoin kuin syntisen, valan vannojan samoin kuin vannomista karttavan. Kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, on lohdutonta juuri se, että jokaisen kohtalo on sama, niin kuin sekin, että ihmisen sydän on pahuutta täynnä ja että hänen sisimmässään asuu mielettömyys koko hänen elinaikansa, ja sen jälkeen – suoraa päätä vainajien joukkoon!

Elämä on maailmankaikkeudessa hirmuisen harvinainen ja silkkaan onnekkaaseen sattumaan perustuva ilmiö. Ja eliöt joutuvat sitten kilpailemaan resursseista niin oman lajin muita yksilöitä kuin ja varsinkin muiden lajien yksilöitä vastaan, sekä käyttämään hyväksi muita lajeja, ja lajikkeita. Ne lajit ja lajikkeet, jotka nk. elävät ihmisiksi, tulevat todennäköisesti melko pian kuolemaan sukupuuttoon. Elämä on täynnä kurjuutta ja kärsimystä ja paskamaisuutta. Ja elämä päättyy poikkeuksetta kuolemaan.

Olen tavannut joskus tai välillä lausua: "Ruusut ovat punaisia, orvokit ovat sinisiä. Kaikki on mustaa, saatana." Tämä ei ole oma runoni, mutta joka tapauksessa viime vuonna 2025 lausuin näin suuremman virallisista kirkkokunnistamme paikallisessa kerhotilassa, ja lausumani kuuli paikalle juuri saapunut naispuolinen pastori. Eräs paikalla ollut entinen yhteistyökumppanini oli selittänyt lausumaani tälle kertomalla: "Tomppa on entinen seurakuntanuori." Ehkä oli vain armeliasta, ettei tuttuni kertonut pastorille, että olin ennen wanhaan toiminut eri kirkkokunnassa. Ja vieläpä sellaisessa, joka ei edes ole virallinen.

Viimeisten sadan tai kahdensadan vuoden aikana on kuitenkin suuressa osassa maailmaa köyhyys ja puute runsaasti vähentynyt teollisen vallankumouksen, vaurauden lisääntymisen, tieteen ja siihen liittyvän tekniikan, lääketieteen kehittymisen ja yhteiskuntien demokratisoitumisen ansiosta.

Sekin on todellisten viimeaikaisten edistysaskelten ansiota, että nykyihmisellä voi itse asiassa olla kodissaan parempi vessa kuin muinaisen Egyptin faaraoilla.

Mutta tosiasia kuitenkin on, että karkeasti ottaen ihmisen ruumis alkaa rappeutua 20 vuoden iässä. Noin 25 vuoden iässä hänen aivonsa ovat vihdoin aikuisessa tilassa eli täysin kehittyneitä, ja nekin rappeutuvat tästä eteenpäin. Koko ihmisen loppuelämä on tätä elimistön rappeutumista. Parhaimmassa tapauksessa hänellä on elämässä paljon kivaa, mutta se ei tee hänestä ikinuorta kuolematonta.

Minusta nyt on paras ottaa kuolemasta kiinni ja tähdätä siihen, että joskus sitä kuitenkin kuollaan.

Ihmisellä kuin ihmisellä on ihmisarvo, tai näin ainakin kuuluu nykyään melko laajalle levinnyt epätieteellinen uskomus, mutta hänen kuoltuaan sillä ei ole hänelle itselleen mitään merkitystä. Ihminen toki toivoo eläessään, että hänen elämällään on sitä, ja hän myöskin toivoo, että hänen kuoltuaan hänen läheisensä pärjäilevät. Mutta ei hän kuoltuaan läheisiäänkään muista. Nämä ovat muuttuneet merkityksettömiksi hänelle. Häntä itseään ei enää ole.

Jälkeenjääneet sen sijaan voivat surra.

(Itse uskon ihmisarvon olemassaoloon, vaikka pidän asiaa todistamattomana.) 

Ihmisten, kuten muidenkin eläinten, ja eliöiden, elämä on vain lyhyt tähdenlento. Ja elämä on täynnä turhaa kärsimystä. Ja sosiaalisilla yhteisölajeilla, kuten ihmisellä, se on muun ohella kilpailua statuksesta lajiyhteisössä.

Ihmislajiin kuuluvilla on taakkanaan vielä se, että he kykenevät miettimään nk. syntyjä syviä. Tähän samaan lajityypilliseen ominaisuuteemme perustuu ihmisen kyky kehittää erilaisia kulttuureita ja kulttuurin ja siihen kuuluvien keksintöjen avulla sopeutua tehokkaasti kulloiseenkin elinympäristöön. Samaan perustuu myös ihmislajin edustajien kyky muodostaa yksilömäärältään todella suuria yhteisöjä.

Mutta koska transhumanismi ei ole tässä ja nyt, minä tähtään kuolemaan. Sen ainakin kykenen tekemään. Yritän kuitenkin olla tekemättä itsemurhaa.

Yritän tarkkailla elämääkin. Ehkä siitä löytyy jotain mielenkiintoista. Ja minulla on projekteja, joiden parissa haluan ehtiä puuhaamaan. Itsemurha olisi tässä vaiheessa "syntiä", jos sallitte tällaisen uskonnollisen ilmaisun.

Oma "kuolemankulttini" on ainakin omasta mielestäni myönteisempi kuin oli ollut natseilla.

Haluan olla kuin stoalaista elämänasennetta kannattava muinainen sotapäällikkö, joka siitä huolimatta, että tietää varsin varmasti tulevansa häviämään pian koittavan taistelun vihollisen supermassiivisen ylivoiman vuoksi, ei menetä toimintakykyään.

Aion nauttia. 

Ja tähän alle lisään vielä joitakin käyttökelpoisia masentavia ajatuksia:

Sadan vuoden kuluttua uusiutumattomat luonnonvarat ovat kaluttuja jo melko pitkälle tyhjiin. Jos emme ole siinä vaiheessa saastuttaneet maailmaa jo pilalle, niin ainakin nyt viimeistään elintaso meillä ihmisillä romahtaa lähemmäs keskiaikaista tasoa.

Emme tule koskaan pääsemään tähtiin.

Emme tule koskaan edes asuttamaan merkittävässä määrin omaa aurinkokuntaamme.

Muutaman miljardin vuoden kuluttua aurinko paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja kärventää Maapallon tuhoten sillä vielä piilevän elämän.

Ja jo jonkin aikaa ennen sitä Maapallon pintakerrokset ovat ehtineet pitkälle kuivua auringon lisääntyneen lämmöntuoton vuoksi.

Entropia eli käyttökelpoisen energian määrä suljetussa järjestelmässä syö lopulta kaiken. Maailmankaikkeus on kokeva lämpökuoleman, eikä tuolloin edes periaatteessa voi missään enää olla elämää.

Ja jos maailmankaikkeuden laajeneminen todella on kiihtyvää lajia, niin tähtiin pääseminen tulee olemaan siksikin vaikeaa, kun galaksijoukoissa olevat galaksit irtoavat erilleen toisistaan, ja seuraavaksi auringot eroavat toisistaan galakseissa.

Taivaankappaleet eroavat toisistaan yhä tyhjenevämpään avaruuteen.

Lopulta itse ainekin hajoaa tilan supernopean laajenemisen vuoksi. Molekyylit hajoavat osiinsa, ja atomit ja sitten protonit, neutronit ja elektronit hajoavat osiinsa. Lopulta maailmankaikkeus on täynnä pelkästään irrallisia kvarkkeja, tai jotain vielä kummallisempaa.

Ja alle vielä pätkä tuosta Sunićin tekstistä:

Jos Cioranista voisi laatia muotokuvan yhdessä lyhyessä tekstikappaleessa, häntä pitäisi luonnehtia kirjailijaksi, joka näkee modernissa älyn ihailussa älyllisten keskitysleirien ja maailman rumentamisen piirustukset. Cioranin mielestä ihmisen tehtävä on puhdistaa itsensä eksistentiaalisen tarkoituksettomuuden koulussa, sillä tarkoituksettomuus ei ole lohduttomuutta. Tarkoituksettomuus on palkinto niille, jotka haluavat päästä eroon elämän epidemiasta ja toivon viruksesta. Tämä kuvaa luultavasti parhaiten miestä, joka luonnehtii itseään fanaatikoksi vailla vakaumuksia – maailmankaikkeuteen hylätyksi sattumaksi, joka luo nostalgisia katseita kohti nopeaa katoamistaan.

Tällä pitkällä tekstimassalla olen halunnut ilmaista ennen kaikkea sen, että kuolemaan voi luottaa enemmän kuin elämään. 

Omaa "kuolemankulttiani" on lupa nimittää esimerkiksi joviaaliksi pessimismiksi.

Koen joka tapauksessa tässä kirjoituksessani siirtyneeni pois tavanomaisista elämän ajatteluluutumista, ja se hieman piristää mieltäni.

Yhdysvaltain liittovaltion hallinnolle tarvittaisiin remontti

Viime Jeesuksen vuoden 2025 kesäkuussa olin julkaissut tässä blogissani merkinnän otsikolla "Suurikokoisen hallinnon" purkaminen Yhdysvalloissa heikentää republikaanien kannatusalueita taloudellisesti, jonka muodollisena tarkoituksena oli haukkua Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja hänen hallintonsa toimia. Mutta se oli vain muodollinen tarkoitus.

Myöhemmin tuossa blogitekstissäni toin esiin ajatukseni, että kannatan oikeastaan sellaista, että demokratiassa pitäisi yhden presidentin sijaan olla kaksi presidenttiä, kuten on laita San Marinossa, tuossa Apenniinien niemimaalla sijaitsevassa pienessä Italian ympäröimässä tasavallassa. (Niin, ja San Marinossa maan hallituksen tulee parlamentarismin tapaan nauttia eduskunnan luottamusta, vaikka varsinaista pääministerin virkaa ei maahan olekaan perustettu, jos ketään kiinnostaa. Ja presidenttien nimitys maassa on muuten kapteenivaltionhoitaja, vaikka se ei ole kovin tärkeä tieto.)

Mutta jos palataan keskustelun vuoksi Yhdysvaltain tarpeisiin, niin maan kansalaiset saattavat olla jossain määrin kiintyneitä poliittiseen järjestelmäänsä, joten siksi kahden presidentin ja parlamentille, eli kongressille, vastuussa olevan hallituksen sijaan voisin ajatella jotain muuta. (Eikä sitä paitsi Yhdysvaltain perustuslaki edes joskus kauempana olevassa tulevaisuudessa voi sallia siirtymistä parlamentaariseen järjestelmään, sillä siihen voi tehdä ainoastaan lisäyksiä, ei varsinaisia muutoksia.)

Ennen kuin ehdotan uutta "ratkaisua" Yhdysvaltain poliittisen johdon muodostamaan ongelmakenttään, niin kopioin ensimmäiseen kappaleeseen linkittämääni blogitekstiä muutaman kappaleen verran, koska en viitsi kirjoittaa tuota kaikkea uudestaan. Parempi on vain kierrättää suoraan:

Yhdysvaltain järjestelmässä vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti valitsee itse hallituksen ministerit ja myöskin johtaa hallituksen toimintaa. Hallitus voi antaa kongressille lakiehdotuksia, ja presidentti voi myös veto-oikeudellaan estää kongressin hyväksymän lain voimaantulon (kongressi taas voi saattaa presidentin estämän lain voimaan kahden kolmasosan enemmistöllä kongressin molemmissa kamareissa). Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Ja hänellä on vieläpä laaja oikeus hallinnoida asetusten antamisen kautta.

Eli mitä haluan sanoa tällä pitkähköllä blogimerkinnälläni on se, että parlamentin eli eduskunnan enemmistö edustaa paljon laajemmin äänestäjiä ja erilaisia kansalaispiirejä kuin presidentti. Hallitusta johtavan pääministerin ja hallituksen muiden jäsenten tulee nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta, tai ainakin enemmistön tulee jollakin lailla hyväksyä heidät, jotta he voivat jatkaa tehtävässään.

Presidenttijohtoisessa järjestelmässä presidenttiä taas ei käytännössä voi erottaa kesken kauden. Pääministeri taas voidaan erottaa, koska niin se virka on määritelty.

Hallituksen vetäjä demokraattisen järjestelmän lajista huolimatta voi aina tulla hulluksi tai osoittautua tympeäksi tyypiksi kesken kaiken.

Eduskunnassa edustettuina olevat puolueet joutuvat vatuloimaan sen kysymyksen parissa, että liian epäsuositut toimenpiteet syövät kannatusta, joten siksi ne joutuvat ainakin periaatteessa pohtimaan tekemiään päätöksiä kunnolla. Toki lisäksi toivoisi, että aina ennen äänestysnapin painamista olisi ehditty ennalta estämään päätöksiä rakennettaessa niiden tarkoittamattomat, vahingolliset sivuvaikutukset.

Lisäksi voisin mainita sen, että poliittiset puolueet takaavat äänestäjille minimaalisen poliittisen kuluttajansuojan. Ehdokkaan taustapuolue antaa jonkinlaista osviittaa ehdokkaan näkemyksistä, ja toiseksi puolueet tapaavat jossain määrin valvoa sitä, että heidän ehdokkaansa ja jäsenensä noudattavat riittävässä määrin puolueen arvomaailmaa ja periaatteita.

Suomenkin poliittisessa järjestelmässä eduskuntavaaleissa äänestetään ensisijaisesti puoluetta, vaikka jotkut kuvittelevat äänestävänsä ensisijaisesti henkilöä.

Kannatan mieluummin hyviä instituutioita kuin yksittäisiä mahdollisesti hyviä ihmisiä vallallisen presidentin virkaan. Demokraattinen järjestelmä ei saa olla riippuvainen siitä, että yksittäinen poliittisessa virassa oleva henkilö on hyvä ja osaava ihminen.

Haluaisin, että Suomessa luovuttaisiin vallallisen presidentin virasta mahdollisimman pitkälle, ja samoin tietysti Ranskassakin. Ranskassa on kyllä tällä hetkellä presidenttivaltaisempi järjestelmä kuin Suomessa nykyään. Enää ei eletä presidentti Kekkosen aikaa.

Tuon pätkän siteeraamiseni ansiosta tästäkin blogimerkinnästäni tuli pitkä.

Uusi ehdotukseni Yhdysvaltain liittovaltion korkeimmaksi hallituselimeksi olisi seuraavanlainen:

Vaaleilla valitsijamiesjärjestelmän kautta valittu presidentti edelleen periaatteessa valitsee ja nimittää hallituksensa jäsenet ja sitten johtaa tätä hallitusta, ja hänellä voi olla kaikki muutkin Yhdysvaltain nykyisen presidentinvallan valtaoikeudet.

Ero entiseen eli nykyisin voimassaolevaan malliin olisi se, että presidentin taustapuolueella olisi oikeus vaihtaa presidentti milloin tahansa toiseen.

Tässä olisi vielä lopuksi minulta joukko muitakin hyväätarkoittavia neuvoja asian ratoksi (tämänkaltaiset neuvot olen julkaissut blogistossani jo joskus aikaisemmin, jos ketään kiinnostaa):

Ehdottaisin, että Yhdysvaltain presidentinvaalissa vaalitapa tulisi muuttaa sellaiseksi, että missään osavaltiossa ei eniten ääniä saanut ehdokas saisi kaikkia osavaltion valitsijamiehiä, vaan valitsijamiehiä saisi vain suhteessa saamaansa äänimäärään. Jossain määrin noin on tällä hetkellä Yhdysvaltain osavaltioista ainoastaan Mainessa ja Nebraskassa.

Toinen ehdotukseni olisi sellainen, että yhdellä puolueella saisi olla "oma" presidentti Valkoisessa talossa vain yhden kauden verran kerrallaan. Näin kukin presidenteistä saisi toteuttaa täsmälleen haluamansa laista politiikkaa, koska hänen ei tarvitsisi huolehtia uudelleenvalituksi tulemisestaan. Ja sitä paitsi näin myös muut poliittiset puolueet kuin kaksi suurinta saisivat todellisen mahdollisuuden saada ehdokkaansa presidentiksi asti. Pääpuolueet myöskin joutuisivat ainakin välillä liittoutumaan jonkun pienemmistä puolueista kanssa.

Yhdysvaltoihin ja Kanadaan on Yhdistyneestä kuningaskunnasta periytynyt vaalitapa, josta englanniksi käytetään nimistystä first-past-the-post. Suomeksi voidaan puhua enemmistövaalitavasta, mutta nimitys on sikäli harhaanjohtava, että termi tarkoittaa kahta jonkin verran toisistaan eroavaa vaalitapaa: käytössä olevasta mallista riippuen valituksi tulee joko kussakin vaalipiirissä eniten ääniä saanut ehdokas (pluraliteetti) tai enemmistön kaikista äänistä saanut (majoriteetti), joista jälkimmäinen voi edellyttää useamman äänestyskierroksen järjestämistä.

First-past-the-post tarkoittaa juurikin sellaista vaalitapaa, jossa yhden henkilön vaalipiirissä valituksi tulee eniten ääniä saanut ehdokas, vaikka tämä olisi saanut vähemmistön äänistä (ja tämä on mahdollista aina, kun ehdokkaita on vaalipiireissä enemmän kuin kaksi). Tällaisella vaalitavalla on taipumus johtaa jonkinasteiseen kaksipuoluejärjestelmään, jossa on vain kaksi oikeasti merkittävää puoluetta muiden ollessa yleensä vain statistin asemassa.

Niinpä kolmas ehdotukseni on, että Yhdysvaltain kongressin vaaleissa tulisi siirtyä kaikissa osavaltioissa siirtoäänivaalitapaan. Se tukisi todistettavasti maltillisia ja sikäläisen poliittisen keskustan ehdokkaita.

Siirtoäänivaalitapa on kuitenkin matemaattisesti jonkin verran monimutkainen. Mutta voin ehdottaa myös yksinkertaisempaa ja silti melkein yhtä hyvin toimivaa tapaa hoitaa kongressivaalit yhden henkilön vaalipiireissä:

Jos vaalipiirissä olisi ehdolla vain kaksi ehdokasta, niin silloin kukin äänestäjä äänestäisi kongressiin haluamaansa ehdokasta seitsemällä äänellä.

Jos ehdokkaita olisi vaalipiirissä kolme tai enemmän, niin siinä tapauksessa äänestäjä äänestäisi itselleen sopivinta ehdokasta viidellä äänellä ja mielestään toiseksi parasta kahdella äänellä. 

Neljänneksi kannattaisin myöskin rajua ja radikaalia kampanjarahoituksen uudistamista Yhdysvalloissa. Sellaista, joka estäisi yksittäistä tahoa antamasta kammottavan suurta lahjoitusta jollekin puolueelle taikka ehdokkaalle.

Ja viidenneksi, gerrymanderointi myöskin kannattaisi lopettaa. Tässä on kyse maan pahasta tavasta, jota ovat harjoittaneet kumpikin pääpuolueista, että vaalipiirien rajoja piirretään siten, että "väärän puolueen" ehdokkaiden äänet jakautuvat sillä lailla vaalipiireihin, että mahdollisimman pieni määrä "väärämielisistä" ehdokkaista tulee valituksi. Gerrymanderointi on lisäksi voinut johtaa mielenkiintoisen muotoisiin vaalipiireihin, kun on oikein yritetty säätää.

Siitä, että Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vähemmän ääniä saanut ehdokas voi voittaa

Tämän blogimerkinnän tarkoitus ei ole mitenkään puolustella Yhdysvaltain yhden välikauden jälkeen toisen kerran presidentiksi vuoden 2024 marraskuussa valittua Donald Trumpia. Mutta tällä saattaa sen sijaan olla jonkinlaista ainakin akateemista tai muuta mielenkiintoa.

Yhdysvalloissa on liittovaltion tasolla käytännössä vain kaksi puoluetta, joilla on merkitystä. Ne ovat pohjimmiltaan kapitalistisia sikapuolueita molemmat. (Mutta ainakin Karl Marx oli aikoinaan arvostanut kovasti Yhdysvaltain "kokeilua" uskonnonvapauksineen ja suhteellisine muine vapauksineen ja tasa-arvoisuuksineen, joten en lyttää maan koko perustuslaillista järjestystä. Marx on niin kiva. Ja Engels. Mutta Bernstein on paras. Tai ainakin minä olen sitä mieltä.)

Vuonna 2016 Donald Trump oli ensimmäisen kerran ehdokkaana Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Hän edusti Republikaanista puoluetta.

Yhdysvalloissa presidentti sekä nimittää hallituksen jäsenet että johtaa sen toimintaa, ja hänellä on myös oikeus halunsa mukaan erottaa hallituksensa jäsenet. Yhdysvaltain presidentillä on myös laajat oikeudet hallita asetusten kautta. Tätä voisi verrata siihen, että Ranskassa presidentillä on myös laajat valtuudet asetusten kautta hallitsemisen suhteen, vaikka toisaalta Ranska on parlamentaarinen demokratia eli sen poliittisessa järjestelmässä hallituksen tulee nauttia parlamentin luottamusta, kuten on laita Suomessakin.

Ranskan erittäin vahva presidentinvalta yhdistettiin parlamentaariseen järjestelmään toisen maailmansodan jälkeen siksi, että heidän sotasankarinsa Charles de Gaulle oli ilmoittanut suostuvansa presidentiksi vain, mikäli viranhaltijalle annetaan rutkasti valtaa. Ja oi, katso: niin tehtiin.

Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleissa Donald Trumpin tärkeimpänä vastaehdokkaana oli Demokraattisen puolueen ehdokas Hillary Clinton. Joka oli paitsi kokenut kehäkettu niin toisaalta myöskin jossain määrin vihattu hahmo. Hillary oli entisen presidentin Bill Clintonin vaimo. Myöhemmin kävi ilmi, että vastoin puolueen sääntöjä Demokraattisen puolueen puoluekoneisto oli alusta eli puolueen esivaaleista alkaen toiminut Hillary Clintonin ehdokkuuden puolesta ja oikeasti suosittua Bernie Sandersia vastaan. Sandersiä niin Trump kuin Clinton pitivät äärivasemmistolaisena. Minä taas en, mutta olenkin suomalainen ja vähän muutenkin "tuhma".

Hillary Clinton sai selvästi enemmän ääniä vaaleissa kuin vastaehdokkaansa Trump: 65.853.514 ääntä Trumpin 62.984.828 ääntä vastaan. Mutta vaalimatematiikan vuoksi Trump voitti ihan oikeasti kisat.

Yhdysvalloissa presidentti valitaan siten, että äänestäjät äänestävät sellaista valitsijamiestä, joka kannattaa heidän kannattamaansa ehdokasta. Kuten Suomessakin oli ollut ennen wanhaan ennen kuin presidentinvaali vaihdettiin meillä suoraksi kansanvaaliksi.

Yhdysvalloissa, koska maa on rakenteeltaan liittovaltio eikä yhtenäisvaltio, kuten Suomi, presidentinvaalit hoidetaan osavaltioittain. 48:ssä eli melkein kaikissa maan osavaltioista eniten osavaltiossa ääniä saanut ehdokas saa "omakseen" osavaltion kaikki valitsijamiehet. Vain kahdessa osavaltiossa on käytössä sellainen vaalijärjestelmä, jossa vaalitapa on tuota ainakin jonkin verran suhteellisempi eikä em. kaltainen "voittaja vie kaiken" -systeemi.

Ehdokas Trumpin suosio oli selvästi suurempi harvemmin asutuilla maaseutualueilla, kun taas Hillary Clintonia kannatettiin jonkin verran enemmän suurissa kaupungeissa. Trump sai taakseen vähemmän ääniä kuin Clinton mutta hän sai taakseen tätä enemmän osavaltioita. Ja se juuri ja juuri ratkaisi vaalit Donald Trumpin hyväksi.

Vielä voisin mainia Yhdysvaltain presidentinvaalijärjestelmän toimintaan liittyvän tärkeän yksityiskohdan: sen, miten lasketaan se, kuinka paljon äänivaltaa kullakin osavaltiolla on niissä.

Yhdysvaltain lainsäädäntöelin kongressi on kaksikamarinen. Sen kamareilla, edustajainhuoneella ja senaatilla on jossain määrin eriävät valtaoikeudet, mutta ne ovat melko lailla samanarvoisia ja samanpainoisia kamareita.

Senaatin tehtäviin kuuluu vahvistaa tietyt presidentin tekemät nimitykset korkea-arvoisiin virkoihin, kuten ministerinimitykset, ja liittovaltion oikeusistuimiin. Senaatti myöskin vahvistaa kansainväliset sopimukset. Edustajainhuoneella on taas esitysoikeus kaikkien niiden lakien osalta, joilla pyritään hankkimaan rahaa tai saattamaan alulle virkasyyteprosessi. 

Edustajainhuoneessa on kaikkiaan 435 äänivaltaista edustajaa. Kullakin osavaltiolla on paikkoja senaatissa suhteessa sen väkilukuun.

Senaatissa taas on vain sata äänivaltaista edustajaa, kaksi kustakin osavaltiosta.

Edustajainhuoneeseen valitaan joka toinen vuosi edustajat jokaisesta osavaltiosta.

Senaattiin taas valitaan kerrallaan kustakin osavaltiosta vain yksi kahdesta senaattorista. Senaattoreiden toimikausi on kuusi vuotta.

Kahden vuoden välein valittava edustajainhuone on tarkoitettu välittämään kuvaa kansalaisten senhetkisistä mielipiteistä, kun taas hitaammin muuttuva senaatti on tarkoitettu pohdiskelevammaksi kamariksi.

Kukin osavaltio saa äänivaltaa maan presidentivaaleissa yhtä paljon kuin on sen edustajainhuoneen jäsenten ja senaattoreiden yhteenlaskettu lukumäärä.

Yhdysvaltain pienin osavaltio on Wyoming. Sillä oli ja on edelleen ainoastaan yksi edustaja kongressin edustajainhuoneessa ja kaksi senaatissa. Se tekee yhteensä kolme.

Asukasluvultaan selvästi suurin osavaltio on Kalifornia. Sillä oli vuonna 2016 jopati 55 edustajaa edustajainhuoneessa. Kalifornian väestön osuus koko maan väkiluvusta on lievästi vähentynyt kyllä sittemmin. Jos Yhdysvaltain presidentinvaalit pidettäisiin nyt, osavaltiolla olisi saatavissa vain 54 valitsijamiestä.

Yhdysvaltain väkiluvultaan toiseksi suurin osavaltio on Texas.

Kalifornia meni vuonna 2016 Clintonin valitsijamiehille, kun taas Texas meni Trumpin valitsijamiehille.

Muista väkiluvultaan suuremmista osavaltioista Florida ja Pennsylvania menivät Trumpille ja New York ja Illinois Clintonille.

Suomessa ja monessa muussakin Euroopan maassa laajat joukot olivat vuonna 2016 olleet sitä mieltä, että Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on mätä, koska vähemmän ääniä saanut voitti presidentinvaaleissa enemmän ääniä saaneen.

Yhdysvaltalaiset joka tapauksessa arvostavat alueeltaan ja väestön suuruudeltaan varsin laajan maansa osavaltioiden suurta autonomiaa, joten edes periaatteessa ei voi syntyä lähivuosikymmeninä tilannetta, että selvä enemmistö yhdysvaltalaisista haluaisi heikentää rajusti osavaltioidensa itsehallintoa. Yhdysvaltain presidentinvaalijärjestelmä on tämän osavaltioiden asemaa koskevan arvostuksen vesa.

Mutta voi kysyä, että jos Hillary Clinton olisi voittanut presidentinvaalit vuonna 2016 siten, että hän olisi saanut vähemmän ääniä kuin ehdokas Trump, niin olisivatko em. suomalaiset ja eurooppalaiset arvostelijat valitelleet siinä tapauksessa Yhdysvaltain presidentinvaalijärjestelmää epäoikeudenmukaiseksi.

Onneksi sentään vuoden 2024 presidentinvaaleissa ehdokas Trump voitti varsin suurella ääntenerolla tärkeimmän vastaehdokkaansa, Demokraattisen puolueen Kamala Harrisin. Trump sai 77.232.887 ääntä, kun taas Harris sai vain 74.935.796 ääntä. Itse kannatin Kamala Harrisia, koska hänellä on mielestäni hieno etunimi, mutta valitettavasti minulla ei ollut äänioikeutta. Minulla olisi siis ratkaissut vain nimeen liittyvä mielikuva ehdokkaani valinnan, jos olisin ollut Yhdysvaltain kansalainen.

Kamalan näin selkeä häviö käsittääkseni johtui ennen kaikkea siitä, että hänen esimiehensä, presidentti Joe Biden, panttasi turhan pitkään viestikapulan antamista eteenpäin. Näin Demokraattisen puolueen presidentinvaalikuviot menivät varsin juosten kustuiksi, ja ilman sitä puolue olisi jopa voinut tulla valinneeksi ehdokkaakseen jonkin oikeasti valovoimaisen tähden. Presidentti Biden oli mustasukkaisena presidenttiydestään pitänyt Kamalan koko kautensa ajan hieman sivussa, eikä tämä ollut saanut kovinkaan paljon kokemusta esimiehensä hallinnon asioista. Joten Kamala Harris ei päässyt hankkimaan varapresidenttikautenaan liiemmälti uskottavuutta.

(Jo vanhastaan, koko pitkän poliittisen uransa ajan kongressissa, Joe Biden oli lausunut "bidenismeja", mutta kaudellaan presidenttinä hän oli selvästi kallellaan vanhuuteen. Donald Trump on tässä suhteessa samanlainen nyt toisella presidenttikaudellaan. Tosin miehen ohut tietopohja voi tehdä vaikeaksi tällaisen arvioinnin. Mutta tämä kaikki ei ole tämän blogimerkinnän aiheen kannalta tärkeää.)

Voidaan myöskin verrata Euroopan unionin parlamentin vaaleja Yhdysvaltain presidentinvaaleihin.

Kuten sanoin, niin Yhdysvaltain parlamentin eli kongressin kaksi kamaria ovat keskenään suurin piirtein tasa-arvoisia. Ja edustajainhuoneeseen jokainen maan osavaltio saa edustajia suhteessa väkilukuunsa. Senaattiin taas kaikki osavaltiot saavat tasan kaksi edustajaa.

Europarlamentti taas on yksikamarinen parlamentti. Parlamentaarikkoja sillä on 720 kappaletta.

Jäsenmaan edustus europarlamentissa on, tavallaan kuten Yhdysvalloissakin, riippuvainen sekä maan väkiluvusta että siitä, että jäsenvaltioiden tulisi olla jossain määrin tasa-arvoisia päätöksenteossa.

Eli kun määritellään kunkin jäsenmaan edustajien lukumäärä, niin EU:ssa järjestelmä sorsii hieman suuria maita ja suosii hieman pieniä maita.

Voimme tästä vetää sen johtopäätöksen, että jäsenmaiden edustus Euroopan unionin parlamentissa on jossain määrin yhtä epäoikeudenmukainen kuin Yhdysvaltain presidentinvaalien valitsijamiesten valinta, kun kerran edustuksen määrä ei riipu yksi yhteen jäsenmään väkiluvusta vaan luvun määräämisessä otetaan huomioon myös jäsenvaltioiden yhdenvertaisuus.

Europarlamentti toki Yhdysvaltain kongressista poiketen koostuu eri kansakuntien edustajista, eikä saman kansakunnan autonomisten osien edustajista, kuten Yhdysvalloissa.

Joten luulisi, että europarlamentin tulisi olla koostumukseltaan vieläkin "epäoikeudenmukaisempi" kuin Yhdysvaltain kongressin koostumus on.

Laskinpa huvikseni, missä määrin EU:n jäsenmaiden paikkojen määrä Euroopan parlamentissa kuluvalla vaalikaudella 2025–2029 ovat "oikeudenmukaisia".

Euroopan unionilla on 27 jäsenvaltiota. Otan vain seitsemän väestönsä määrältä erikokoista maata tarkastelun kohteeksi esimerkkeinä:

MAA        PAIKAT PROSENTTIA
                  PAIKOISTA
Saksa      96     13,33 %
Espanja    61      8,47 %
Alankomaat 31      4,31 %
Ruotsi     21      2,92 %
Suomi      15      2,08 %
Liettua    11      1,53 %
Malta       6      0,83 %

Seuraavaksi tarkastelen jäsenvaltioiden väkilukua verrattuna koko Unionin väkilukuun, joka on lähes 450 miljoonaa. Olen laskenut prosenttimäärät 449 miljoonan asukkaan mukaan, kun en parempaakaan keksinyt:

MAA        MILJOONAA PROSENTTIA
           ASUKASTA  KOKO UNIONIN
                     VÄESTÖSTÄ
Saksa      83,58     18,61 %
Espanja    46,55     10,37 %
Alankomaat 17,81      3,97 %
Ruotsi     10,61      2,36 %
Suomi       5,67      1,26 %
Liettua     2,79      0,62 %
Malta       0,47      0,10 %

Kahden desimaalin merkitsemällä tosin Maltan prosenttiluku tulee tuohon jonkin verran epämääräisesti. Jos ottaisi yhden desimaalin lisää mukaan Maltan prosenttilukuun, se olisi nimittäin 0,105 %. Mutta se ei kokonaiskuvaa liiemmin muuta.

Kun näitä kahta taulukkoa vertaa toisiinsa, niin voi tehdä sellaisen päätelmän, että Euroopan unionin parlamentissa kunkin jäsenmaan edustus on suhteessa väkilukuun suurin piirtein yhtä suuri kuin on Yhdysvaltain kunkin osavaltion vaikutusvalta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Eli vaikka suurilla jäsenvaltioilla on enemmän vaikutusvaltaa, niin pienemmät valtiot saavat hieman tasoitusta sillä yksinkertaisella perusteella, että sattuvat olemaan Unionin jäsenvaltioita.

Mikä on minusta ihan oikein. Meilläkin voi tämän laskelman perusteella kuka tahansa "valaistunut" nyt opettaa ihmisille sitä, että järjestelmä on epäoikeudenmukainen, koska väkimäärältään pienemmillä jäsenvaltioilla on suhteettoman paljon vaikutusvaltaa Euroopan unionissa.

Ja jos Unioniin perustettaisiin joskus vaaleilla valittavan presidentin virka, niin luulisin siinä käyttävän samantapaista laskentaperustetta kunkin jäsenvaltion äänestäjien vaikutusvallan määrittämiseksi.

Tosin Yhdysvalloissa sikäläisen parlamentin eli kongressin voimasuhteet on määritelty siten, että meikäläiseen EU-maailmaan verrattuna jäsenvaltiot ovat huomattavan paljon tasa-arvoisempia, mikä on tietysti hieman outoa siksi, että Yhdysvallat koostuu osavaltioista, jotka ovat osa samaa kansakuntaa, kun taas Euroopan unioni koostuu kansallisvaltioista.

Kaaoksen ja mielipuolisuuden voimat maailmassa, suhtaudu

Olen joskus ilmaissut näissä blogeissani (esim. 10.10.2023), että minulle on tärkeää taistella maailmassa vallitsevia kaaoksen ja mielipuolisuuden voimia vastaan ja että lopullinen päämäärä elämässä on järjestäytynyt, sivistynyt yhteiskunta.

Haluaisin esittää nyt lopulta ylläolevaan varauksen: minulle on tärkeää taistella maailmassa vallitsevia kaaoksen ja mielipuolisuuden voimia vastaan, mikäli niitä vastaan on ylipäätään mahdollista taistella.

Suuri Cthulhu on niin suuri

Minusta on itse asiassa erinomaista todeta, että ei ole olemassa Jumalaa, joka olisi luonut maailmankaikkeuden ja joka sen jälkeen olisi jatkuvasti vaikuttanut ja vaikuttaisi edelleen luomassaan maailmassa.

Ajatus on minusta henkisesti vapauttava.

Tämän blogimerkintäni otsikko olisi voinut muuten myös kuulua "Nykyinen teologiani", mutta se ei olisi ollut kovin seksikäs otsikko.

...Oikeasti maailmankaikkeus on sellainen kuin siinä vaikuttaisi suuri Cthulhu. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Sanotaan, että Cthulhu olisi yhdysvaltalaisen tunnetun rasistin ja kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin (1890-1937 jJs.) luoma hahmo. Kyseessä on tarinan mukaan voimallinen olento, joka oli toiminut ylipappina mutta jota on pidetty sitten myös jonkinlaisena jumalana.

Jätän nyt toistaiseksi huomioonottamatta sen, että nykylukija ei todennäköisesti kauhistu ollenkaan Lovecraftin "kauhu"tarinoista. Modernin kauhun kyllästämille nykylukijoille kirjailijan tuotokset ovat varsin kevyttä kamaa.

Kirjailija Lovecraft oli ateisti, joka luomallaan suurivoimaisten hirviöiden kansoittamalla maailmalla pyrki demonstroimaan sitä, että ihminen on merkityksetön suuressa, välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Cthulhu ja muut otukset kuvastavat hänen tuotannossaan tällaista maailmaa.

No, tämä Cthulhu, joka on merkittävin henkilöhahmo kirjailijan tuotannon sisällä, on siis Suurten muinaisten ylipappi. Suuret muinaiset ovat hirviöitä, avaruusolentoja tai pahoja jumalia. Ne/he ovat saapuneet Maapallolle kaukaisilta tähdiltä tai vieraista ulottuvuuksista. Tyypit eivät noudata normaaleja luonnonlakeja, mikä on melko häiritsevää, ja jo pelkkä niiden näkeminen voi tehdä ihmisen hulluksi. Normaalin länsimaisen kulttuurin vastine tälle olisi se, että Jumalan nähdessään ihminen kuolee. Siksi Jumalan pitää pukeutua aina kohtaamispukuun.

Tunnetuin Suurista muinaisista on tämä Cthulhu, joka nukkuu mereen vajonneessa R'lyehin kaupungissa. Erilaiset kultit palvovat Suuria muinaisia jumalina ja toivovat heidän paluutaan.

Lovecraftin kirjoihinsa tuottama maailmankuva hirviöistä yms. ei ole ehdottoman johdonmukainen, mutta tämä on vain järkevää, koska hänen teoksiinsa luomansa maailma nyt on sellainen kuin on. Tämä on niitä tapauksia, joissa johdonmukaisuutta ei edes periaatteessa kannattaisi edellyttää.

Cthulhun kutsun mukaan "suurten muinaisten ylipappi Cthulhu" oli saapunut seuraajiensa kanssa tähdistä miljoonia vuosia sitten ja rakentanut Maapallolle em. R'lyehin kaupungin. Myöhemmin kaupunki oli kuitenkin vajonnut mereen tai jonnekin, missä "kuollut Cthulhu odottaa uneksien". Melko hienoa!

Asiaan liittyy sivujuonteena se, että englantilainen Douglas Adams (1952-2001  jJs.) oli kirjoittanut klassisen kuunnelman, joka paisui maailman ainoaksi viisiosaiseksi romaanitrilogiaksi. Vuosia myöhemmin irlantilainen kirjasarjan suuri fani, irlantilainen Eoin Colfer (s. 1965 jJs.) oli kirjoittanut oikeudenomistajien luvalla kuudennen osan trilogiaan, ja onneksi pieteetillä. Suomeksi sen nimi on Vielä yksi juttu. En minä tätä muuten olisi maininnutkaan, mutta suuri Cthulhu esiintyy romaanissa lyhyessä cameoroolissa.

Ja jos sitten jatkan itse asiassa. Telepaattisten voimiensa avulla Se/Hän – eli Cthulhu – on hankkinut itselleen seuraajia, jotka ympäri maailman irstailevat ja tarjoavat jumalalleen ihmisuhreja. Kun "tähdet ovat oikein", Suuret muinaiset palaavat valtaan palvojiensa tuella. Cthulhu itse kuvataan tarinassa "mustekalan, lohikäärmeen ja ihmiskarikatyyrin" vastenmieliseksi sekoitukseksi. Mutta sehän riippuu ihan yksilöstä ja lajista itsestään, että mitä ja millaista jumalan/eliön fenotyyppiä pitää vastenmielisenä ja mitä ei. Ei koirillakaan ole samanlainen esteettinen maku kuin ihmisillä, ja he/ne sentään tajuavat asioista jotakin.

Tässä on varmaankin nyt sitten huomautettava siitä, että H. P. Lovecraft tykkäsi aina puhua sekasikiöistä.

Minun lempisiteeraukseni kirjailijan tuotannosta on tämä:

He kävelevät näkymättöminä ja pahanhajuisina yksinäisillä paikoilla, joissa sanat on lausuttu ja riitit suoritettu heille otollisena aikana.

Kirjailijan tuotantoa sivuava siteeraus toisen henkilön kynästä taas kuuluu näin:

R'lyeh on kiva paikka (juuri kuten puuhamaa) siellä kaikilla on kivaa, paitsi sitten kun suuri Cthulhu, joka nukkuu talossaan R'lyehissä, herää niin sitten ei enää ole kivaa jos se lähtee pois ja sitten menee turismielinkeino tuolta R'lyehistä niin ja sitten alkaa sataa kaloja, kissoja, ristejä ja pieniä, väkivaltaisesti haisevia sukkia

Tuo oli peräisin vapaan WWW-tietosanakirjan Wikipedian osastosta Huonot vitsit ja muu höpöhöpö/Professori Huonot D.G. vitsit ja muu höpöhöpö, jos joku oikeasti haluaa tietää.

Ja sitten alkaa tylsempi osa blogimerkintää. Periaatteessa tunnen suurta viehtymystä myös Englannissa 1600-luvulla syntyneeseen kveekarismiin (linkin tapana oma esitykseni kveekarismin ideologiasta). Kveekariyhteisön perinteinen nimi on ollut Ystävien uskonnollinen seura. En kovin paljoa välittäisi olla "uskonnollinen". Mutta kveekarismi syntyi aikana, jolloin sekä uskonnollisuus että kristinusko olivat Euroopassa vielä melko kova sana.

(Tuolla en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ateisti taikka että kannattaisin filosofista materialismia. Kannatan joka tapauksessa sen toimivuuden ja hyödyllisyyden vuoksi tieteellistä menetelmää eli kannatan metodologista materialismia. Tieteellistä tietoa meillä voi olla vain sellaisista asioista, joita voi tutkia tieteen menetelmin.)

...Kveekarismin keskiössä on usko sisäiseen sanaan, mikä toisaalta on mahdollistanut myös sen eroamista normikristinuskosta. Kveekarismi ei tunne sakramentteja, ei pappeja tai pastoreita, ja sisäinen sana on sen mukaan jokaisessa ihmisessä, ja sitä kuuntelevat voivat sitten toteuttaa yhdessä hengellistä kutsumusta.

Yhdessä kveekarikirjassa mainittiin tässä yhteydessä myös eläminen "elämän keskuksessa".

Tätä nykyä eivät kaikki kveekarit edes pidä kveekarismia, tai itse kannattamaansa kveekarismin muotoa, kristinuskon muotona.

Sisäinen sana vastaa suurin piirtein samaa kuin Pyhä henki normikristinuskossa. Lisäksi kveekarismin mukaan jokaisessa ihmisessä on jotain Jumalasta.

Itse en edes pidä Pyhää henkeä varsinaisesti henkenä vaan ajattelen kyseessä olevan pikemminkin joko eräänlainen hyvää tekevä psykologinen ilmiö taikka kenties jotain, joka on osa maailmankaikkeuden rakennetta.

Viime vuoden maaliskuussa lukiessani erästä vasta suomennettua kveekarien keskuudessa arvostettua teologisluonteista kirjaa tajusin todeta itselleni, että olen oikeastaan materialistiversio kveekarista.

En varsinaisesti kiellä Jumalaa tai jotain jumalista tai jumalia ylipäätään vaan olen pikemminkin metodologisen materialismin kannattaja. Minulla on jonkinlainen alkeellinen tieteellinen lukutaito ilmeisesti. Inhimillinen tiede tuottaa tietoa, ei "totuutta" tai "totuuksia", ja tiedon olemassaolon ratkaisevat viime kädessä objektiiviset havainnot. "Totuudet" taas ovat uskonnon ja filosofoinnin heiniä.

Sittemmin olen kuullut myös sellaista, että osa nykykveekareista on ei-teistejä. Minä taidan sitten varmaan olla sellainen, jos näin saan sanoa. 

Palatakseni vielä H. P. Lovecraftiin... olin muuten törmännyt häneen ensimmäisen kerran 1990-luvulla. Olin tutustunut silloin yhdellä kurssilla uudestaan erääseen lapsuudenkaveriini. Tämän veli arvosti Cthulhu-mytologiaa. Ja siitä se, hyvin pikku hiljaa, oli lähtenyt. Tuolloin opin myös, millä tavoin nimi Cthulhu oikeaoppisesti lausutaan.

Pidentääkseni tätä tekstiä hieman edelleen mainitsen vielä yhden yksityiskohdan "teologiastani". Sen että mielestäni uskonnollisten ihmisten lisäksi myös uskonnottomilla ihmisillä on paljon sellaisia todellisuutta koskevia uskomuksia, joita ei voida osoittaa oikeiksi, eikä yleensä edes vääriksi. Tarkoitan ennen kaikkea etiikkaa ja moraalia koskevia käsityksiä, siis sitä mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Nämä käsitykset muistuttavat uskonnollisia käsityksiä. Siksi nimitän niitä uskonnollisluontoisiksi. Siteeraan skotlantilaista filosofia David Humea (1711-1776): "Siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden tulisi olla." Rakkaus ja raiskaaminen ovat tieteelliseltä kantilta samaa molekyylibiologiaa ilman arvoeroja. Mutta ihminen keksii omasta päästään eroja näiden välille. Ja se on minusta ihan oikein. Ihminen keksii tarinoita ja välittää kulttuuria ja kulttuurisia käsityksiään eteenpäin.

Ihmislajin edustajat eivät edes kykenisi muodostamaan suuria yhteisöjä mikäli hänellä ei olisi kykyä uskoa mielikuvituksensa luomiin eli nk. hatusta vedettyihin asioihin. Ihminen on aina valmis "kokoontumaan lipun ympärille". Uskonnot, uskonnollisuus, filosofiset käsitykset ja eettiset ja moraaliset väittämät ja järjestelmät ovat kaikki tätä samaa juurta.

Pappeus, pastorius ja nk. kolmannen sukupuolen edustajat

Kannatan sellaista uskonnonvapausjärjestelmää, että pappien, pastorien, seurakunnan esihenkilöitten ja teologisesti koulutettujen virallisten saarnaajien tulee kaikkien olla uskonnollisten yhdyskuntien piirissä nk. kolmannen sukupuolen edustajia.

Tässä tarkoitan nk. kolmannella sukupuolella niin transseksuaaleja, homoseksuaaleja sukupuolesta riippumatta kuin aseksuaaleja. Ja miksei myös interseksuaaleja, mutta en ole asiantuntija.

Vain sellaisten uskonnollisten yhdyskuntien tulee olla sallittuja, jotka hyväksyvät toiminnassaan tämän periaatteen.

Joskus toki voisi tulla eteen tilanteita, että väestöstä ei löydy nk. kolmanteen sukupuoleen kuuluvaa hyvää ehdokasta edellä mainitun kaltaiseen virkaan. Tällöin voitaisiin asettaa varahenkilö virkaa toimittamaan nk. normaaliväestöstä, kunhan pidettäisiin tiukka huoli siitä, että viranpidon on tässä tapauksessa tarkoitus olla vain väliaikainen. Vara- on vara-.

I PS. Oi, katso: Keksimäni seksikäs poliittinen järjestelmä.

II PS. Joskus hölmötkin ideat voivat olla parempia kuin toiset hölmöt ideat.

Sylvian joululaulu sopisi parhaiten Kauheimmat joululaulut -laulukirjaan

Sylvian joululaulu on jätetty pois tämän vuoden Kauneimmat joululaulut -vihosta, mikä on herättänyt suurta vihastusta, ja sitä on laajalti pidetty huonona siirtona.

Monet ovat tosiaan pitäneet tätä joululaulua kauhean kauniina siitä huolimatta, että lapsia ei kuitenkaan haluttaisi tosiasiassa altistaa sen sanomalle.

Toisaalta olivathan alkuperäiset Grimmin sadutkin olleet hiukan poliittisesti epäkorrekteja. Tosin on huomattava, että ne oli sentään tarkoitettu aikuisille, ja ne olivat tosiaan olleet sisällöltään karkeita ja raakoja.

Mutta miksei kukaan ajattele lapsia!!?1!

Sylvian joululaulun sanoma on sen kauhisteleminen, että jotkut puhkovat "sylvian" eli mustapääkertun (Sylvia atricapilla) silmät ja sen jälkeen pistävät nämä yölinnut sirkuttamaan häkkeihin, jotta niiden lajitoverit tulisivat harhautetuiksi kusipäisten ihmisten verkkoihin.

Mustapääkerttu on siis muuttolintu, joka talvehtii Etelä-Italiassa Sisilian saarella.

Sylvian joululaulu (ruots. Sylvias hälsning från Sicilien) taas on alun perin ollut satusetä Zacharias Topeliuksen (1818-1898 jJs.) vuonna 1853 ruotsinkielisenä julkaisema runo, jonka Karl Collan (1828-1871 jJs.) sävelsi joululauluksi. Runon ovat suomentaneet Elina Vaara (1903–1980 jJs.) ja Martti Korpilahti (1906–1938 jJs.), ja jälkimmäinen suomennos vuodelta 1918 on päätynyt yhdeksi rakastetuimmista joululauluista maassamme Suomessa, koska ihmiset usein tapaavat olla typeriä. Se on itse asiassa homo sapiensin lajiominaisuus.

Aiheeseen myös jotenkin kiinteästi liittyen, niin vuonna 1870 (tai 1874) Z. Topelius oli mukana perustamassa Suomen ensimmäistä eläinsuojeluyhdistystä Maj Föreningeniä (suomeksi Kevätyhdistys), jonka tärkein suojelukohde olivat pikkulinnut. Yhdistyksen toimiala laajeni pikapikaa muihin eläimiin, ja sen nykyinen nimi on Helsingin eläinsuojeluyhdistys - Helsingfors djurskyddsförening HESY ry.

Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta minusta Sylvian joululaulu sopisi parhaiten Kauheimmat joululaulut -nimiseen laulukirjaan. Minusta siihen voisi kyllä sisällyttää myös Eppu Normaali -musiikkiyhtyeen punkversion kappaleesta Heinillä härkien kaukalon.

S-ryhmä kalastelee samoilla vesillä Sinimustan liikkeen kanssa

Jokin aika sitten S-kauppaliikeryhmä oli päättänyt poistaa Israelissa valmistetut tuotteet valikoimistaan.

Olen sittemmin törmännyt sellaiseen uutiseen, että fasistiseksi ja etnonationalistiseksi puolueeksi tunnustautuva Sinimusta liike on tervehtinyt ryhmän päätöstä antaumuksella ja suurella kiitollisuudella.

Sinimustien nettisivuilla onkin äskettäin tosiaan julkaistu tiedote, jossa sanotaan näin:

S-ryhmä on poistanut israelilaista alkuperää olevia tuotteita kaupoistaan ja aikoo luopua niiden myymisestä loppujenkin varastojen tyhjennyttyä (HS 19.11.2025). Sinimusta Liike pitää tätä positiivisena muutoksena ja tukee S-ryhmän päätöstä.

Puheenjohtajamme Tuukka Kuru kommentoi: ”Israelissa valmistetut tuotteet muodostavat hyvin pienen osan kokonaisvalikoimasta, mutta jokainen niistä maksettu euro edesauttaa juutalaisvaltion rikollista toimintaa. Päätös luopua israelilaisista tuotteista lähettää selvän signaalin juutalaisvaltion tukijoille – kaikkea toimintaa ei tarvitse, eikä tulekaan, hyväksyä.”

Puolueemme on useaan otteeseen kehottanut Suomea ankarampiin toimiin Israelia vastaan, ja kannustamme muitakin yrityksiä sekä yhteisöjä mukaan boikotointikampanjaan.

Sinimustan liikkeen Israelia koskevia kannanottoja voi lukea lisää täällä. Kehottaisin kiinnittämään huomiota sivulla näkyvään kannanottoon, joka on otsikoitu näin: Juutalainen ylivalta on kaikkien yhteinen vihollinen. Ja sitten on mm. tällainen hiukan vanhempi yli neljä vuotta sitten julkaistu kannanotto, joka on otsikoitu Sinimusta Liike vastustaa EU:n antisemitismin vastaista strategiaa, jos ketään kiinnostaa.

S-ryhmä on siis ruvennut kalastelemaan samoilla sameilla vesillä kuin Sinimusta liike ja yleensä sellaiset tahot, joiden mielestä Israelilla ei ole oikeutta turvallisiin ja tunnustettuihin rajoihin ja joiden mielestä on ihan okei, että juutalaisia naisia ja tyttöjä raiskataan ja yleensä juutalaisia häiritään, ryöstetään, kidutetaan ja tapetaan. Ja sellaiset tahot, joiden mielestä on oikein paiskoa vuodesta toiseen Israelin kansalaisten päälle räjähtävällä kärjellä varustettuja sotilasraketteja.

Lisäksi voi vielä mainita sen, että Israel on demokratia, jonka parlamentissa Knessetissä on myös arabipuolueita. Sekä sen, että Israelin Tel Aviv on Lähi-Idän homoseksuaalien Mekka, jos näin saa sanoa. Saudi-Arabian Mekka taas ei ole millään lailla eikä missään määrin homoseksuaalien Mekka.

Saudi-Arabiassa ei edes ole laillista harjoittaa muita uskontoja kuin islamia, kun taas Israelissa on laillista harjoittaa muita uskontoja kuin juutalaisuutta, ml. islam.

Kun Yhdistynyt kuningaskunta aikoinaan yli sata vuotta sitten lohkaisi 4/5 Kansainliiton sen hallintaan luovuttamasta Palestiinan mandaatista arabeille perustaen alueelle itsehallinnollisen kuningaskunnan nimeltä Transjordania, joka myöhemmin lyhensi nimensä Jordaniaksi itsenäistyessään vuonna 1946, niin alueella ei sallittu juutalaista asutusta, eikä muuten sallita vieläkään.

Kun muilla palestiinalaisalueilla halutaan nyt irrottautumista Israelin holhouksesta, niin tulisiko näillä alueilla saada juutalaisten asua, vai pidetäänkö sama linja kuin Jordaniassa on edelleen voimassa?

Islamilaisissa maissa homoseksuaaleilla ei ole oikeutta solmia avioliittoa samaa sukupuolta edustavan ihmisen kanssa tai edes pitää mielenosoituskulkueita herättääkseen yleisön tietoisuutta siitä, että homoseksuaalitkin ovat ihmisiä.

Albania vaikuttaa olevan islamilaisten maiden keskuudessa edistyksellisin suhtautumisessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin ihmisiin, sillä maassa on homoseksuaalien välinen seksi ollut laillista jo vuodesta 1995 alkaen, ja maassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia suojaa itse asiassa varsin edistyksellinen syrjinnän vastainen lainsäädäntö.

Silti vielä tänä päivänäkään Albaniassa homoseksuaalipariskuntia ei lainsäädännön tasolla tunnusteta olemassaoleviksi.

Albania on siis islamilaisten maitten keskuudessa kuitenkin suhteellinen valopilkku. Se on suurin piirtein yhtä liberaali maa kuin kristillisdemokraattinen suomalainen poliitikko Päivi Räsänen on liberaali henkilö. 

Siteeraan seuraavaksi aivoinfarktista parhaillaan toipuvan Kokoomuksen kansanedustajan Ben Zyskowiczin haastattelua Iltalehdessä:

Irania Zyskowicz moittii voimakkain sanankääntein ”hirvittäväksi pappisdiktatuuriksi” ja nostaa esiin muun muassa sitä, että siellä on kerrottu teloitetun mielenosoituksiin osallistuneita.

– Vaikka Israel on Lähi-dän ainoa demokraattinen maa, jossa on normaalit läntiset demokraattiset oikeudet, lehdistönvapaus esimerkiksi toteutuu, sen tuotteet eivät kelpaa, Zyskowicz hämmästelee S-ryhmän toimintaa.

– Iranhan on Hamasin, Hizbollahin ja huthien kautta käynyt hyökkäyssotaa Israelia vastaan. Ei tämä Hamasin terrori-isku lokakuussa 2023 olisi ollut mahdollinen ilmeisestikään ilman Irania, Zyskowicz arvelee.

Ja:

Zyskowicz summaa esimerkinomaisesti, että jos S-ryhmä lähtee Israelia karkuun, tulee Iran vastaan.

– Jos tälle tielle lähdetään, että Israel ei käy ja Iran kyllä käy, niin missä se S-ryhmän logiikka on silloin?

– Sitä paitsi Iran on myös osallinen Venäjän hirvittäviin sotarikoksiin Ukrainassa, Zyskowicz jatkaa viitaten tietoihin siitä, että Venäjä on käyttänyt iranilaisia drooneja Ukrainaa vastaan.

Muistan elävästi sen ajan, kun aikoinaan Sinimustien nykyinen puheenjohtaja Tuukka Kuru oli tavannut esittää liberaaleja mielipiteitä.

Siteeraan lopuksi itse aikoinani eli vuoden 2018 tammikuussa tässä samassa blogissani julkaisemani liberalismin aatesisältöä käsittelevän blogimerkinnän alkukappaleita.

Liberalismi on vapautta, yksilöä, tiedettä ja edistystä kannattava poliittinen ideologia. Se kieltää syntyperään perustuvat valta- ja moraaliset järjestelmät, ja yksilönvapaus on sille keskeistä.

Liberalismi kannattaa sellaisia ajatuksia ja ohjelmia kuin sananvapaus, tiedotusvälineiden vapaus, uskonnonvapaus, elinkeinovapaus ja markkinatalous, kansallinen itsemääräämisoikeus, demokratia, oikeusvaltio, ihmisten oikeus päättää omasta elämästään, tiede, sekulaari hallinto, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, sukupuolten tasa-arvo ja kansalaisten yhdenvertaisuus lain edessä.

Liberalismi hyväksyy ajatuksen eriävien yhteiskunnallisten etujen olemassaolosta, mutta liberalismin aatemaailman mukaan kansanedustuslaitoksessa voidaan järkevästi sovitella eri etujen välillä.

PS.: 

Fasistiseksi liikkeeksi ilmoittautuminen on mielestäni poliittiselta liikkeeltä varsin rohkeaa, sekä tyhmää, mikäli ei aio tosiaan riisua toisinajattelevilta ihmisiltä poliittista valtaa. Sinimustilta olisi ollut sen sijaan järkevämpää ehdottautua Isänmaallisen kansanliikkeen toiminnan jatkajaksi. Olin nettisivuillani muuten julkaissut vuonna 2016 sivun otsikolla Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) vuoden 1932 ohjelman arvostelu. On eri asia sitten, että onko tekstin tällaisesta aiheesta kirjoittaminen ja julkaiseminen ollut järkevää. Olen ollut joka tapauksessa sitä mieltä, että IKL olisi aikoinaan saanut olla jonkin verran liberaalimpi.

Sinimusta liike antaa vaikutelman ikään kuin sen poliittinen toiminta olisi jonkinlaista poliittista larppaamista, jolla ei ole tarkoituskaan päästä nousemaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi.