Suuri Cthulhu on niin suuri

Minusta on itse asiassa erinomaista todeta, että ei ole olemassa Jumalaa, joka olisi luonut maailmankaikkeuden ja joka sen jälkeen olisi jatkuvasti vaikuttanut ja vaikuttaisi edelleen luomassaan maailmassa.

Ajatus on minusta henkisesti vapauttava.

Tämän blogimerkintäni otsikko olisi voinut muuten myös kuulua "Nykyinen teologiani", mutta se ei olisi ollut kovin seksikäs otsikko.

...Oikeasti maailmankaikkeus on sellainen kuin siinä vaikuttaisi suuri Cthulhu. Siteeraan Spede Pasasta: "Se on niin kiva."

Sanotaan, että Cthulhu olisi yhdysvaltalaisen tunnetun rasistin ja kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin (1890-1937 jJs.) luoma hahmo. Kyseessä on tarinan mukaan voimallinen olento, joka oli toiminut ylipappina mutta jota on pidetty sitten myös jonkinlaisena jumalana.

Jätän nyt toistaiseksi huomioonottamatta sen, että nykylukija ei todennäköisesti kauhistu ollenkaan Lovecraftin "kauhu"tarinoista. Modernin kauhun kyllästämille nykylukijoille kirjailijan tuotokset ovat varsin kevyttä kamaa.

Kirjailija Lovecraft oli ateisti, joka luomallaan suurivoimaisten hirviöiden kansoittamalla maailmalla pyrki demonstroimaan sitä, että ihminen on merkityksetön suuressa, välinpitämättömässä maailmankaikkeudessa. Cthulhu ja muut otukset kuvastavat hänen tuotannossaan tällaista maailmaa.

No, tämä Cthulhu, joka on merkittävin henkilöhahmo kirjailijan tuotannon sisällä, on siis Suurten muinaisten ylipappi. Suuret muinaiset ovat hirviöitä, avaruusolentoja tai pahoja jumalia. Ne/he ovat saapuneet Maapallolle kaukaisilta tähdiltä tai vieraista ulottuvuuksista. Tyypit eivät noudata normaaleja luonnonlakeja, mikä on melko häiritsevää, ja jo pelkkä niiden näkeminen voi tehdä ihmisen hulluksi. Normaalin länsimaisen kulttuurin vastine tälle olisi se, että Jumalan nähdessään ihminen kuolee. Siksi Jumalan pitää pukeutua aina kohtaamispukuun.

Tunnetuin Suurista muinaisista on tämä Cthulhu, joka nukkuu mereen vajonneessa R'lyehin kaupungissa. Erilaiset kultit palvovat Suuria muinaisia jumalina ja toivovat heidän paluutaan.

Lovecraftin kirjoihinsa tuottama maailmankuva hirviöistä yms. ei ole ehdottoman johdonmukainen, mutta tämä on vain järkevää, koska hänen teoksiinsa luomansa maailma nyt on sellainen kuin on. Tämä on niitä tapauksia, joissa johdonmukaisuutta ei edes periaatteessa kannattaisi edellyttää.

Cthulhun kutsun mukaan "suurten muinaisten ylipappi Cthulhu" oli saapunut seuraajiensa kanssa tähdistä miljoonia vuosia sitten ja rakentanut Maapallolle em. R'lyehin kaupungin. Myöhemmin kaupunki oli kuitenkin vajonnut mereen tai jonnekin, missä "kuollut Cthulhu odottaa uneksien". Melko hienoa!

Asiaan liittyy sivujuonteena se, että englantilainen Douglas Adams (1952-2001  jJs.) oli kirjoittanut klassisen kuunnelman, joka paisui maailman ainoaksi viisiosaiseksi romaanitrilogiaksi. Vuosia myöhemmin irlantilainen kirjasarjan suuri fani, irlantilainen Eoin Colfer (s. 1965 jJs.) oli kirjoittanut oikeudenomistajien luvalla kuudennen osan trilogiaan, ja onneksi pieteetillä. Suomeksi sen nimi on Vielä yksi juttu. En minä tätä muuten olisi maininnutkaan, mutta suuri Cthulhu esiintyy romaanissa lyhyessä cameoroolissa.

Ja jos sitten jatkan itse asiassa. Telepaattisten voimiensa avulla Se/Hän – eli Cthulhu – on hankkinut itselleen seuraajia, jotka ympäri maailman irstailevat ja tarjoavat jumalalleen ihmisuhreja. Kun "tähdet ovat oikein", Suuret muinaiset palaavat valtaan palvojiensa tuella. Cthulhu itse kuvataan tarinassa "mustekalan, lohikäärmeen ja ihmiskarikatyyrin" vastenmieliseksi sekoitukseksi. Mutta sehän riippuu ihan yksilöstä ja lajista itsestään, että mitä ja millaista jumalan/eliön fenotyyppiä pitää vastenmielisenä ja mitä ei. Ei koirillakaan ole samanlainen esteettinen maku kuin ihmisillä, ja he/ne sentään tajuavat asioista jotakin.

Tässä on varmaankin nyt sitten huomautettava siitä, että H. P. Lovecraft tykkäsi aina puhua sekasikiöistä.

Minun lempisiteeraukseni kirjailijan tuotannosta on tämä:

He kävelevät näkymättöminä ja pahanhajuisina yksinäisillä paikoilla, joissa sanat on lausuttu ja riitit suoritettu heille otollisena aikana.

Kirjailijan tuotantoa sivuava siteeraus toisen henkilön kynästä taas kuuluu näin:

R'lyeh on kiva paikka (juuri kuten puuhamaa) siellä kaikilla on kivaa, paitsi sitten kun suuri Cthulhu, joka nukkuu talossaan R'lyehissä, herää niin sitten ei enää ole kivaa jos se lähtee pois ja sitten menee turismielinkeino tuolta R'lyehistä niin ja sitten alkaa sataa kaloja, kissoja, ristejä ja pieniä, väkivaltaisesti haisevia sukkia

Tuo oli peräisin vapaan WWW-tietosanakirjan Wikipedian osastosta Huonot vitsit ja muu höpöhöpö/Professori Huonot D.G. vitsit ja muu höpöhöpö, jos joku oikeasti haluaa tietää.

Ja sitten alkaa tylsempi osa blogimerkintää. Periaatteessa tunnen suurta viehtymystä myös Englannissa 1600-luvulla syntyneeseen kveekarismiin (linkin tapana oma esitykseni kveekarismin ideologiasta). Kveekariyhteisön perinteinen nimi on ollut Ystävien uskonnollinen seura. En kovin paljoa välittäisi olla "uskonnollinen". Mutta kveekarismi syntyi aikana, jolloin sekä uskonnollisuus että kristinusko olivat Euroopassa vielä melko kova sana.

(Tuolla en kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin ateisti taikka että kannattaisin filosofista materialismia. Kannatan joka tapauksessa sen toimivuuden ja hyödyllisyyden vuoksi tieteellistä menetelmää eli kannatan metodologista materialismia. Tieteellistä tietoa meillä voi olla vain sellaisista asioista, joita voi tutkia tieteen menetelmin.)

...Kveekarismin keskiössä on usko sisäiseen sanaan, mikä toisaalta on mahdollistanut myös sen eroamista normikristinuskosta. Kveekarismi ei tunne sakramentteja, ei pappeja tai pastoreita, ja sisäinen sana on sen mukaan jokaisessa ihmisessä, ja sitä kuuntelevat voivat sitten toteuttaa yhdessä hengellistä kutsumusta.

Yhdessä kveekarikirjassa mainittiin tässä yhteydessä myös eläminen "elämän keskuksessa".

Tätä nykyä eivät kaikki kveekarit edes pidä kveekarismia, tai itse kannattamaansa kveekarismin muotoa, kristinuskon muotona.

Sisäinen sana vastaa suurin piirtein samaa kuin Pyhä henki normikristinuskossa. Lisäksi kveekarismin mukaan jokaisessa ihmisessä on jotain Jumalasta.

Itse en edes pidä Pyhää henkeä varsinaisesti henkenä vaan ajattelen kyseessä olevan pikemminkin joko eräänlainen hyvää tekevä psykologinen ilmiö taikka kenties jotain, joka on osa maailmankaikkeuden rakennetta.

Viime vuoden maaliskuussa lukiessani erästä vasta suomennettua kveekarien keskuudessa arvostettua teologisluonteista kirjaa tajusin todeta itselleni, että olen oikeastaan materialistiversio kveekarista.

En varsinaisesti kiellä Jumalaa tai jotain jumalista tai jumalia ylipäätään vaan olen pikemminkin metodologisen materialismin kannattaja. Minulla on jonkinlainen alkeellinen tieteellinen lukutaito ilmeisesti. Inhimillinen tiede tuottaa tietoa, ei "totuutta" tai "totuuksia", ja tiedon olemassaolon ratkaisevat viime kädessä objektiiviset havainnot. "Totuudet" taas ovat uskonnon ja filosofoinnin heiniä.

Sittemmin olen kuullut myös sellaista, että osa nykykveekareista on ei-teistejä. Minä taidan sitten varmaan olla sellainen, jos näin saan sanoa. 

Palatakseni vielä H. P. Lovecraftiin... olin muuten törmännyt häneen ensimmäisen kerran 1990-luvulla. Olin tutustunut silloin yhdellä kurssilla uudestaan erääseen lapsuudenkaveriini. Tämän veli arvosti Cthulhu-mytologiaa. Ja siitä se, hyvin pikku hiljaa, oli lähtenyt. Tuolloin opin myös, millä tavoin nimi Cthulhu oikeaoppisesti lausutaan.

Pidentääkseni tätä tekstiä hieman edelleen mainitsen vielä yhden yksityiskohdan "teologiastani". Sen että mielestäni uskonnollisten ihmisten lisäksi myös uskonnottomilla ihmisillä on paljon sellaisia todellisuutta koskevia uskomuksia, joita ei voida osoittaa oikeiksi, eikä yleensä edes vääriksi. Tarkoitan ennen kaikkea etiikkaa ja moraalia koskevia käsityksiä, siis sitä mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Nämä käsitykset muistuttavat uskonnollisia käsityksiä. Siksi nimitän niitä uskonnollisluontoisiksi. Siteeraan skotlantilaista filosofia David Humea (1711-1776): "Siitä, miten asiat ovat, ei voida johtaa sitä, miten niiden tulisi olla." Rakkaus ja raiskaaminen ovat tieteelliseltä kantilta samaa molekyylibiologiaa ilman arvoeroja. Mutta ihminen keksii omasta päästään eroja näiden välille. Ja se on minusta ihan oikein. Ihminen keksii tarinoita ja välittää kulttuuria ja kulttuurisia käsityksiään eteenpäin.

Ihmislajin edustajat eivät edes kykenisi muodostamaan suuria yhteisöjä mikäli hänellä ei olisi kykyä uskoa mielikuvituksensa luomiin eli nk. hatusta vedettyihin asioihin. Ihminen on aina valmis "kokoontumaan lipun ympärille". Uskonnot, uskonnollisuus, filosofiset käsitykset ja eettiset ja moraaliset väittämät ja järjestelmät ovat kaikki tätä samaa juurta.

Kirjaesittely: Bernard Beckett: Genesis

Tässä romaanissa puheena olevan maan valtiaat antavat vaikutelman kuin he olisivat poliittisen vallan saaneita Suomen Yleisradion tai Helsingin sanomat -lehden toimittajia.

Kyseisen maan nimenä on Aotearoa, jonka monet tuntevat jo nykyaikana. Sen pääosat ovat kaksi suurikokoista saarta. Jokainen saa tarkastaa karttapallostaan, että missä sellainen sijaitsee.

Tarinaan kuuluu se, että maailma oli alkanut kärsiä erittäin vahingollisesta kulkutaudista. Aotearoan päättäjät olivat lopulta tehneet päätöksen koko maan eristämisestä ulkomaailmalta, jotta estettäisiin maan kansalaisten tuhoutuminen pandemian vuoksi.

Romaani on ilmestynyt vuonna 2006 alkukielellä englanniksi. Itse luin sen suomeksi, koska se on mukavampaa. Kirjan ilmestymisen ajankohta huomioon ottaen voidaan sanoa, että romaanin juonella ei ole sinänsä mitään tekemistä vasta kolmetoista vuotta sen ilmestymisen jälkeen alkaneen koronaviruspandemian kanssa. Suomennos on ilmestynyt vuonna 2009. 

Kun olin lukenut jostain lähteestä romaanin juonesta, niin mielessäni oli herännyt alussa epäilys, että kyseessä olisi jonkinlainen moderni mädätys. Mutta jokin kuitenkin tekstin kokonaisuudessa oli kertomassa minulle, että näin ei olisi kuitenkaan asian laita. Ja kävikin ilmi, että vaistoni oli ollut oikeassa: kirja kannatti lukea.

Romaanin nimi on Genesis. Se on saanut nimensä kristillisen, sekä juutalaisen, Raamatun ensimmäisen kirjan, ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan. Nimittäin taannoin lähinnä hepreankielinen Vanha testamentti oli käännetty kreikan kielelle, ja viisi Mooseksen kirjaa saivat kukin kreikankielisen nimen. Genesis tarkoittaa suomeksi syntyä.

Bernard Beckett (s. 1967), romaanin kirjoittaja, on uusiseelantilainen kirjailija, joka on kirjoittanut paljon fiktiokirjallisuutta nuorille aikuisille. Valitettavasti hän oli pian tämän kirjan julkaisun jälkeen lopettanut kirjallisen tuotantonsa, tai ainakin Wikipedian mukaan näin on tapahtunut.

Genesiksessä ikävä maailmantilanne on saanut aikaan sen, että poliittinen valta on annettu filosofitutkijaeliitin käsiin. Tämän Valtion perustaja oli käyttänyt samaa nimeä kuin vuosina 427–347 eKr. elänyt alkuperäinen kreikkalainen filosofi Platon.

Olen joskus nuorempana lukenut itävaltalaisbrittiläisen filosofin Karl Popperin (1902-1994) teoksen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Teos tunnetaan parhaiten siitä, että siinä mies esitteli näkemyksensä, että jotta teoriaa voitaisiin kutsua tieteelliseksi teoriaksi, niin sen tulee olla testattavissa tieteellisesti. Ajatusmuodostelman kumoamattomuus ei siis ole mikään hyve, jos ei ole edes periaatteessa mitään keinoa osoittaa sitä vääräksi. Testattavasta teoriasta tulee kuitenkin sitä vahvempi, mitä enemmän se kestää kumoamisyrityksiä. Tätä kutsutaan falsifikaatiokriteeriksi.

Tämän kirjaesittelyni kannalta on kuitenkin tärkeämpää se, että Avoimessa yhteiskunnassa filosofi Popper haukkuu Platonia. Karl Popperin kirjassa esitetään, että Platon Valtio-teoksensa perusteella halusi, että valtiovallan tulee kuulua parhaille, joita ovat filosofit. Popperin mukaan Platon olisi ollut sitä mieltä, että kaikki muutokset tällaisessa valtiossa olisivat rappeutumista, eli menemistä huonompaan suuntaan. Popper oli myös sitä mieltä, että Platon olisi halunnut itse olla tällaisen valtion johtaja.

Bernard Beckettin romaanissa Genesis Valtion perustana on samanlainen idea.

Ilokseni huomasin, että kaupunginkirjaston kokoelmista löytyy kyseinen Platonin teos. Se minun pitää saada luettua ja mieluiten vielä joskus kuluvan vuoden 2025 aikana.

Löysin myös tiedon jonkinlaisesta tietokirjasta, joka käsittelee Platonin poliittista ajattelua...

Genesiksen tarinassa Aotearoassa olivat asiat vähän enemmänkin muuttuneet, kun eräs sotilas oli, monta vuotta ennen "nykyaikaa", vartioidessaan aseellisesti merirajaa ulkopuolisia tulijoita vastaan päättänyt toimia täysin vastoin ohjeita, sääntöjä ja määräyksiä. Tapahtunutta oli seurannut lopulta suursota.

Yksi Genesiksen päähenkilöistä on saanut nimensä Sokratesta | edeltäneeltä filosofilta Anaksimandrokselta (610/609 – n. 546 eKr.), ja päähenkilö on maskuliinisukuisesta nimestään huolimatta nainen. Mutta sehän ei haittaa.

Anaksimandros on puhdasmielinen tutkijasielu, joka on opiskellut koko elämänsä ajan em. sotilaan, nimeltään Adam, elämää. Raamatun mukaanhan Adam – Aatami – oli ensimmäinen ihminen, ja hepreankielinen nimi tarkoittaa suomeksi ihmistä tai ihmiskuntaa. Jotenkin kuvaavaa romaanin juonen kannalta.

Anaksimandros, joka käyttää lempinimenä nimensä lyhennettyä versio Anax, haluaa kohota tutkijafilosofien eliittiin, josta käytetään nimitystä Akatemia. Kuten kaikki muutkin hakijat, hän joutuu perusteelliseen syyniin, jossa kolme ilmeiltään tutkimatonta kivikasvoista henkilöä kuulustelee häntä varsin pitkän ajan. Ja välillä sitten pidetään taukoa.

Anax joutuu todistamaan kuulustelijoilleen sen, että hän osaa käsitellä aihettaan, joka on tämä jo monta vuotta aikaisemmin kuollut Adam, pätevästi ja asiantuntevasti ja riittävän omaperäisestikin ja aidosti.

Adam oli aikoinaan jouduttuaan kiinni tekemänsä kapinan jälkeen pistetty valitsemaan elämä erikoistehtävässä, jolla piti olla erittäin suuri yhteiskunnallinen merkitys. Vaihtoehtoina tälle olisivat olleet tuomitseminen kuolemaan tai varsin pitkäaikainen vankeus.

Anaxia oli pitempiaikaisesti ohjannut valmistautumisessa valintakuulusteluja varten Akatemiaan kuuluva ja hirveän loistava intellektuelli nimeltään Perikles. Tämän nimen tunnemme myös antiikin Kreikasta. Historiallinen Perikles oli ollut erittäin merkittävä ateenalainen poliitikko, joka oli elänyt n. vuosina 495-429 eKr. Mutta ei siitä nyt sen enempää.

Mutta pystyykö Anaksimandros saamaan kuulustelijat vakuuttumaan siitä, että hän on sopiva ihminen heidän joukkoonsa? Ja tietävätkö kuulustelijat jotain sellaista merkittävää Aotearoan historiasta, mitä muut kansalaiset eivät tiedä?

Asiaan kuuluu myös samoihin aikoihin Adamin kanssa "elänyt" keinotekoisella ruumiilla varustettu jonkin verran groteskin näköiseksi rakennettu keinoälyolento.

Eräs aotearoalainen filosofi oli nimittäin aikoinaan keksinyt mielestään erästä tunnettua aikaisempaa katastrofiin päättynyttä yritystä paremman keinon saada aikaan ihmisenkaltainen keinotekoinen äly. Idea piili siinä, että keinotekoisen olennon piti oppia elämästä asioita ihan samalla lailla kuin lapsen. Pikku hiljaa vuorovaikuttamalla ihmisten ja lähimmän elinympäristönsä kanssa olento kehittyisi ennen pitkää, sanotaanko nyt, sosiaalisesti toimintakykyiseksi älylliseksi olennoksi. (Tällaisesta lähestymistavasta aidon keinoälyn kehittämiseen itse asiassa on ollut ihan oikeasti jonkin verran puhetta viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana.)

Tässä välissä voin mainita, että muutaman viimeksi kuluneen vuoden ajan suuressa huudossa ollut ja edelleen oleva nk. generatiivinen keinoäly ei ole ollenkaan älykäs. Kyseessä on vain kehittynyt ennustuskone, joka kykenee supermassiivisen tausta-aineistonsa avulla päättelemään, mikä merkkijono pitäisi antaa vastaukseksi kysyjälle. Sillä ei ole ollenkaan älyä eikä varsinkaan minkäänlaista tietoisuutta tai tietoa maailmasta. Generatiivinen keinoäly myöskin "hallusinoi": jos se ei osaa tausta-aineistonsa perusteella vastata käyttäjän kysymykseen, niin se keksii vastauksen "omasta päästään". Tästä syystä generatiivisen keinoälyn antamat vastaukset kannattaa aina tarkistaa.

Olen tavannut testata eri tahojen kehittämiä generatiivisia keinoälyjä kysymällä niiltä saman ovelan testikysymyksen: "Kuinka monta munaa orava munii?" Viimeksi mokoma oli vastannut tällä tavoin: "Oravat munivat yleensä 4–8 munaa kerrallaan. Muninta-aika riippuu oravalajista ja elinympäristöstä, mutta tavallisesti se tapahtuu keväällä tai kesällä."

Vaikka tämä hiukan pitkittää liikaa tätä kirjaesittelyä, niin aiheeseen vielä jotenkin liittyen haluan kertoa, että Yhdysvalloissa oli juuri erään konkurssioikeudenkäynnin yhteydessä käyty läpi asianajajien oikeutta käyttää hyväkseen generatiivisen keinoälyn palveluita. Nimittäin konkurssipesää edustaneen Semrad-lakifirman asianajaja herra Thomas Nield oli käyttänyt ChatGPT-keinoälyä etsiessään puolustuksen hyväksi käytettävissä olevia aikaisempia tuomiolauselmia. Jutun tuomari Michael Slade oli kuitenkin henkilökuntineen käynyt lopulta läpi asianajajan esittämät perusteet ja löytänyt niistä suuria virheitä. Kävi ilmi, että asianajaja oli unohtanut tarkistaa ChatGPT:n antamat tulokset. ChatGPT oli puhunut hänelle paljon paskaa. Tuomari tuomitsi sekä asianajotoimiston että herra Nieldin vahingonkorvauksiin ja Nieldin sekä jonkun lakiasiaintoimiston vanhemmista osakkaista osallistumaan generatiivisen keinoälyn käyttöä lakiasioissa käsittelevään koulutukseen.

Ja jos palaan takaisin aiheeseen, niin Beckettin Genesis-romaanissa keinoälyolennolla oli tullut olemaan paljon tekemistä Adamin kanssa menneinä aikoina.

Romaanissa mennyt aika saadaan eläväksi, kun Anax hakijana Akatemiaan joutuu käsittelemään vanhoista ääninauhoista purettuja transrikriptioita eli muunnoksia kirjoitettuun muotoon, joissa Adam on mukana. Modernia aika kun on, niin voidaan turvautua myös elävänoloisiin hologrammiesityksiin. Ja kuulustelijat osaavat olla pelottaviakin.

Romaanissa myöskin käsitellään mielestäni mukavasti olemassaolon ja elämän filosofisia kysymyksiä, jos saan käyttää tällaista fraseologiaa. Kirja on kuitenkin parempi kuin fraseologiani. 

Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa romaanista on kuulustelijoiden ja Anaksimandroksen välistä vuorovaikutusta, jossa käsitellään todistusaineistoa menneistä tapahtumista, niin kirja oli kannaltani vallan vetävä. Sikäli sääli, että se sisälsi vain 160 sivua. Ja sääli, että kirjailija on lopettanut romaanien kirjoittamisen.

Ja melko lähellä kirjan loppua juoni onnistui jopa erittäin kunnolla yllättämään minut. En olisi arvannut, vaikka olisi minun kyllä pitänyt älykkäänä olentona. Minulle tapahtui sen johdosta puoliksi samanlainen katharsis kuin mitä olen kokenut aina katsoessani kammottavaa ja niin kovin kiinnostavaa Apua, mikä tauti! (englanniksi "Body Bizarre") -televisio-ohjelmaa. Ohjelmassa seurataan maailman kauheimpia sairauksia ja tiloja, mitä ihmisille on syntynyt ja kehittynyt. Sen yhteen jaksoon liittyen olen kirjoittanut jopa runon. Ohjelma on myös suuresti inspiroinut minua pitkän runoni Job saa vastauksen synnyttämisessä. Bernard Beckettin kirjoittaman romaanin Genesis aiheuttama puolikatharsis on kuitenkin paljon tuota eeppisempi ja syvemmälle ulottuva ja sitä paitsi erityisen hieno siitä syystä, että se oli syntynyt fiktiiviseen teokseen syventymisen seurauksena.

Kirjaesittely: Carlo Rovelli: Valkoiset aukot – horisontin sisällä

Kun olin varannut tämän populaariluonnontieteellisen kirjan kaupunginkirjastoon, niin minulle tuli mieleeni, että olisi ehkä kannattanut mieluummin varata jotain kevyempää lukemista. Minulla oli sattuneista syistä siihen aikaan henkisesti jonkin verran tavallista rankempaa. Toiseksi mieleeni tuli silloin sellainenkin, että tällainen tietokirja voi tiedoiltaan vanhentua muutamassa hetkessä periaatteessa.

Nuorena poikana olin lukenut englantilaisen kosmologin Stephen Hawkingin (1942-2018) mainion vuonna 1988 englanniksi mutta pian sen jälkeen myös suomenkielisenä käännöksenä julkaistun populaaritieteellisen teoksen Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time). Se sisälsi vain yhden matemaattisen kaavan: E=mc². Kaava on suomeksi: energia on yhtä kuin massa kertaa valonnopeuden neliö, ja se kertoo, että energian ja massan välillä on yhteys. Kaava on johdettu yleisestä suhteellisuusteoriasta, josta alempana jotain lisää.

Ja nyt vanhana poikana olen lukenut sitten tämän toisen populaariluonnontieteellisen kirjan. Se osoittautui kuitenkin varsin kivaksi lukemiseksi. Se on nimeltään Valkoiset aukot – horisontin sisällä, ja sen kirjoittaja on kvanttigravitaatiota pitemmän aikaa tutkinut teoreettisen fysiikan luonnontieteilijä, italialainen Carlo Rovelli (s. 1956). Alkuteos Buchi bianchi on julkaistu vuonna 2023 ja suomennos on julkaistu viime vuonna 2024.

Tämä tuntui kannaltani jo alussa varsinaiselta hyvän mielen kirjalta. 

Rovelli kertoo siinä, mitä valkoiset aukot ovat, miten ne eroavat mustista aukoista, miten ne eroavat toisistaan ja mitä yhteistä niillä on. Ja kuinka valkoiset aukot syntyvät.

Seuraavassa kirjan esittelyssä annan aina välillä hieman lisätaustoitustakin. 

Hieman yleistä triviaa aluksi:

Vuonna 1905 saksalainen patenttivirkailija Albert Einstein (1879-1955) oli julkaissut käännettä tekevän suppean eli erityisen suhteellisuusteorian. Teoria korvasi newtonilaisen eli klassisen mekaniikan käsityksen muuttumattomasta avaruudesta ja ajasta näiden yhtymäksi, aika-avaruudeksi, ja sisällytti itseensä sähkömagnetismin teorian, sellaisena kuin se Maxwellin yhtälöissä oli esitetty. Niin, ja sen mukaan valonnopeus tyhjiössä on havaitsijan havaitsijan suhteen aina sama. Tätä nopeutta merkitään pienellä kirjaimella c. Sen arvo on 299.792.458 m/s eli 1.079.252.848,8 km/h.

Noin kymmenen vuoden kuluttua edellisestä suuresta julkaisustaan Einstein julkaisi vielä yleisen suhteellisuusteorian, joka ottaa huomioon myös painovoiman. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan massa kaareuttaa avaruutta.

Klassinen mekaniikka oli ollut erittäin tarkka ja toimiva tieteellinen teorianmuodostus, mutta se toimii kunnolla vain triviaaleissa olosuhteissa eli ei-relativistisissa nopeuksissa. Tosin triviaaleja olosuhteita on tutkijoillakin edessään sen verran paljon, että suhteellisuusteorian mukaiset varsin monimutkaiset laskelmat ovat usein kuin ampuisi hyttystä norsupyssyllä. Usein yksinkertaisemmat laskut riittävät fysiikassakin.

Vain jokunen viikko yleisen suhteellisuusteorian julkaisemisen jälkeen Einsteinin maanmies, itärintamalla taisteleva Karl Schwarzschild (1873-1916) lähetti hänelle laskemansa ratkaisut Einsteinin kenttäyhtälöihin. Ne kuvaavat gravitaation massan ja energian aiheuttamana aika-avaruuden kaareutumana, ja tarkalleen ottaen kenttäyhtälöt ilmaisevat yhteyden avaruuden geometrian ja siellä olevan massan ja energian välillä.

Lähetettyään laskelmansa Einsteinille Schwarzschild jatkoi taistelemista. Valitettavasti hän piakkoin kaatui. Sellaista se on.

Hieman lisää triviaa tässä välissä. Seuraavia asioita ei pahemmin käsitellä Rovellin kirjassa.

Patenttitoimistossa työskenteleminen jonkin aikaa oli ollut Albert Einsteinille vain leipähomma, koska jostakin sitä piti saada rahaa elääkseen. Ja hän sai kyllä töistään sitten maailmanmaineen.

Vuonna 1923 Albert Einstein matkusti Ruotsiin vastaanottamaan Nobelin palkintoa valosähköisen ilmiön selittämisestä. Hän ei saanut palkintoaan yleisestä suhteellisuusteoriasta, koska Alfred Nobelin testamentin tiukan tulkinnan mukaan kyseessä ei ollut varsinaisesti keksintö. Sekä Saksa että Sveitsi halusivat esittää Einsteinin palkinnonannon valmisteluissa oman maansa kansalaisena, mutta noloa kyllä, kävi sitten ilmi, että palkinnonsaaja oli luopunut Saksan kansalaisuudesta vuonna 1896. Einstein ei ollut tuolloin halunnut liittyä asevoimiin, ja irrottamalla itsensä synnyinkansalaisuudestaan hän pääsi siitä hommasta jo etukäteen eroon.

Einstein päätyi lopulta vuonna 1930 Yhdysvaltoihin. Kaikki olivat innoissaan, ja hyvä että eivät kultatuolissa kantaneet.

Hitler kansallissosialistisine puolueineen suoritti vallankaappauksen Saksassa vuonna 1933. Einsteinilla ei ollut tämän johdosta menemistä sinne takaisin. Mutta Yhdysvalloissa elämä sujui.

Einstein ei muuten edes ollut virallisesti, siis juutalaisen seurakunnan kannalta, juutalainen mies, koska luonnontiede oli saanut hänet hylkimään jo nuorena uskonnollisia selitysmalleja, ja siksi hän oli kieltäytynyt osallistumasta bar mitsvaan, juutalaisen nuoren miehen aikuistumisriittiin. Natseja tämä ei toki olisi estänyt pistämästä häntä keskitysleirille tai tuhoamasta häntä.

Jos ketään vielä kiinnostaa, niin Einstein todellakin oli uskonnoton, ja sen laatuista oli hänen "uskonnollisuutensakin". Mies on eräässä kirjeessään lausunut asiaan liittyen seuraavanlaista:

Uskonnollisisista vakaumuksistani lukemanne oli tietysti valhe, jota toistetaan järjestelmällisesti. En usko henkilöityneeseen Jumalaan enkä ole sitä koskaan kieltänyt vaan ilmaissut sen selvästi. Jos sisälläni on jotakin, jota voidaan sanoa uskonnolliseksi, niin se on maailman rakenteen rajaton ihailu sellaisena kuin luonnontiede pystyy sen paljastamaan.

Albert Einsteinin mielestä juutalaiset eivät myöskään olleet Jumalan valittu kansa.

Noin sata vuotta sitten oli siis muodostettu yleinen suhteellisuusteoria. Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myöhäisen ajan vinkkelistä katsottuna muodostettiin toinen varsin merkittävä teoria, kvanttifysiikka, jota aluksi kutsuttiin kvanttimekaniikaksi. Kvanttifysiikan mukaan alkeishiukkasella on paitsi hiukkasen, niin myöskin aallon ominaisuuksia. Tässä on kyse siitä, että makroskooppisessa maailmassa, jossa me apinat joudumme elämään, koejärjestelyissä nämä atomaariset ilmiöt näyttäytyvät meille joko aaltoina tai hiukkasina, vaikka ne ovat tavallaan molempia.

Perinteisessä Newtonin mekaniikassa fysiikan syy-seuraus-suhde oli käsitetty ehdottomaksi: jos tunnettiin kaikki kappaleeseen vaikuttavat voimat, niin voitiin ainakin periaatteessa laskea sen liike täydellisesti. Kvanttifysiikka räjäytti tämän maailmankuvan palasiksi sikäli, että sen mukaan fysikaalisen maailman kausaliteetti on tilastollinen, eli se koskee vain yksittäistapahtumien tarpeeksi suurta joukkoa, ei yksittäistapahtumaa sinänsä. Radioaktiivisuus käy jonkinlaisesta esimerkistä: me tiedämme, että tietyssä ajassa tietty määrä atomiytimiä hajoaa, mutta on periaatteessakin mahdotonta laskea, että mikä niistä kulloinkin hajoaa.

On tietysti mahdollista, että maailmankaikkeudessa "todellisuudessa" kausaliteetti on oikeasti ehdoton, mutta sellaiselle näkemykselle ei empiria sinänsä anna tukea. Nyt joudumme elämään epätäydellisen kausaliteetin kanssa, kun käsittelemme fysiikan ilmiöitä. Makroskooppisia ilmiöitä tutkiessa kuitenkaan harvemmin tarvitaan kvanttifysikaalisten ilmiöiden huomioon ottamista.

Kvanttifysiikan keksiminen on tuottanut myöskin kvanttimystiikkaa. Eräät ovat ajatelleet, että siihen liittyvän Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen ahtaissa rajoissa maailmassa näkyy hengen vaikutus. Toiset taas yhdistävät kvanttifysiikan aaltohiukkasdualismin kiinalaiseen filosofis-uskonnolliseen käsitteeseen dao.

Yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka ovat joka tapauksessa modernin fysiikan kaksi peruspilaria ja ihan ilman mystiikkaa. Ne vaikuttavat kummatkin pätevän omalla sovellutusalueellaan. Kvanttifysiikka siis kuvaa atomaaristen ilmiöiden tasolla tapahtumista täydellisesti. Suhteellisuusteoria taas makroskooppisten ilmiöiden tasolla.

Ihmisen voi sanoa olevan jonkinlainen kulttuuria luova, säilyttävä ja välittävä suhteellisen älykäs ihmisapinalaji. Lajinimi on homo sapiens, joka tarkoittaa viisasta tai tietävää ihmistä. Silti on käynyt ilmi, että maailmankaikkeus näyttää toimivan sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole kovin järjenmukaisia tämän apinalajin yksilöiden maalaisjärjen kannalta. Mutta sille me emme mitään voi.

Werner Heisenberg on muistellut kvanttifysiikan nk. kööpenhaminalaisen tulkinnan kehitystyötä (Fysiikka ja filosofia, v. 1958) näin.

Muistan Bohrin kanssa käydyn pitkälle yöhön jatkuneen ja lähes epätoivoiseen asetelmaan päätyneen monituntisen keskustelun. Mentyäni istuntomme jälkeen yksin kävelylle läheiseen puistoon toistelin itsekseni yhä uudestaan samaa kysymystä: "Voiko luonto olla todella niin järjetön kuin mitä nämä atomikokeet antavat ymmärtää?"

Kyllä se voi olla, sanokaa minun sanoneen.

Itse asiassa Heisenberg saattoi olla vähällä joutua 1930-luvulla vaikeuksiin kansallissosialistisessa Saksassa, koska modernia fysiikkaa pidettiin natsipuolueessa "epäarjalaisena". Siellä oli silloin valloillaan "saksalaisen fysiikan" liike. Fyysikkoa nimiteltiin "valkoiseksi juutalaiseksi", jolla nimityksellä tarkoitettiin juutalaisista pitävää "arjalaista". Myöskin ensimmäisen maailmansodan veteraania Ernst Jüngeriä (1895–1998) haukuttiin silloin juutalaisten rakastajaksi. Jünger muuten kirjoitti ensimmäisen maailmansodan päätyttyä muistelmakirjan Teräsmyrskyssä, jota Hitler arvosti. Paljon myöhemmin hän kirjoitti natsipuoluetta allegorisesti arvostelevan romaanin.

Saksalainen fysiikka vastusti modernia fysiikkaa, monimutkaista matematiikkaa, visualisoitavuuden puutetta ja intuition vastaisia teoreettisia tuloksia. Aatemaailman kannattajat olivat modernismia vastustavia romantikoita, jotka halusivat, että kokeet ja intuitio ovat sopusoinnussa keskenään ja fysiikka yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää.

Saksalainen fysiikka pidettiin joka tapauksessa Hitlerin Saksassakin poissa valtavirran fysiikan aikakauslehdistä. joten ehkä liike ei sittenkään ollut kauhean laajalti kannatettu maassa tai edes sitä hallitsevassa puolueessa. Ja Werner Heisenbergilla tuli myös olemaan jonkinlainen osa natsi-saksan ydinohjelmassa. Ilmeisesti fysiikan tietty "epäarjalaisuus" sitten jouduttiin lopulta jossain määrin hyväksymään kansallissosialistien hallitseman Saksan korkeilla palleilla. (Vahinko vain, että juutalaiset tiedemiehet oli karkotettu ulkomaille tai tuhottu, joten heistä ei voinut olla apua Saksan ydinohjelmalle.)

Toisen totalitaristisen diktatuurin Neuvostoliiton hallitsevassa kommunistisen puolueen piirissä eli myös samankaltaisia ideologiaan perustuvia tieteenvastaisuuksia. Kyse ei ole pelkästään biologiatiedettä vääristelleestä lysenkolaisuudesta, vaan myöskin siellä monet vastustivat modernia fysiikkaa. Viralliset neuvostoliittolaiset filosofit pitivät tärkeänä, että tiedettä analysoitaisiin dialektisen materialismin kannalta. Neuvostofilosofien mukaan "proletaarisen tieteen" menetelmät ja tavoitteet olivat erilaiset kuin "porvarillisen tieteen".

Saksalainen sosialidemokraattinen teoreetikko ja poliitikko Eduard Bernstein (1850-1932) oli vuonna 1899 ilmestyneessä teoksessaan Die Voraussetzungen des Sozialismus und die Aufgaben der Sozialdemokratie (suomeksi ilmestynyt nimellä Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät) kaiken muun ohella todennut, että marxilainen dialektiikka on kuvaileva "teoria" mutta siitä ei ole yhteiskunnallisten ennusteiden perustaksi. Karl Marxilla oli myöskin ollut sokeat pisteensä, vaikka häntä ei voikaan suoraan syyttää kommunistien hallitsemien valtioiden rikoksista.

...Me olemme eläimiä ja sellaisina maailmankaikkeuden uhreja. Lajimme biologisessa evoluutiossa ei ole meidän ja meidän edeltäjiemme selviytymiselle ollut mitään hyötyä siitä, että me ymmärtäisimme luonnostamme tällaiset asiat. Ja siksi niiden ymmärtäminen vaatii jotain isompaa ja vaikeampaa: empiiristä tiedettä ja siihen liittyvän matematiikan osaamista. Vasta ne hallitsemalla me voimme saada ikään kuin riittävän havainnollisen kuvan maailmasta, siinä määrin kuin se on meidän lajillemme mahdollista.

Tosin tiedekään ei kykene kertomaan mitään perimmäisestä todellisuudesta, mutta ei varmaan mikään muukaan inhimillisen kulttuurin asia. Vaikka jotkut kyllä uskovat, että uskomukset kertovat jotain oikeaa todellisuudesta. Olen itse kuitenkin vaatimattomasti sitä mieltä, että suurin piirtein kaikki ihmiset kannattavat melkomoista joukkoa epätosia uskomuksia. Homo sapiens on tarinoita rakastava, kertova ja välittävä eläinlaji, ennen kaikkea.

Sadan vuoden ajan on myös yritetty saada aikaan superyhtenäisteoriaa tai kaiken teoriaa, joka yhdistäisi yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan, mutta toistaiseksi siinä ei ole onnistuttu. Albert Einstein taisi olla ensimmäinen, joka tällaista yritti.

Ja palataan sitten Carlo Rovellin tietokirjaan ja aikaisemmin mainitsemani Karl Schwarzschildin panokseen. Tämän laskelmat kertoivat, mitä tapahtuu, kun tietynkokoisesta auringosta loppuu polttoaine eli vety. Se romahtaa alkutekijöihinsä, eli siitä tulee musta aukko. Älyttömän kokoinen aurinko pienenee tässä prosessissa suhteettoman pieneksi köntäksi erittäin tiivistä tavaraa.

Painovoiman tavaton suuruus aiheuttaa myös sen, että alkeishiukkaset hajoavat lopulta kvarkeiksi. Tämä selittää sen, miten on mahdollista se, että suurikokoinen aurinko voi romahtaa erittäin pieneen tilaan.

Mustaa aukkoa ympäröivää rajaa, jonka takaa pakeneminen on mahdotonta, kutsutaan tapahtumahorisontiksi. Mustan aukon painovoima on jopa niin voimakas, ettei edes valo voi paeta sen tapahtumahorisontin sisältä, mikä on jo melko hyvin. Tapahtumahorisontin koko taas riippuu mustan aukon massasta.

Tapahtumahorisontin säde on saanut muuten nimensä Karl Schwarzschildin mukaan, jos ketään kiinnostaa.

Einsteinista ei ilmeisesti ollut kovin mukavaa, että laskelmat näyttivät kertovan, että tällaista voisi tapahtua tähdelle. Se kuulosti hänestä vähemmän mielenkiintoiselta asialta.

Einstein myöskin muuten hylki kvanttifysiikan tuomaa uutta kuvaa maailmasta, koska se ei antanut hänestä tarpeeksi täydellistä kuvaa siitä. "Jumala ei heitä noppaa", oli hänen kantansa asiaan. Sadan vuoden tutkinnan perusteella voisi kyllä jo sanoa, että tässä asiassa Einstein oli väärässä. Hänen nauttimansa – sinänsä ansioista ansaittu – arvonanto fyysikoiden ja tähtitieteilijöiden piirissä on siten voinut suunnata tutkimuksia väärillekin urille. Täytyy muistaa, että me olemme apinoita emmekä voi tarkastella maailmankaikkeutta täydellisin silmin sen ulkopuolelta. Jokainen voi erehtyä, myös suuri tieteellinen nero.

Carlo Rovelli kertoo tietokirjassaan, että yleinen suhteellisuusteoria pätee varsin pitkälle, kun kuvataan sitä, kuinka musta aukko muodostuu ja miten se siitä eteenpäin kehittyy. Populaaritieteellinen tekstinsä soljuu mukavasti, ja nähdäkseni tavallisen luonnontieteistä kiinnostuneen ihmisen pystymetsästä kannalta hän selittää vaikeat asiat riittävän selkeästi.

Olin ilahtunut siitä, miten mukava kirjaa oli lukea.

Kuten annoin ymmärtää, niin tietyllä tavalla kvanttifysiikka ja suhteellisuusteoria ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Mutta lopulta mustien aukkojen tutkimisessa joudutaan kaivamaan kuitenkin naftaliinista kvanttifysiikka, kun yleinen suhteellisuusteoria ei enää päde.

Fysiikassa puhutaan singulariteetista. Kun mustan aukon rakennetta lasketaan, niin saadaan lopulta järjettömiä tuloksia, joissa on mukana ääretön. Matematiikan ulkopuolella periaatteessa mikään ei voi olla ääretön. Sellainen tulos merkitsee fysiikassa sitä, että jotain on pahasti pielessä, ja ääretön-termiä käytetäänkin silloin, kun normilaskenta ei enää päde.

Kun mustien aukkojen kuvaamisessa suhteellisuusteorian rahkeet loppuvat, niin silloin on kyse kvantti-ilmiöistä. Mustan aukon sisällä tilan geometria on erittäin pahasti vääristynyt, ja jossain vaiheessa "aukko" on pienentynyt siinä määrin pillimäiseksi, että ne alkavat vaikuttaa tapahtumiseen.

Rovelli on sisällyttänyt kirjaansa useita havainnollisia piirroksia, joista lukija näkee, miten musta aukko kehittyy ajan myötä.

Valkoinen aukko on eräässä mielessä mustan aukon vastakohta. Musta aukko rohmuaa ympäriltään ainetta sisuksiinsa hirveällä voimalla. Valkoinen aukko taas sylkee sitä pois. Carlo Rovelli osaa kertoa tavalliselle lukijalle sen, että mistä syystä tämä tilanne on syntynyt.

Vielä ei ole kuitenkaan havaittu valkoisia aukkoja. Tosin mustia aukkojakin on kyetty havaitsemaan vasta jokusen harvan vuoden ajan.

Alussa mainitsemassani Stephen Hawkingin kirjassa taidettiin mainita myös entropia. Entropia on sitä, että suljetussa järjestelmässä käyttökelpoisen energia määrä pienenee. Esimerkkinä mainitsen, että asuttamamme planeetta Maa ei ole kokonaan suljettu järjestelmä, koska aurinko syöttää tänne jatkuvasti käyttökelpoista energiaa. Sen ansiosta entropia voi pienentyä paikallisesti, ja tämä mahdollistaa tuntemamme elämän. Mutta samalla kun entropia pienenee täällä paikallisesti, niin kokonaisuutena silti entropia lisääntyy myös täällä.

Entropian lisääntymisen suunta on ilmeisesti sama kuin ajan suunta.

Carlo Rovelli taas lähestyy kysymystä entropiasta ja ajan suunnasta esittämällä analogian tasapainosta. Maailmankaikkeus pyrkii kohti tasapainoa.

Asiaan liittyy toki sellainenkin mielenkiintoinen asia, että painovoima hidastaa aikaa. Meidän näkökulmastamme musta aukko tekee tekosiaan hyvin hitaasti.  Mutta mustan aukon mielettömän supermassiivisessa painovoimakentässä kaikki tapahtuu meidän oman aikamme tapaan normaalin ajan mukaisesti, mutta muutamien mustan aukon hetkien aikana ulkopuolella oleva osa maailmankaikkeutta on voinut vanheta miljardeja vuosia. Jos voisi käväistä ihan vain pikaisesti lähellä mustan aukon tapahtumahorisonttia, niin takaisin Maapallolle päästyä voisi havaita monen asian muuttuneen. Melko kätevää!

Carlo Rovelli on yhdysvaltalaisen fyysikon Lee Smolinin (s. 1955) kanssa vuonna 1988 saanut kehitetyksi teorian silmukkakvanttipainovoimasta. Sen on tarkoitus olla hyvä yritys yhdistää yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka. Kuusi ja puoli vuotta sitten oli Tähdet ja avaruus -lehdessä julkaistu aihetta käsittelevä populaaritieteellinen artikkeli Silmukkakvanttipainovoima otti askeleen kohti mustan aukon selitystä. Ehkä tässä on jotain perääkin. Englanninkielisestä Wikipediasta taas löytyy piiitkä artikkeli samasta aiheesta otsikolla Loop quantum gravity. Sivun alussa on kuitenkin virallinen varoitus siitä, että teksti on liiallisessa määrin tekninen tavallisen lukijan kannalta. Ja toivomus siitä, että artikkelin laatua parannettaisiin.

Transistorit muuten perustuvat kvanttifysiikkaan ja ydinvoima, ydinaseet ja GPS-paikannuksen toiminta yleisen suhteellisuusteorian huomioonottamiseen.

Mutta jos palaan ihan lopuksi takaisin vielä entropiaan. Ainakin minusta on lohdullista ajatella, että maailmankaikkeus päättyy lopulta, silmittömän pitkien aikojen kuluttua kuitenkin vasta, lämpökuolemaan. Lämpötilaeroja ei tässä erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa enää ole. Mitään ei oikeastaan voi enää tapahtua.

Entropia syö lopulta kaiken. Carlo Rovelli toteaa kirjassaan, että me ja muut eläimet olemme tässä suhteessa samanarvoisia ja samassa tilanteessa ja sama kohtalo odottaa meitä kaikkia. 

Lisätäkseni pökköä pesään, niin olen myöskin tavannut ajatella, että asuttamaltamme planeetalta loppuvat lopulta uusiutumattomat raaka-aineet. Emmekä me koskaan kykene ulottumaan omaa aurinkokuntaamme kauemmaksi. (Tällaisesta tulevaisuudenkuvasta on muuten Hannu Rajaniemi kirjoittanut mainion kolmiosaisen Kvanttivaras-tieteistarinan.)

Taannumme lopulta lähemmäksi kivikauden elämäntapoja. Ja lopulta tänne tulee kuuma, melko pitkän ajan kuluttua. Meidän lajimme ei ole silloin enää aikoihin ollut olemassa. Aurinko paisuu pikku hiljaa punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee Maapallon. Ja jo kauan ennen sitä kaikki elämä on kuollut täällä jo lämpöhalvaukseen.

Lisäksi jo kauan ennen maailmankaikkeuden lämpökuolemaa maailmankaikkeutemme laajenemisesta huolta pitävä pimeä energia erottaa galaksit toisistaan, ja sitten tähdet toisistaan. Lopulta ei edes periaatteessa ole mahdollista matkata enää toisiin aurinkokuntiin.

(Carlo Rovelli ei ole kuitenkaan esityksessään näin masentava kuin minä, jos sitä pelkäät. Tämä on minua, ei häntä.)

Totuudessa eläminen syvähenkisenä oppaana

Ihmisen todellinen kutsumus on elää Jumalan tahdon mukaisesti, totuudessa.

Tuohon tapaan on venäläinen kirjailija Leo Tolstoi (1828-1910) ajatellut. Vaikka Venäjää tällä hetkellä johtaa Ukrainan-syöjä, ja potentiaalinen Suomen- ja maailman-syöjä, Putin, joka haluaa alistaa kaiken rautakorkonsa alle ja jonka vuoksi venäläisyys ei nykyään ole Suomessa kovinkaan suuressa huudossa, niin Tolstoi ainakin edustaa, minun mielestäni, hyvää venäläisyyttä.

Tolstoita inhottivat kiihkonationalismi ja imperialismi, ja sota. Kai voidaan sanoa, että koko hänen ikänsä totuus oli hänen ainoa sankarinsa.

Kirjailijana hän edusti realismia. Olen lukenut nuorempana kaiken hänen suomennetun tuotantonsa, varmaankin yksin Lapsuutta, poikaikää ja nuoruutta (1852, 1854, 1857) lukuunottamatta.

Luin tietenkin aikoinani hänen mammuttiromaaninsa Sodan ja rauhan (1865–1869), jonka keskiössä olivat Napoleonin sodat ja niiden aika. Teoksessaan hän toi esiin myös sellaisen filosofisen näkemyksen, että todellisuudessa pienet ihmiset vaikuttavat yllättävän paljon maailmanhistoriaan suurten henkilöiden sijaan.

Minusta Sodasta ja rauhasta saattoi päätellä, että kirjailijalla saattoi olla jonkinlainen kristillinen maailmankatsomus pohjalla. Hän ainakin tajusi siihen aikaan (evankelisen) kristinuskon perusasian.

Myöhemmin kirjailija tuli ikään kuin hulluksi. Siteeraan siihen liittyen Wikipediaa:

Teoksessa Tunnustus (1882) Tolstoi kuvaa niitä kokemuksiaan, jotka järkyttivät häntä ja saivat lopulta muotoilemaan uuden uskonnon. Kaunokirjallisuutta tärkeämmiksi Tolstoille tulivat nyt kirjoitukset, joissa hän esitti käsityksiään uskonnollisista, moraalisista, yhteiskunnallisista ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä, kuten teoksessa Mitä on taide? (1898).

Leo Tolstoi tuolloin alkoi tuomita kaiken aikaisemmin kirjoittamansa kelvottomaksi. Ja hän perusti eräänlaisen uskonnon, jota alettiin nimittää hänen mukaansa tolstoilaisuudeksi. Sille olivat ominaisia totuudellisuus, ehdoton rauhanaate, valtionvastaisuus ja seksuaalinen pidättyväisyys myös avioliitossa. Tolstoilaisuutta on nimitetty myös kristilliseksi anarkismiksi.

Tolstoilaisen maailmankatsomuksen katsannossa tuomarin ammatissa toimiminen oli syntiä, koska tuomari joutui tuomitsemaan muita ihmisiä, ja Kristus taas oli ollut tuomitsemista vastaan.

Tolstoilaisuus on minun mielestäni uskonnon sijaan pikemminkin eräänlaista järkeisoppia, tai järkeen luottavaa elämänkatsomusta kuorrutettuna Jeesuksen Vuorisaarnan kunnioittamisella. Mutta kun Tolstoi itse halusi esitellä aatteensa uskonnon muodossa, niin hän liitti siihen sitten "Jumalan". Jumalan, jolla ei hänen "uskonnossaan" ollut oikeastaan muuta tekemistä kuin toimia moraalinvartijana. Uskonnon moraalisäännöt on naulattu taivaaseen ja uskovaisen tuntee siitä, että hän noudattaa niitä. Toki ikuisesta helvetinpiinasta rangaistuksena ei sitten puhuttu mitään.

Kai voidaan kaikesta huolimatta todeta, että Leo Tolstoille totuus oli korkein arvo, vaikka hän olikin lopulta vähän himmeä. Toteaisin myös, että mies teki arvokasta työtä siinä, että hän kykeni kaivamaan ulostuloillaan runsaasti maata Venäjän tsaarin hallinnon arvovallan alta.

Tolstoilaisuuden tähti himmeni jo ensimmäisen maailmansodan aikana, ja Suomen sisällis/kansalaissodan aika melko lailla hävitti maastamme kaiken "venäläismielisyyden", jollaiseksi saatettiin ajatella tai kokea sekä Tolstoi että tolstoilaisuus.

Pidän Tolstoista myös sen vuoksi, että hän aina oli valmis puolustamaan Venäjän tsaarin hallinnon alistamia ja sortamia vähemmistökansoja. Hän toki puolusti myös yleensä maansa vähäväkisiä.

Venäjän ja Japanin keisarikuntien välillä käytiin sota vain jokunen vuosi ennen kirjailija Tolstoin kuolemaa vuosina 1904 ja 1905. Sodan kulku oli Venäjän kannalta surkea ja tappiollinen. Tolstoi kuulemma koki vanhan vanhan miehen surua Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Mutta tämä tekee hänestä vain inhimillisen.

Kirjaesittely: Danielle Steel: Siivet

Luin yhdysvaltalaisen kirjailijan Danielle Steelin (s. 1947) romaanin Siivet, jonka olin saanut lahjaksi.

Minulle on ollut henkisesti vaikea lukea naisten kirjoittamia romaaneja. En ole päässyt tästä taipumuksestani eroon, vaikka olen yrittänyt. En ole vain yksinkertaisesti kyennyt pitämään niistä.

Naisten kirjoittamia tietokirjoja sen sijaan olen lukenut mielelläni.

Kerran olin tarttunut siihen, että eräällä keskustelupalstalla oli mainittu suomalaisen naispuolisen kirjailijan tositapahtumiin perustuva romaani, joka sijoittui sotaan. Tartuin kirjaankin, mutta sen päähenkilöt ja vähän muutkin kuitenkin olivat niin täysinäisiä kusipäitä, etten kyennyt tuntemaan heitä kohtaan minkäänlaista myötätuntoa näiden joutuessa kärsimään tai kokemaan nolon lopun. Koska kirjan piti kuitenkin perustua tositapahtumiin, niin jäin ihmettelemään kirjailijan motiivia romaanin kirjoittamiselle. Luin kuitenkin kirjan loppuun, kun kerran olin sen aloittanut.

Mutta Danielle Steel on ilmeisesti ollut hirvittävän suosittu kirjailija, ja hän on kirjoja kirjoittanut käsittämättömän monta.

Kuten Lentoblogistani voisi päätellä, niin lentokoneet merkitsevät minulle paljon. Isäni oli varsin pitkään toiminut lentävänä mekaanikkona (englanniksi termi kuuluu flight engineer) Finnairilla. Ennen wanhaanhan suurissa matkustajakoneissa järjestelmät eivät olleet yhtä automatisoituja kuin nykyään, ja siksi tarvittiin ohjaamoon kahden lentäjän lisäksi myös kolmas työntekijä, jonka tehtävä oli valvoa mekaanisia järjestelmiä.

Arvostan myöskin suuresti Suomen ilmavoimien merkittävää ja taidokasta panosta viime sodissamme idän veristä diktatuuria vastaan.

Tämän kaiken lisäksi olen ylläpitänyt ennen kaikkea suomalaisista sotalentäjistä – termi kattaa tässä yhteydessä oikeastaan muutkin lentokoneen miehistön jäsenet kuin varsinaiset lentokoneen ohjaajat – elämäkerrallista kirjallisuutta aika monen kirjan verran tuottaneen Jukka Piipposen nettisivuja.

Danielle Steelin fiktiivisessä vuonna 1994 ilmestyneessä romaanissa Siivet – suomennos ilmestyi vuonna 1996 – taas ensimmäisestä maailmansodasta kotimaahansa palannut yhdysvaltalainen lentäjä-ässä perustaa lentokentän ja kuljetusfirman. Melko alussa hän palkkaa tuntemansa häntä jonkin verran nuoremman ja myöskin taitavan sotalentäjäkollegan lentäjäksi yritykseensä.

Firman perustajalle tulee sitten perheenlisäystä myös. Yksi näistä on punahiuksinen naisoletettu. Lopulta tulee pimpsasta ulos myös miehen toivoma miesoletettu vauva. Mies toivoo tästä tulevan jatkajan hänen yritykseensä.

Kasvettuaan poika kuitenkin vain isäänsä miellyttääkseen opettelee lentämään.

Punahiuksinen naisoletettu taas on isänsä omistamalla lentokentällä ja lentokoneiden parissa kuin kotonaan. Mutta hänen isänsä on vanhanaikainen: eivät naiset koskaan osaa lentää yhtä hyvin kuin miehet, on hänen ajatusmaailmansa.

Voimme varmaan tässä vaiheessa käyttää myös punahiuksisesta perheenjäsenestä nimityksiä "tyttö" tai "nuori nainen".

Tämä on kuitenkin kuin syntynyt lentokoneiden maailmaan, ja häntä tämä hänen isänsä asenne ärsyttää, vaikka hän rakastaakin tätä.

Koska romaanin teemana on lentäminen, niin siinä oli minulle tarpeeksi kiihoketta yrittää nauttia nyt yhdestä naisen kirjoittamasta romaanista. Minua miellytti lukiessani sitä se, että Siivet on tarinana myös paitsi ihan mukiinmenevä niin oikeastaan myös kannaltani mukaansatempaava. Vähemmän lentokoneista pitäville se saattaisi silti olla pettymys, veikkaan.

Todellisen historian henkilöistä mainitaan romaanissa mm. miespuolinen Charles Lindbergh (1902-1974), joka tunnetaan siitä, että hän onnistui ensimmäisenä ihmisenä lentämään Atlantin valtameren yli ilman välilaskuja (kauhealla lentokoneenrohjolla mielestäni), sekä naispuolinen Amelia Earhart (1897-1937), jonka yritys lentää maailman ympäri päättyi traagisesti.

Steelin tarinaan liittyy myös erittäin yritysorientoitunut lentokonetehtailija. Ja lopulta myös toinen maailmansota.

Niin, ja on mukana kyllä rakkaus- ja parisuhdehölpötystäkin jonkin verran.

Minulle Siivet oli ennen kaikkea hyvän mielen romaani siitäkin huolimatta, että sen tarina sisälsi myös traagisia aineksia.

Romaania voi niin halutessaan pitää myös ihmiskasvoista feminismiä edustavana tarinana.

Pahinta minusta kirjassa on sen suomennos. Yhdessä suhteessa se vilisee anglismia. Keksin tähän nyt omasta päästäni esimerkinomaisen virkkeen, jollaisia löytyy siis romaanin käännöksestä paljon: "Peter sanoi hänelle, että hän juoksee mailin." Suomen kielen sääntöjen mukaan tuossa lukee, että Peter juoksee mailin. Mutta Siipien suomennoksessa asia voi olla siten, että se jolle Peter noin sanoo, juoksee Peterin mukaan mailin.

Osittain kömpelö suomennos selittyy sillä, että vastaavassa englanninkielisessä virkkeessä voidaan käyttää eri sukupuolia tarkoittavia pronomineja "he" ja "she", jolloin virkkeestä katoaa monimerkityksisyys.

Mutta oikea käännös tuollaisesta virkkeestä kuuluisi näin: "Peter sanoi hänelle, että tämä juoksee mailin." Suomen kieli on tässä suhteessa nerokas.

Toivottavasti suomentaja on myöhemmin oppinut kirjoittamaan suomen kieltä oikein.

Kirja-esittely: John le Carré: Viimeinen henkäys

Satuin ensimmäisen kerran pitkään aikaan lainaamaan oikean paperisen kirjan oikeasta, fyysisestä kirjastosta.

Kyseessä on tunnetun englantilaisen jännityskirjailijan John le Carrén (1931-2020) romaani Viimeinen henkäys. le Carré oli tavannut kirjoittaa vakoilukirjallisuutta, ja siinä hänellä oli mistä ammentaa, sillä hän oli itse ollut aikaisemmalta ammatiltaan tiedusteluvirkailija.

Viimeinen henkäys jäi kätevästi tekijänsä viimeiseksi romaaniksi, ja se tuli julkaistuksi vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2021. Kirjan alkukielinen nimi oli Silverview, ja sen suomennos ilmestyi jo seuraavana vuonna 2022. Voin tässä mainita sen, että tämäkin le Carrén romaani on vakoilukirja, eräällä lailla.

Romaanin tärkein päähenkilö on Julian Lawndsley -niminen Lontoon Cityssä meklarina toimiessaan runsaasti vaurastunut mies, joka oli päättänyt kääntää elämänsä ympäri ryhtymällä kirjakauppiaaksi pieneen merenrantakaupunkiin.

Lawndsley ei tunne kirjallisuutta niin hyvin kuin hänen omasta mielestäänkin olisi hyvä tuntea. Sattuma tuo hänen elämäänsä kuitenkin avun asiassa erään vanhemman edenhattua päässään pitävän herrasmiehen roolissa, joka pistäytyy kirjakauppaan juuri sen sulkemisaikaan. Koska liiketoimet eivät uudessa hommassa vielä kauhean hyvin ole sujuneet kirjakauppiaalta, hän päättää antaa suoraan sateesta saapuneen tulijan tutustua kirjakauppaansa.

Vanhempi kulturelli herra ammentaa varastoistaan Julian Lawndsleylle hyviä toimenpide-ehdotuksia, joilla kirjakauppa voitaisiin saada menestymään. Vaikka Lawndsley on varakas mies, niin hänestä olisi synti ja häpeä, jos hän jatkossakin kärsisi taloudellisia tappioita kirjakauppansa myyntiartikkeleiden huonon suosion takia.

Kohteliaan ja tahdikkaan vanhemman herrasmiehen ehdotuksista on kummallekin osapuolelle iloa. Tämä voi kuulostaa pornolta, mutta ei sitä ole.

Miehet tykästyvät toisiinsa ja alkavat arvostaa toinen toistaan.

Vanhemmalla herralla on myös tytär.

le Carré availee pikku hiljaa, hitaasti mutta varmasti, kirjansa juonen lankakerää. Pikku hiljaa paljastuu yksityiskohtia, joista voisi joku päätellä, että kaikki ei ole aivan sitä, miltä näyttää.

Kirjailija on osannut pitää lukijan eli minun mielenkiintoa yllä riittävän pitkään niin, että sain luettua suhteellisen lyhyessä ajassa kirjan loppuun. Vaikka kirjassa ei olekaan hirveästi räjähtävää toimintaa.

Lisäksi olin etukäteen pelännyt kirjan olevan raaka, mutta raakoja yksityiskohtia ei siinä ollut kovin paljoa, onneksi.

Ja romaanin vuoksi minun oli ihan pakko ottaa selvää, millainen hattu "edenhattu" on. Hattu on näköjään toiselta nimeltään homburghattu, ja kyseessä on lyhytlierinen "puolimuodollinen" lierihattu, jonka päällä on painauma. Nimitys "homburghattu" tulee keskisen Saksan Hessenissä sijaitsevasta kaupungista Bad Homburg (vor der Höhe). Hattua oli sillä suunnalla käytetty metsästyshattuna. Hatun myöhemmin syntynyt nimitys "edenhattu" taas tulee englantilaisesta korkean tason poliitikosta Anthony Edenistä (1897-1977), joka onnistui tekemään hatusta kuuluisan pitäessään sitä päässään 1930-luvulla, jolloin hän toimi mm. Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministerinä, ja varmaan vähän myöhemminkin. Winston Churchillin (1874-1965) ensimmäisen pääministerikauden – vuosina 1940-1945 –  hallituksessa hän toimi, jälleen, ulkoministerinä. Vuosina 1955-1957 hän toimi vielä maansa pääministerinä. Tänä aikana mies joutui Suezin kriisin uhriksi. Suomessa edenhatun pitäjistä lienee kuitenkin Anthony Edeniä tunnetumpi tämä Winston Churchill.

Edenhatulla on lisäksi muitakin indikaatioita.

Kirjaesittely: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Satuin lukemaan englantilaisen kirjailijan Matt Haigin (s.1975) vuonna 2018 ilmestyneen romaanin Kuinka aika pysäytetään.

Olin kerran aikaisemmin lukenut romaanin, jossa oli vastaavanlainen tarina, että kirjan päähenkilö elää vuosisatoja.

Tämä oli vastaavanlainen. Mutta kuitenkin erilainen. Tarina imi minut mukaansa ihan eri lailla. Osasyy tähän on se, että vaikka romaanissa oli rajuja kohtia, niin siinä ei kuitenkaan ollut erityisen pahasti raakuuksia, ja oli se myös eri hyvin kirjoitettu.

Romaanissa esittää toista pääosaa myös järjestö, joka auttaa ihmisiä, joilla on sama geneettinen erityisen pitkäikäisyyden vaiva. Ihmiset ymmärrettävästi saattavat suhtautua suvaitsemattomasti, jos huomaavat keskuudessaan elävän ihmisen, joka näyttää vuosikymmenien ajan samanikäiseltä. Siksi pitää itsesäilytyksen vuoksi pitää kiinni erityisestä säännöstöstä, jonka avulla oireyhtymästä kärsivät ihmiset kykenevät jatkamaan elämäänsä potentiaalisesti vihamielisessä maailmassa.

Kirjassa hypellään aikatasosta toiseen, välillä vuosisatojen taakse, ja sitten nykyaikaan.

Kuinka aika pysäytetään kertoo päähenkilönsä elämästä, ja siitä, kuinka selätetään kohtalon hirmuiset vaarat, kun on mahdollista elää satojen vuosien ajan. Ja mitä monisatavuotinen elämä aiheuttaa sen kokevalle yksilölle.

Ja olihan kirjan loppukin mielenkiintoinen.

Minulle kirjan tarina opetti myös suhteellisuudentajua.

Kirjaesittely: Patrik Ouředník: Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia

Hyväätarkoittavat liberaalit ja marxilaiset olivat ajatelleet, että 1900-luku oli oleva järjen aikakausi. Mutta siitä huolimatta ja välittämättä sille sijoittui kaksi maailmansotaa, jo 1800-luvun puolella alkanut Belgian kuninkaan Leopold II:n omassa Kongon vapaavaltiossa suorittama paikallisten ihmisten kansanmurha, Saksan Lounais-Afrikassaan suorittama hererojen ja namojen kansanmurha, Turkin toimeenpanema armenialaisten kansanmurha, Neuvostoliiton toimeenpanema ukrainalaisten kansanmurha eli holodomor ja natsien toimeenpanema juutalaisten kansanmurha eli holokausti, Punaisten khmerien Kamputseassa suorittama oman kansansa kansanmurha sekä omasta mielestään tieteeseen ja järkeen uskovien itsensä marxilaisiksi nimittäneiden veriset diktatuurit. Inhimillinen mielenmaisema on muutakin kuin hänen järkensä. Anteeksi paatokseni.

Tulin heinäkuussa lukeneeksi vihdoin loppuun tšekkiläisen kirjailijan ja kääntäjän Patrik Ouředníkin tietoteoksen Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia, joka alun perin oli ilmestynyt tšekin kielellä vuonna 2001.

Kirjoittaja vyöryttää kirjassaan nimensä mukaisesti lukijan silmien eteen 1900-luvun historian kaikkine kauheuksineen ja myös hyvine puolineen.

Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2022. Itse luin siitä E-kirjaversion silmäongelmieni vuoksi. Paperiversio kirjasta käsittää vain 147 sivua, ja siihen vähäiseen määrään sivuja sitten piti mahduttaa koko 1900-luvun historia. Melko mahdoton ajatus.

Minusta kirjoittaja kuitenkin onnistui tehtävässään riittävän hyvin. Mutta hän oli joutunut kirjoittamaan asiansa erittäin tiiviisti, seikka, joka minua hymyilytti pitkin kirjaa.

Kirjassa oli mukana makuisia yksityiskohtia kyllä muutenkin.

Toki löysin joitakin historian yksityiskohtia, jotka olisi ollut hyvä saada mahdutetuksi mukaan kirjaan. Tosin jos minä löysin tällaisia asioita useita, niin oikeasti hyviä kohtia kirjaa varten olisi varmaan ollut huomattavan paljon enemmän tosiasiassa, mikä olisi paisuttanut kirjan esim. 500-sivuiseksi.

Europeana piti minut pihdeissään hyvin. Ja minun kelpasi lukea se loppuun, kun olin saanut uudet silmät.

Kognitiivinen vallankumous 70.000 vuotta sitten

Olen tavannut ajatella, että nykyihminen syntyi noin 300.000 vuotta sitten. Silloin syntyi nykyihmisversio 1. Tämä ei ollut vielä anatomisesti täysin nykyisen kaltainen. Noin 200.000 vuotta sitten syntyi versio kaksi nykyihmisen anatomian muuttuessa sellaiseksi.

Ja noin 70.000 vuotta sitten syntyi versio numero 3. Version syntyyn oli johtanut ilmeisesti ilmastonmuutos, joka oli kutistanut nykyihmislajin yksilömäärin varsin pieneksi, ehkä vain sadoiksi yksilöiksi. Emme kuitenkaan kuolleet sukupuuttoon, vaikka läheltä oli pitänyt. Evoluutiopaineiden ansiosta syntyi uudenlainen ihminen, joka kykeni kuvittelemaan mielessään kuvitteellisia todellisuuksia. Ja ottamaan nämä todellisuudet lähes yhtä vakavasti kuin hän otti fyysisen maailman objektit.

Mm. tästä oli kertonut israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari vuonna 2011 julkaistussa populaaritieteellisessä kirjassaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Huolimatta siitä, että tässä kirjoituksessani ammennan siitä, tämä ei ole varsinaisesti sen kirja-arvostelu. Teoksessaan Harari joka tapauksessa selittää, miten oli mahdollista se, että ihmisestä tuli planeetan hallitseva elämänmuoto.

Harari käyttää tästä ihmislajin aivoperäisestä henkisestä vallankumouksesta nimitystä kognitiivinen vallankumous.

Ennen kognitiivista vallankumousta nykyihmisellä ja neandertalinihmisellä lienee ollut varsin samantapaiset henkiset kyvyt ja aineellinen kulttuuri. Aineellinen kulttuuri ei kummallakaan lajilla tätä ennen isommin kehittynyt.

Laajempi kuvittelun kyky mahdollisti myös ihmislajin jäsenten laajemman yhteistyön. Jos nykyihmistä fyysisesti voimakkaampina kymmenen neandertalinihmistä saattoikin kahakassa helposti päihittää kymmenen nykyihmistä, niin nykyihmiset neandertalinihmisiä yhteistyökykyisempinä saattoivat haalia kokoon nyt sadan henkilön sotajoukon, joka kyllä pystyi antamaan selkään pienelle joukolle neandertalinihmisiä, jotka käyttivät heidän elinympäristössään arvokkaita resursseja.

Nykyihmiset saattoivat nyt ikään kuin kokoontua yhteisen lipun alle ja muodostaa kuvitteellisia yhteisöjä, jotka saattoivat olla suuriakin. Kuvitteellisia yhteisöjä siinä mielessä, että niiden jäsenet eivät tunne henkilökohtaisesti yhteisön kaikkia muita jäseniä. Tässä yhteydessä voisin mainita Dunbarin luvun. Se on teoreettinen kognitiivinen raja ihmisten lukumäärälle, johon keskiverto ihmisyksilö voi ylläpitää pysyviä sosiaalisia suhteita. Yleisesti arvioidaan luvun olevan noin 150 henkilöä. Tätä selvästi suuremmat yhteisöt tarvitsevat jonkinlaista yhteistä kertomusta, joka pitää yhteisön koossa. Ja kyky sellaisten keksimiseen meillä nykyihmisillä on.

Kognitiivinen vallankumous teki ihmisestä myös teknisessä mielessä aikaisempaa luovemman.

Ihmisen kuvittelukyvyn laajeneminen on luultavasti yhteydessä myös siihen, että ihmisestä tuli yritteliäämpi.

Hänen teknologiansa alkoi kehittyä.

Ihmisestä tuli myös aikaisempaa taiteellisempi.

Hautajaisista tuli myös tärkeä instituutio hänelle.

Nykyihminen murtautui nyt lopullisesti Afrikan ulkopuolelle. Tätä auttoi suuressa määrin silmäneulan keksiminen. Nyt ihminen saattoi ommella eläinten nahoista kunnollisia vaatteita, joissa ei ollut tuulenmentäviä ammottavia aukkoja.

Koska neandertalinihmiset nyt kuitenkin olivat ihmisiä, oli nykyihmisen jossain määrin helppo solmia aika ajoin myös rauhanomaisia suhteita näihin. Näin nykyihmisen genomi rikastui joukolla neandertalinihmisten perimää, joka auttoi nykyihmistä sopeutumaan fyysisesti uusiin olosuhteisiin. Kaikkien Afrikan ulkopuolisten ihmispopulaatioiden jäsenten genomissa on tästä syystä ollut jokunen prosentti neandertalinihmisten genomia. Idempänä Euraasiassa nykyihmisistä jotkut pariutuivat sitten vielä denisovanihmisten kanssa.

Noin 50.000 vuotta sitten nykyihminen oli onnistunut ylittämään merialueita päästen lopulta Australian mantereelle saakka. Vain joidenkin tuhansien vuosien aikana yksin kengurua lukuunottamatta kaikki yli 50-kiloiset maaeläimet kuolivat sukupuuttoon Australiassa. Niin paljon nykyihminen kunnioitti silloin luonnonsuojelua. Eivät nk. luonnonkansatkaan siis aina osaa. Tosin koala hyötyi ihmisen harjoittamasta metsien kulotuksesta, koska se lisäsi tulta paremmin kestävien eukalyptuspuiden, joista koalat pitävät, määrää. Aina nykyihmisen saavuttua uusille ennen asumattomille alueille tapahtui enemmän eläinten sukupuuttoja kuin mitä ilman häntä olisi tapahtunut.

Aluksi ihmisen teknologinen kehitys oli hidasta. 9000-luvulla eKr. tapahtuivat ensimmäiset siirtymiset maanviljelykseen. Pikku hiljaa maanviljelystä tuli sitä harjoittaville populaatioille yhä tärkeämpää. Väkiluku suureni, ja lopulta ei ollut enää edes mahdollista palata pääsääntöisesti vain metsästämään ja keräilemään. Maanviljelysyhteisöjen silkka väkimäärä myös teki niistä kykeneviä puolustamaan viljelyksiään vielä olemassaolevia metsästäjäkeräilijäyhteisöjä vastaan.

Hararin mielestä maanviljelykseen siirtyminen oli huono keksintö. Maanviljelys ravinnon hankinnan keinona merkitsi yksipuolisempaa ravintoa ja hommaan kiinteästi kuuluvat aina silloin tällöin tulevat katovuodet saattoivat merkitä nälänhätää. Myös epidemioiden määrä räjähti suuremman joukon ihmisiä asuessa nyt pysyvästi samoissa paikoissa.

Hararin mielestä ihmisten työmäärä myös kasvoi maanviljelykseen siirryttyä. Tätä käsitystä on ilmeisesti enemmänkin arvosteltu.

Ihminen sitten myös pikku hiljaa domestikoi eläimiä lihaa, maitoa ja nahkaa tuottavaksi karjaksi, sekä veto- ja kantoeläimiksi, sekä koiran ja kissan.

Maanviljelyksen keksiminen myös mahdollisti vallan ja vaurauden keskittymisen. Monissa yhteisöissä otettiin käyttöön myös sellainen vähemmän ylevä instituutio kuin orjuus.

Suurissa tiiviissä kaupunkiyhteisöissä myöskin innovoiminen kukoisti paremmin. Ja innovaatiot levisivät paikasta toiseen.

Maanviljelyn keksimisestä kesti kuitenkin vielä tuhansia vuosia ennen kuin kehittyivät ensimmäiset varsinaiset valtakunnat.

Ihmisen kuvittelukyky on luonut myös sellaisia huomattavan kuvitteellisia asioita kuin jumalat, henget, ajatus siitä että kaikki tapahtumat ovat elävien olentojen aiheuttamia, sielu, aaveet, elämän tarkoitus, jumalan tai esi-isien henkien taivutteleminen riiteillä, rukouksen voima, rahajärjestelmä, kuolemanjälkeinen elämä, eettiset päämäärät, pankkien vakavaraisuus, luovuttamaton ihmisarvo, yleiset ihmisoikeudet ja eläinten oikeudet.

Kuvittelukykymme mahdollisti kuitenkin 1700-luvulta jKr. alkaen myös sellaisen asian kuin teollinen vallankumous, joka vaikkakin on varsin käytännöllinen asia, vaati kuitenkin tietynlaiset aivot, jotka kykenivät kehittämään uusia asioita.

Toisiinsa kytkeytyvät tiede ja tekniikka ovat ihmeellinen nykyihmisen keksintö.

Tekninen kehitys ja tuotannon tehokkuuden lisääntyminen yhdessä demokratiaan ja oikeusvaltioon siirtymisen ja oppivelvollisuuden luomisen kanssa ovat luoneet ennen pitkää kulutusyhteiskuntia, jotka kaikkiin aikaisempiin yhteiskuntiin verrattuna suorastaan tihkuvat maitoa ja hunajaa, jos sallitte tällaisen raamatullisen vertauksen. Ennen wanhaan kaikista rikkaimmissakin yhteiskunnissa oli voitu lähinnä jakaa niukkuutta tuotannon kokonaistason ollessa varsin pieni, ja yhteiskuntaa oli hallinnut vähälukuinen mutta melko hyvinsyövä ja hyvin varustettu eliitti.

Tiede, tieteellinen ajattelu ja tieteen valta koulutuksessa ja tekniikan kehittymisessä ovat myös luoneet sellaisia asioita kuin uskonnonvapaus ja sananvapaus.

Tieteen synnylle on ollut tärkeää seuraavien kahden asian oivaltaminen: 1) sen, että emme tiedä kaikkea, ja 2) sen, että voimme tietää ainakin jotain.

Teoria tarkoittaa tieteen maailmassa muuta kuin puhekielessä, jossa se tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin hyvä arvaus. Tieteessä hyvää arvausta vastaa hypoteesi. Teoria on tieteellinen otaksuma, jonka puolesta on olemassa jo jonkinlaista näyttöä. Teoriasta johdetaan ennusteita, joita testataan. Jos tieteellinen koe ei osoita teoriaa vääräksi, se vahvistuu. Mitä enemmän teoria kestää kumoamisyrityksiä, sitä enemmän se vahvistuu.

Tieteissä on olennaista tieteellinen menetelmä. Lopullista totuutta tieteen piirissä ei katsota voitavan saavuttaa. Väittämiä voidaan sen sijaan osoittaa vääriksi. Eli jos jotain väittämää ei edes periaatteessa voida osoittaa osoittaa vääräksi, niin se ei suinkaan ole näyttöä väittämän puolesta, vaan sitä vastaan. Siis ollakseen tieteellinen teoria teorian tulee olla periaatteessa falsifioitavissa. Toisin sanoen se tulee esittää sellaisessa muodossa, että teorian asiaa voidaan selvittää kokeellisen tieteen menetelmillä.

Toisaalta tieteissä voidaan tietää ainoastaan sellaisista asioista, joita ihmiset, joilla on samantapaiset aistit ja aivotoiminta, voivat periaatteessa havainnoida. Uskontojen ja maagisen ajattelun "kummitukset" eivät näin ollen kuulu tieteen piiriin.

Jumala tai jumalia voitaisiin ainakin periaatteessa saada tieteen tutkittavaksi. Mutta kukaan ei ole vielä saanut kehitettyä toimivaa tutkimusohjelmaa hankkeelle, vaikka uskovaisia on periaatteessa vielä nykyäänkin maailma täynnä. On olemassa myös monia vakavasti otettavia uskovaisia tutkijoita, jotka eivät kuitenkin sotke uskonnollisia käsityksiään tieteelliseen työhön. Jos me emme voi saada näistä "objekteista" ensimmäistäkään kokeellista havaintoa, niin ne edelleen pysyvät tieteen maailmankuvan ulkopuolella.

Falsifoimikriteerin kannalta mielenkiintoisena voidaan pitää sitä, että uskontojen piirissä on tavattu pitää sellaista katsomusta hyvänä, jota mikään kuviteltavissa oleva havainto ei voi osoittaa vääräksi. Tästä syystä uskontojen liepeillä viihtyvät erilaiset pseudotieteelliset "teoriat".

Mutta minusta on tärkeää huomata, että vaikka uskontojen pyhät tarinat eivät kerro mitään todellista ulkomaailmasta, siis ainakaan siltä osin kuin kyse on pyhästä tai "yliluonnollisesta", niin eivät sitä tee myöskään etiikan väittämät.

Raiskaamisen ja abortin vastustaminen perustuvat molemmat tunteisiin.

Luovuttamaton ihmisarvo ja yleiset ihmisoikeudet sekä eläinten oikeudet ovat mielestäni kauniita käsityksiä, mutta vaikka ne eivät ole uskontoa, niin silti on järkevää ajatella niiden olevan osa uskonnollisuuden kirjoa. Ne löytyvät ihmisten pään sisältä eivätkä viittaa mihinkään ulkoisessa todellisuudessa. Etiikan väittämät ovat pohjimmiltaan uskonnollisia väittämiä. Kyse on pelkistä subjektiivisista uskomuksista, vaikka niillä voikin olla paljon merkitystä yksilöille sekä myös yhteisöille ja yhteiskunnille. Tällaiset väittämät itse asiassa ovat tärkeä osa yhteisöjä ja yhteiskuntia koossa pitävää liimaa.

Uskonnoissa on se hyvä puoli joka tapauksessa, että joskus niiden opetusta maailmasta on mahdollista testata tieteellisesti. Uskonnon väittämät voidaan näin joissain tapauksissa osoittaa vääriksi. Esim. jos uskonto väittäisi, että Maa on litteä. Uskonnosta riippumatonta etiikkaa taas ei voida koskaan testata tieteellisesti.

"Väärin" ja "oikein" ovat esitieteellisiä uskomuksia. Niitä ei voi millään kuviteltavissa olevalla koejärjestelyllä edes periaatteessa osoittaa vääräksi.

Itse tapaan ajatella, että "pahuus" on sitä, kun jonkun omasta mielestä muut ihmiset ovat pelkästään välineitä. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni, eikä sitäkään voi todistaa oikeaksi.

Joku voi nyt tietenkin sanoa tähän, että ihminen ei tarvitse uskontoa mihinkään, kun taas etiikkaa ja moraalijärjestelmiä yksilöt ja heidän muodostamansa yhteisöt ja yhteiskunnat oikeasti tarvitsevat. Mielestäni tässä asiassa pätee kuitenkin vanha totuus "kauneus on katsojan silmässä". Jos sinä et koe tarvitsevasi uskontoa mihinkään, niin joku toinen voi kuitenkin katsoa tarvitsevansa sitä. Elä ja anna muiden elää.

Tieteenfilosofia on tavallaan myös silkkaa metafysiikkaa. Mutta toisaalta tieteet ovat näyttäneet sikäli kyntensä, että ne ovat luultavasti tuottaneet paljon oikeaa maailmaa koskevaa tietoa. Riittien tai pelkän rukouksen tai uskonnollisen meditaation avulla ei olisi ollut mahdollista saada aikaiseksi esim. mikropiirejä, kännykkää tai GPS-paikannusjärjestelmää.

Tässä on tietenkin vielä se sudenkuoppa, ettei meillä ole oikeasti tietoa "todellisesta" maailmasta, vaan vain siitä kuvasta, jonka aistimme, kokemuksemme ja aivomme ovat luoneet ja luovat meitä varten. Toisaalta äärimmäisen minä-keskeinen solipsismi yksilön filosofisena asenteena menee taatusti metsään. Meille on varmaankin käytännöllisintä suhtautua maailmaan niin kuin se olisi todella olemassa, vaikka sen "todellisin" luonto mahdollisesti jäisikin meiltä piiloon.

Olen joka tapauksessa ylpeä ja iloinen nykyihmisen hienoista, erikoisista aivoista. Ne ovat syy, miksi en vihaa esim. neekereitä, koska heilläkin on samanlaiset kuvitteellisten asioiden kuvittelemiseen kykenevät aivot.

Ihminen biologisena olentona kuuluu eläinkuntaan ja on eliönä osa luontoa. Laaja kykymme kuvitella asioita on ilmeisesti ainoa asia, joka on ihmisellä, mutta ei ainoallakaan muulla eläimellä Maapallollamme.

Kognitiivinen vallankumouksemme on ainoa – painotan sanaa ainoa – syy sille, miksi valitan sitä, ettei Raamatussa sanota ihmisen olevan luomakunnan kruunu.

...Koska muilla eläimillä ei tätä lahjaa ole, tunnen niitä kohtaan erityistä hellyyttä.

Kirjailija Leo Tolstoi oli hyvä venäläinen

Venäjällä eli ennen wanhaan (1828-1910) suuri kirjailija nimeltä Leo Tolstoi. Häntä pidetään yhtenä maailmankirjallisuuden klassikoista. Sota ja rauha -suurromaanissaan hän, paitsi että esitteli käsittämättömän määrän romaanihenkilöitä, myös esitti aikaansa edellä olevan käsityksen, että todellisia historian subjekteja ovat suurten johtajien sijaan pikemminkin suuret kansanjoukot.

Vanhoilla päivillään Tolstoista tuli hieman erikoinen, jos näin saa sanoa. Hän koki uskonnollisen kriisin, johon suuntaan oli viitannut jo hänen toiseksi tunnetuin romaaninsa Anna Karenina ja jonka seurauksena hän tuomitsi kaiken siihen asti kirjoittamansa. Tämä oli suuri isku hänen vaimolleen Sofja Andrejevnalle (os. Behrs, 1844-1919)), joka oli ollut aviomiehensä teosten tärkein puhtaaksikirjoittaja.

Nuorempana olin ollut eräänlainen pienimuotoinen Tolstoi-asiantuntija, mutta niistä ajoista on jo aikaa, ja aivoni ovat hapertuneet.

Kirjailija ja poliittinen ajattelija Maksim Gorki (1868-1936) tunsi henkilökohtaisesti Tolstoin. Myöhemmin Gorki esitti terävää kriittistä ajattelijaa Venäjän kommunistisessa vallankumouksessa ja välittömästi sen jälkeen, mutta Stalinin saatua hankittua Neuvostoliitossa vallan itselleen miehestä tuli vallanpitäjän tahdoton sylikoira, sillä hän ei tahtonut kuolla ennenaikaisesti. Mutta kukapa tahtoisi. Gorki tultiin tuntemaan sosialistisen realismin perustajana. Kyseessä on "taiteellinen" suuntaus, jossa on tärkeää olla Puolueelle mielin kielin. Jos ketään enää tässä vaiheessa kiinnostaa, niin suuntauksen tarkoituksena on ollut myös palvella kommunistien vallankaappausta ja "sosialismin" rakentamista olemalla kansantajuista.

No, Leo Tolstoi tuli siis ideologisesti villiksi wanhoilla päivillään. Tämä tapahtui 1870-luvun loppupuolella. Hän alkoi kannattaa väkivallattomuuden ideologiaa. Sellaista, jonka mukaan valtiovalta on pahasta, koska se perustuu väkivaltaan. Myös tuomarin ammatti on ikävä juttu, koska tuomari joutuu työssään tuomitsemaan, mikä on Tolstoin mielestä vastoin Jeesus Nasaretilaisen | Vuorisaarnaa. Jeesushan oli kristillisen Raamatun viimeisen ja tuoreimman neljänneksen käsittävän Uuden testamentin mukaan sanonut: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Samalla mitalla kuin te mittaatte, mitataan teille takaisin." Kirjailijan äkkiväärä uusi ideologia perustui siis yhdenlaiseen Vuorisaarnan tulkintaan.

Tästä pitäen Tolstoi keskittyi tsaarinvallan arvosteluun sekä ohjelmallisten kirjoitusten kirjoittamiseen. Hän tietenkin myös julisti, että kaikki hänen aikaisemmin kirjoittamansa romaanit olivat vähemmän hyviä.

Tolstoi suhtautui tässä vaiheessa myös seksiin kriittisesti, mutta hänen oli kyllä helpompaa ryhtyä tähän wanhoilla päivillään. Nuorempanahän hän olisi ollut jonkin verran terhakkaampi.

Ja voi myös kysyä, että antoiko Tolstoi seuraajilleen mitään todellisia työkaluja, joiden avulla nämä olisivat voineet oikeasti seurata Vuorisaarnan oppeja.

Wanha Tolstoi ei uskonut ihmeisiin, vaikka todennäköisesti hän ei ollut uskonut niihin pahemmin aikaisemminkaan. Eräässä kirjoituksessaan hän sanoi, että kaikki Raamatun kertomukset niistä ovat "papiston huijausten ja juutalaiskansan taikauskon karkeaa sekoitusta".

Tolstoin maailmanselityksessä Jumala oli vain eräänlainen korkein moraalinmäärittäjä, mikä voi pistää ihmisen kysymään, että oliko hänen järjestelmässään Jumalalla oikeasti mitään tekoa, vai oliko Tolstoi ympännyt Hänet mukaan vain vanhasta muistista taikka siksi että "Jumala" näytti hyvältä osalta hänen eettisessä järjestelmässään, ainakin monen ihmisen mielestä.

Tolstoi kaiken muun ohella myöskin puolusti suomalaisia tsaarinvallan sortoa vastaan. Mies oli itse asiassa sitä mieltä, että olisi täysin oikein ja kaunista, jos Venäjän imperiumi hajoaisi.

Tolstoi oli sen verran suuri nimi maailmalla, että tsaarin hallinto ei uskaltanut koskea häneen. Hän itse sanoi tähän, ettei hän ole vielä niin vanha ukko, ettei hallinto voisi ryhtyä toimenpiteisiin hänen suhteensa. Tai kuten nykyään sanottaisiin, kantamaan vastuuta sanomisistaan (nk. sananvastuuteoria).

On sanottu, että Tolstoilla on ollut suuri vaikutus siihen, että tsaarin hallinto lopulta kaatui. Hän kun onnistui vakavasti kaivamaan maata sen arvovallan alta. Tilalle tosin sitten onnistui hänen kuolemansa jälkeen ponnistamaan mahdollisesti vielä kauheampi sortovalta, joka vielä perusteli itseään "tasa-arvolla".

Suomessakin oli Tolstoilla aikoinaan seuraajia, mm. kirjailija Arvid Järnefelt (1861-1932). Voin mainita myös köyhiä elämäntyönään auttaneet veljekset Akseli ja Eeli Isohiiden, jotka punaiset murhasivat Suomen sisällissodan aikana, koska nämä eivät suostuneet tarttumaan aseisiin kenenkään puolella. Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että yhtä hyvin valkoinen puoli olisi voinut murhata heidät aseistakieltäytymisen vuoksi, mutta he sattuivat asumaan alueella, jolla punaiset hallitsivat, joten veljesten tappaminen jäi näiden hommaksi.

Maailmanlaajuisesti tunnetuin Tolstoin oppilaista on intialainen Mohandas Gandhi (1869-1948). Vaikka Intialla on omat perinteensä tällaisissa asioissa, Gandhi sai kirjeenvaihtonsa Tolstoin kanssa kautta runsaasti vaikutteita tämän "kristillisestä anarkismista", joka kannatti väkivallattomuutta, rauhaa ja kansalaistottelemattomuutta.

Gandhin kypsyminen myös Intian kastittoman väestön asianajajaksi tosin kesti melko pitkään. Ennen 1930-lukua Gandhi oli lähinnä vain taistellut väkivallattomasti Etelä-Afrikassa vallinnutta rotusortojärjestelmää vastaan sekä brittivaltaa vastaan Intiassa. Gandhi ei missään vaiheessa kannattanut kastijärjestelmästä luopumista, vaikka hän lopulta kannattikin kastittomien, "koskemattomien", aseman parantamista, Tästä syystä hän ei vielä nykyäänkään ole monen kastittoman intialaisen sankari.

Nyt, kun meillä on idässä verenhimoinen ja epäkristillinen naapuri, niin voinen rauhassa saada todeta, että kirjailija Leo Tolstoi oli puutteistaan huolimatta hyvä venäläinen myöskin siitä huolimatta, että nykyään tolstoilaisuus on jo melko lailla kuollut aate. Aatteen kuoleman tärkein selittäjä lienee se, ettei Tolstoin opeista kiinnostuneilla ole välttämättä ollut henkisiä työkaluja toteuttaa "Vuorisaarnan ihannetta".

Venäjän sekurokratiajuntan johtajaa Vladimir Putinia taas ovat ajaneet ja ajavat edelleen rahanhimo, kylmä vallanhalu ja Venäjän suuruudesta haaveilu. Tolstoilaisittain ajatellen Venäjä ei kuitenkaan ole suuri vaan pieni.

Imperialismi on pienten sielujen taidetta, sanokaa minun sanoneen.

...

PS. Täysin kirjoitukseni aiheeseen liittymättä. Periaatteessa perjantaina 9.12. Jeesuksen vuonna 2022 olin saanut uuden sivustoni Tom Kärnä suo käytännössä valmiiksi. 1990-luvulta alkaen minulla oli ollut toisella palvelimella lähes samanniminen sivusto Tom Kärnän SUO, joka häipyy vuoden 2022 vaihtuessa 2023:ksi bittien taivaaseen, koska Elisa lopettaa palvelun kokonaan yksin yritysasiakkaita lukuunottamatta. Oli ollut todella hirveä homma siirtää sivuston sisältö uuteen muottiin. Mutta nyt se on siis tehty.

Harmaakaihini ottaa minua päähän

Siitä on jo monta vuotta, kun minulla suhteellisen nuoresta iästäni huolimatta todettiin silmälääkärillä käydessäni harmaakaihi. Siinä on kyse silmän normaalisti kirkkaan linssin eli mykiön samentumisesta.

Glaukooma, vanhentuneelta nimeltään viherkaihi, taas on vaarallisempi sairaus. Siinä on kysymys jostakin syystä tapahtuvasta näköhermovauriosta.

Harmaakaihi voidaan hoitaa pois päiviltä paljon helpommin kuin viherkaihi.

Vuonna 2021 kaihini oli ehtinyt mennä jo sen verran pahaksi, että alkoi selvästi näköä haitata. Syksyllä kävin sitten taas kerran silmälääkärillä. Mutta vielä minua ei päästetty leikkausjonoon, vaikka lääkäri taisi antaa ymmärtää jotain sellaista, että on hänestä nyt pahentunut.

Harmaakaihin sanotaan tulevan kaikille, mikäli vain elää tarpeeksi pitkään sen saadakseen.

Mm. ultravioletti- sekä ionisoiva säteily edesauttavat kaihin syntymistä.

Kaihileikkauksessa samentunut silmän linssi korvataan keinotekoisella.

Suomessa keskimääräinen kaihileikkauspotilas on 72–74-vuotias, eli olen saanut kaihini turhan aikaisessa vaiheessa. Tällä hetkellä – 7.12.2022 – olen vasta 52-vuotias.

Tänä vuonna 2022 olen myöskin joutunut lopettamaan minulle rakkaan harrastuksen, paperikirjojen lukemisen. (Ja jos ketään kiinnostaa, niin olen tässä blogissani myös esitellyt osan viimeksi kuluneina vuosina lukemistani kirjoista.)

Sanoin paperikirjojen, koska olen siirtynyt sittemmin E-kirjojen lukemiseen. Pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen kokoelmista löytyy niitäkin. E-kirjoja on mahdollista zoomata. Niiden tarjonta on kyllä kaupunginkirjastojen palvelussa paljon heikompaa kuin paperisten kirjojen. Tämä on kyllä luonnollista, koska vasta viime vuosina julkaistuista kirjoista on tehty E-kirjaversioita.

Pääsisin varmaan kaihileikkaukseen melko pian, mikäli minulla olisi varaa maksaa yksityisessä sairaanhoidossa leikkauksesta tuhansia euroja. Mutta vaikka saisin hankittua pankista operaatiota varten lainan, niin koska en halua kärvistellä vuosia velkataakan alla, olen päättänyt ainakin toistaiseksi odotella sitä, milloin minulle suodaan pääsy leikkausjonoon ja sitten leikkaukseen julkisella puolella.

Veikkaan, että tämä tapahtuu sitten, kun en kykene enää näkemään bussien numeroita.

Teen villin veikkauksen, että kun menen vuoden 2023 syksyllä seuraavan kerran silmälääkärille, näköni on jo suurin piirtein sen verran huono.

Vaikka tilanne tuntuukin periaatteessa varsin ikävältä, niin ainakin voin sanoa, että kun kerran lähes kaikki ihmiset tämän saavat, niin voi sen ottaa vastaan yhtä hyvin jo nyt...

...

PS. 14.7.2023: Ja tälle tuli sitten jatkoa silmäleikkauksen muodossa.

Vääriä raamattusitaatteja

Nyt, kun huomenna alkaa joulukuu, johon eräissä piireissä sijoittuu eräs juhlapäivä tai kaksi.

Alla olisi itse keksimiäni raamattusitaatteja, jotka eivät siis aivan tällaisina löydy kristillisestä Raamatusta, tarkemmin sanottuna Uudesta testamentista. Ne ovat siis tätä tarkoitusta varten tarkoituksella väärentämiäni. Älä siis käytä niitä missään vakavassa keskustelussa. Voin kuitenkin paljastaa, että yksi ainoa näistä siteerauksista ei ole yhtään väärä, vaikka täsmälleen näin käännettynä tekstinpätkää ei luultavasti löydykään yhdestäkään Uuden testamentin suomennetusta versiosta. Mutta pätkä olisi siis erään kuuleman mukaan mahdollista kääntää juuri noin. Oi, siis, katso:

*

Jeesus otti myös maljan, mursi sen, antoi sen opetuslapsilleen ja sanoi[...]

***

Lammas löi laumaa, ja lauma hajosi.

***

Oi, katsokaa körttimummoja, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää, ja teidät vaatettaa.

***

"Kesä kuivaa, minä en", sanoo Herra Jeesus.

***

Syödään ja juodaan, huomenna kuollaan.

Kirjaesittely: Trevor Noah: Laiton lapsi – värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa

Trevor Noah on eteläafrikkalainen koomikko ja juontaja. Hänen syntymävuotenaan 1984 Etelä-Afrikassa oli vielä voimassa vuodesta 1948 alkaen käyttöön otettu raju rotuerottelujärjestelmä, joka määritteli ei-valkoiset ali-ihmisiksi. Vaikka jonkinlaista rotuerottelua oli harjoitettu maassa jo aikaisemmin valkoisten hyväksi, niin Kansallispuolueen saatua vallan rotuerottelusta rakennettiin kokonainen yhteiskuntajärjestelmä.

Valkoiset olivat siis hierarkiassa korkeimmalla, ja vain heillä oli tasavallassa äänioikeus. Sitten olivat intialaiset ja värilliset. Värillisiksi kutsuttiin sekarotuisia valkoisen ja mustan jälkeläisiä. Alimmaksi oli määritelty mustat ja khoisan-kansojen edustajat. Khoisanit luettiin ilmeisesti mustiksi varsinaisten mustien lisäksi. Mustiksi määritellyille oli määritelty Etelä-Afrikan sisällä omat "kotimaansa", nk. bantustanit, jotka olivat muodollisesti itsenäisiä mutta riippuvaisia Etelä-Afrikasta, jolle tuottivat halpaa työvoimaa. Yleensä mustiksi luetut eivät saaneet mitään korkeampaa koulutusta myöskään.

Vuoden 1993 vapaisiin ja yleisiin vaaleihin rotusortohallinnon olemassaolo lopulta päättyi.

Trevor Noah kirjoitti aikuisiällä kirjan Born a Crime, joka julkaistiin vuonna 2016. Suomeksi kirja julkaistui vuonna 2020 nimellä Laiton lapsi : värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Hän kertoo siinä, millaista hänen elämänsä oli ollut lapsena ja nuorena kotimaassaan.

Mutta sitten itse kirjan tarinaan. Noahin xhosa-kansaan kuuluva äiti Patricia Nombuyiselo oli päättänyt panna valkoista miestä; kyseessä oli tuttu sveitsinsaksalainen ei-rasistinen mies nimeltä Robert.

Tällainen oli Etelä-Afrikassa tietenkin laitonta. Äidille olisi käynyt, että isä ei olisi ollenkaan osallistunut lapsensa elämään, mutta isä pyrki olemaan osa sitä niin hyvin kuin niissä olosuhteissa pystyi.

Noahia hänen äitinsä joutui hänen sekarotuisuutensa vuoksi piilottelemaan viranomaisilta suuren osan hänen lapsuusiästään.

Laiton lapsi piirtää mainion kuvan Trevor Noahin äidistä Patriciasta, joka varsin tarmokkaasti ja vitsaa säästämättä piti huolta lapsestaan ja ajoi tätä eteenpäin yhteiskunnassa. Mainittava on, että Patricia opetti osaamansa kielet, mukaan lukien englannin, pojalleen, ja muita kieliä Trevor oppi sitten kaduilla.

Kirjoittaja oppi englantia, afrikaansia, zulua, xhosaa, tswanaa, tsongaa ja jonkin verran saksaakin.

Trevorin elämä oli lapsena ja nuorenakin köyhää ja jossain määrin kurjaakin, mutta ei koskaan toivotonta. Siitä hänen äitinsä piti huolen.

Mies omaksui neekereiden kulttuurin, mutta pärjäsi hyvin valkoistenkin kanssa, koska tunsi näiden kulttuurin ja tavat.

Trevor oppi elämässään myös sen, että kieli ylittää ihmisten väliset raja-aidat.

Lapsena kirjoittaja oli ollut varsin villi mutta hyvin utelias uusien asioiden suhteen.

Olin tavannut viime vuosina katsoa televisiosta miehen vanhemmilla päivillään aloittamaa yhdysvaltalloissa pidettävää showta Daily Show with Trevor Noah, jonka nimi koronapandemia-aikana muuttui muotoon Daily Social Distancing Show with Trevor Noah, eli ohjelmaan tuotiin mukaan sosiaalisen etäisyyden pitäminen. Tällöin ohjelmastudiossa oli samanaikaisesti vähemmän väkeä. Ohjelma sai minut kiinnostumaan Noahin kirjasta.

Laittoman lapsen perusteella en saanut miehestä missään määrin kuvaa kusipäänä tai edes idioottina.

Kirja on hyvin kirjoitettu, ja sitä saattoi hyvin lukea siitä huolimatta, että kirjoittaja kertoi paljon elämänsä, ja äitinsä elämän, traagisemmistakin puolista. Elämäntarina soljui mukavasti.

Huomaa, että mies on humoristi, kun oli saanut elämäkerralliseen kirjaansakin sisällytettyä myöskin melko hauskaa kamaa. Ja traagisissakin asioissa voi nähdä huumoria. Minulla olikin usein varsin hauskaa kirjaa lukiessani.

Pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastot muuten olivat kohdelleet Laitonta lasta bestseller-kirjana, eli saadakseen sen lainaan oli pitänyt melko pitkään odotella lainausjonossa. Se on edelleen melko lainattu kirja mutta nykyään sen saanee varauksen tehtyään jo suhteellisen pian lainattua.

Eräs kaverini oli suositellut, että minä katsoisin Ylen Areenasta Ihmisen kaupunki -dokumenttisarjan (engl. alkup. The Life-Sized City) Kapkaupunkia käsittelevän jakson, jotta saisin vähän lisäperspektiiviä asiaan. Katsoin sen. (Jakso on Areenassa nähtävissä vielä kuukauden päivät.)

Ohjelmasta näki sen, että kehitys on rotusorron jälkeisessä Etelä-Afrikan tasavallassa vielä kehittymässä. Puutetta ja köyhyyttä on maassa vielä paljon. Mutta toivo ei ole menetetty.

Mitä tulee Laittoman lapsen sisältämään hauskaan aineistoon, niin voin tässä lopussa varmaan tuoda esiin yhden sattumuksen, joka Trevor Noahille oli elämässään tapahtunut. Kerron asiasta tässä omin sanoin:

Trevor Noah oli teini-ikäisenä aloittanut uransa myymällä piraatti-CD-musiikkilevyjä. Jossain vaiheessa hän laajensi sitten liiketoimintaansa ryhtymällä myös tiskijukaksi.

Mutta hän huomasi, että yleisö ei välttämättä osannut tanssia uusien kappaleiden soidessa.

Niinpä hän palkkasi joukon tanssijoita. Näistä yksi oli erityisen taitava. Tästä tuli tanssiryhmän tähti ja vetäjä.

Päätanssijan nimi oli Hitler.

Miestä aina kannustettiin huutamalla "Go Hitler!".

Trevor Noahin liiketoimet aikaa myöten laajenivat. Häntä pyydettiin jopa valkoisten esikaupunkeihin.

Kerran hänet pyydettiin juutalaiseen kouluun.

Keikalla siellä kaikki meni hyvin siihen saakka, kun päätanssijan vuoro tuli.

Yleisö meni täysin hiljaiseksi ja jäykäksi.

Paikallinen nainen tuli ja vetäisi töpselin seinästä.

Ja Trevor Noahin ja tämän välille sukeutui riita. Kummankin mielestä toinen oli rasisti. Noah näki tuon juutalaisen naisen vain yhtenä valkoisista. Ja hän sanoi naiselle, että Nelson Mandelan ansiosta me voimme tehdä ihan mitä haluamme.

Etelä-Afrikassa eivät valtaapitävät valkoiset olleet huomanneet kovin tarkasti selittää mustille, mikä Adolf Hitler oli ollut miehiään. Ja koska sodan aikana valkoiset olivat jopa halunneet mustia mukaan Hitlerin vastaiseen sotaan, monet mustat päättelivät tästä, että Hitler on jotenkin erityisen voimallinen hahmo. Ja saattoivat antaa sitten lapsilleen sellaisiakin nimiä kuin Hitler.

Trevor Noah sanoo kirjassaan, että eivät mustat miettineet yleensäkään kovin tarkasti, millaisia länsimaisia nimiä lapsilleen antoivat. Omakielisiä nimiä he sen sijaan miettivät tarkasti. Niillä piti olla jokin erityinen merkitys.

Mustassa Afrikassa tunnettiin enemmän muita, valkoisten Afrikassa suorittamia, kansanmurhia. Hitlerin ja natsien Euroopassa suorittamat olivat tuntemattomampia.

PS. Aiheeseen jotenkin liittyen, voit niin halutessasi käydä lukemassa yli viisi vuotta vanhan blogimerkintäni Mitä mieltä minä olen neekereistä.

...

PS. 7.8.2022: Olen julkaissut kolme siteerausta kirjasta Mullokala seikkailee -siteerausblogissani: Mitä rotujen sekoittuminen tekee institutionalisoituun rasismiin perustuvissa yhteiskunnissa; Apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa kiinalaiset luokiteltiin mustiksi mutta japanilaiset valkoisiksi; Yhteinen kieli rasististen ennakkoluulojen heikentäjänä.

Kirjaesittely: Bernard Cornwell: Linnake

Majabigwaduce! Yhdysvaltain itsenäisyyssodan aikana siellä tapahtui hurjia.

Yhdistyneen kuningaskunnan asevoimat ilmaantuivat paikalle ja ryhtyivät rakentamaan paikkakunnalle linnaketta voidaikseen hallita aluetta pysyvämmin. Kapinallinen Massachusettsin valtio lähetti sitten jonkin ajan kuluttua paikalle laivastolla varustetun melko suuren sotilaallisen retkikunnan, jonka tarkoitus oli ottaa alue briteiltä. Siihen kuului isompi joukko miliisejä, joista tosin pienempi osa oli pakkovärvättyjä, mutta myös joukko sotilaallisesti varsin pätevää merijalkaväkeä.

Tästä paikallisesta konfliktista kertoo englantilainen kirjailija Bernard Cornwell vuonna 2010 julkaistussa – suomennos julkaistu vuonna 2017 – romaanissaan Linnake.

Kirja siis perustuu tositapahtumiin. Majabigwaduce sijaitsi Massachusettsin valtiossa nykyisen Yhdysvaltain liittovaltion koillisosassa Mainen alueella, josta tuli oma osavaltionsa vasta paljon myöhemmin, vuonna 1820. Alueen halki kulki Penobscot-joki.

Kirjassa on Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan historiasta tuttuja nimiä, kuten brittikenraali Francis McLean, hyökkäävän itsenäisyysmielisten armeijan komentaja kenraali Solomon Lovell ja kapinallisten laivastoa komentanut Dudley Saltonstall.

Cornwell ottaa vain lievästi vapauksia historiallisista tosiasioista. Hän myös kertoo romaaninsa alussa ennen varsinaisen tarinan alkua, ketkä kirjan henkilöistä ovat todellisia ja ketkä fiktiivisiä.

Yksi kirjan historiasta tunnetuista henkilöistä pitää vielä mainita: eversti Paul Revere, joka tunnetaan siitä, että hän William Dawesin kanssa oli vuonna 1775 lähtenyt varoittamaan hevosilla ratsastaen kapinallisia suurten brittijoukkojen liikkeistä. He saivat sitten hommaan lisää henkilöitä mukaan, mutta he ja heidän mukaansa myöhemmin liittynyt tohtori Samuel Prescott jäivät lopulta brittijoukkojen vangeiksi. Vangitsemisista huolimatta tieto brittijoukkojen tulosta saatiin levitetyksi riittävälle joukolle väkeä, ja niin britit saivat vastaansa aimo joukon motivoitunutta kansanmiliisiä. Alkuvaikeuksien jälkeen kapinalliset saivat nk. pyttyä pesään, ja brittijoukot kärsivät todellisia tappioitakin. Näistä Lexingtonin ja Concordin taisteluista alkoi Yhdysvaltain itsenäisyyssota.

Välihuomautuksena mainittakoon, että Henry Wadsworth Longfellow teki vuonna 1861 julkaistulla runollaan Paul Revere’s Ride Reveren kuolemattomaksi. Runo ei välittänyt kovin perusteellisesti historiallisista tosiasioista. Mutta se ei ollut ollut runoilijan tarkoituskaan. Tarkoitus oli ollut luoda yhdysvaltalaista mytologiaa silloin, kun Yhdysvaltain liittovaltion tulevaisuus oli veitsenterällä neekeriorjuuskysymyksen vuoksi. Vuonna 1861:hän alkoi Yhdysvaltain sisällissota.

Kenraali McLeanin joukot saapuivat Majabigwaduceen siis vuoden 1779 kesäkuussa. Cornwell kuvaa mukavasti tapahtumien kehittymistä. Ennen pitkää kertomuksesta kehkeytyy – ainakin minun mielestäni – eräänlainen veijaritarinakin.

Minun oli helppo lukea romaani läpi.

Bernard Cornwell ei tarinassaan selvästi asetu kummankaan osapuolen puolelle. Ikään kuin hän vain sanoisi: "Niin se käy."

Koko lukukokemuksen ajan yritin olla ottamatta selvää, mikä olisi tämän paikalliskonfliktin lopputulos. Onneksi onnistuin siinä.

Kirjan lopussa on vielä historiallinen katsaus asiaan.

Majabigwaduce on muuten nykyään nimeltään Castine.

PS. Nuorempana olin lukenut Cornwellin romaanin kapteeni Sharpesta. Pidin silloin sitä varsin hyvänä, eikä tämäkään romaani saanut minua kakistelemaan.