Kanadan parlamentaarinen demokratia

Olen iät ajat oikeastaan kannattanut parlamentaarista | demokratiaa presidenttivaltaisen demokratian sijaan. Jälkimmäisen kaltainen versio demokratiasta on käytössä Yhdysvalloissa ja monessa Latinalaisen Amerikan maassa mutta myös mm. Etelä-Koreassa ja Filippiineillä.

Ranskassa taas on toisen maailmansodan jälkeen ollut käytössä puoliparlamentaarinen presidenttivaltainen demokratia, joka on ollut kuin Suomen varhaisemman presidentti Kekkosen aikanakin voimassa olleet presidenttikeskeisen parlamentaarisen demokratian steroideilla tehostettu versio, jos ketään kiinnostaa.

Parlamentarismista on käsittääkseni se hyöty, että hulluksi, tai typeräksi, rikolliseksi, suureksi omaneduntavoittelijaksi, korruptoituneeksi tai kovin taitamattomaksi, tai kovin piintyneesti omaan henkilökohtaiseen ideologiaansa kiintyneeksi osoittautunut korkeimman vallan haltija saadaan tarpeen vaatiessa johtajan oman taustapuolueen toimesta kammettua irti vallasta, jos on ihan pakko. Parlamentaarisesti hallituissa järjestelmissä kun nimittäin parlamentin jäsenten tahdosta riippuu kunkin hallituksen ja kunkin pääministerin jatko.

Lähes kaikissa parlamentaarisesti hallituissa maissa hallituksen johtajana toimii pääministeri tai vastaava. Sveitsi taas on esimerkki toisenlaisesta hallitsemistavasta. Siellä kukin hallituksen ministereistä pitää rajoitetun ajan hallussaan hallituksen puheenjohtajan eli presidentin virkaa. Homma kiertää ministeriltä toiselle. Sveitsin mallissa on myös se erikoinen piirre, että siellä on tavattu harrastaa kaikkien tai melkein kaikkien puolueiden yhteishallituksia. Tällainen käytäntö johtuu suoraan maassa käytössä olevasta suorasta demokratiasta, jossa on kyse siitä, että äänestäjät voivat milloin tahansa periaatteessa päättäjiä sitovien kansanäänestysten kautta kävellä päivänpolitiikkaa tekevien poliitikkojen tahdon yli. Sveitsissä ei mielellään ole haluttu päästää mitään puolueita oppositioon, josta käsin puolue voisi pahalle päälle sattuessaan masinoida kansanäänestyksiä sietämättömän paljon. Maassa niitä joka tapauksessa järjestetään aina silloin tällöin joka tapauksessa.

Kanada taas on "normaali" parlamentaarisesti hallittu demokratia, jonka muodollinen päähenkilö on Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki, jota maassa edustaa tämän nimittämä – kanadalainen – kenraalikuvernööri.

Kanadan olemassaolo omana entiteettinään sai alkunsa vuonna 1867, kun Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti hyväksyi ensimmäisen Kanadan perustuslaeista. Se oli nimeltään The British North America Act. Kanadassa tästä ensimmäisestä ja tärkeimmästä perustuslaista käytetään nykyisin päivitetympää nimeä Constitution Act of 1867. Vuonna 1982 Kanadan pääministerin, quebeciläisen Pierre Trudeaun (1919-2000, virassa 1968–1979 ja 1980–1984) johtama hallitus yhteistyössä YKK:n pääministerin Margaret Thatcherin (1925–2013, virassa 1970-1990) johtaman hallituksen kanssa saattoi voimaan perustuslakitasoisen toisen lainsäädännön nimeltään Constitution Act of 1982. Tämä paitsi kanadalaisti maan perustuslait, niin myöskin määritteli kansalaisoikeudet ja -vapaudet.

Ja palataan Kanadan parlamenttiin. Toisin kuin esim. Suomen eduskunta, on Kanadan parlamentti kaksikamarinen.

Päivänpolitiikasta on maan poliittisessa järjestelmässä vastuussa parlamentin alempi kamari, jota voidaan suomeksi kutsua alahuoneeksi, viralliselta nimeltään House of Commons, joka nimi on lainattu Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentin alahuoneelta.

Kanadassa mitä ilmeisimmin kaikilla hallinnon tasoilla edustajat hallintoelimiin valitaan yhden henkilön vaalipiireistä pluraliteettiperiaatteella, eli eniten ääniä vaalissa saanut tulee aina valituksi vaalipiiristään asianomaiseen elimeen. Englanniksi tällaisesta vaalitavasta käytetään nimitystä First Past the Post. Vaalitapa suosii merkittävän suuressa määrin suuria puolueita.

Tällä menetelmällä siis myös Kanadan parlamentin alahuoneen kansanedustajat valitaan virkaansa.

Kanadan parlamentin alahuone koostuu 338 kansanedustajasta. Jokainen valittu kansanedustaja edustaa noin 100.000 asukkaan vaalipiiriä. Vaalipiirien rajat on etelänaapurista Yhdysvalloista poiketen piirtänyt puoluepoliittisesti riippumaton komitea.

Muutoksia vaalipiirien rajoihin ja nimiin tulee jatkuvasti väestön määrän muutosten myötä.

Kanadan pääministerillä on oikeus määrätä milloin tahansa uudet vaalit. Vaalit tulee pitää kuitenkin viimeistään viiden vuoden kuluttua edellisistä. 

Useimmiten ehdokkaat parlamenttivaaleihin valitsee kunkin puolueen paikallisjärjestön pieni piiri. Joskus harvemmin ehdokkaaksi voi päästä puolueen puheenjohtajan valitsemana.

Yleensä valituksi tulleilla kansanedustajilla on takanaan jo jonkinlainen aikaisempi ura paikallisessa politiikassa. Silloin tällöin liittovaltion parlamenttiin tulee kuitenkin valituksi myös henkilöitä, jotka ovat yleisemmin tunnettuja joltain muulta alalta.

Edelliset parlamenttivaalit Kanadassa on pidetty viime vuoden 2025 huhtikuun 28. päivänä.

Tultuaan valituiksi Kanadan kansanedustajat jakautuvat etu- ja takapenkkiläisiin.

Etupenkkiläisiksi kutsutaan Kanadan parlamentin alahuoneen jäsenistä heitä, jotka eivät ole johtavissa asemissa eli mm. puoluejohtajia, hallituksen ministereitä tai parlamentin sihteereitä.

Takapenkkiläiset eivät silti ole alahuoneessa vailla valtaa. Heillä voi olla merkittävä asema parlamentissa ja sen eri komiteoissa edustaessaan erilaisia paikallisia etuja ja taatessaan sitä, että laajempi kirjo poliittisia näkemyksiä tulee kuulluksi keskusteluissa, väittelyissä ja päätöksiä tehtäessä.

Kun ottaa huomioon käytetyn vaalitavan, niin on melko luonnollista, että historiallisesti Kanadassa on vallinnut liittovaltion tasolla maan suuren etelänaapurin Yhdysvaltain tapaan kaksipuoluejärjestelmä. Hallitusvastuussa olivat maassa tavanneet vuorotella keskustavasemmistolaiseksi sanottu Liberaalinen puolue (Liberal Party) ja keskustaoikeistolaiseksi sanottu Konservatiivinen puolue (Conservative Party), jonka nimi on muuttunut aikojen saatossa useampaan kertaan. Niihinkin aikoihin usein Kanadan parlamentin alahuoneessa oli olemassa kolmas suurehko puolue, joka saattoi uhata toista suurimmista puolueista putoamisella kannatuksessa ja alahuoneen paikoissa kolmannelle sijalle. 1980-luvulta alkaen Liberaalista puoluetta vasemmistolaisempi New Democratic Party on toiminut melko lailla kolmantena vahvana puolueena.

Kanadan puoluejärjestelmä muuttui kuitenkin hieman monipuolisemmaksi 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Siksi tätä nimitetään nykyään "kaksi plus" -puoluejärjestelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ei ole ollenkaan taattu, että nykyään jokin puolue voisi yksinään saada enemmistön alahuoneen paikoista ja täten muodostaa yksinään hallituksen joutumatta hakemaan kannatusta esityksilleen muilta puolueilta alahuoneessa.

Yksi muista suurimmista puolueista on vuonna 1968 perustettu quebeciläislähtöinen jossain määrin paikallisnationalistinen Parti Québécois. Puolue nauttii nykyään kannatusta jonkin verran myös Quebecin provinssin ulkopuolella. Lähinnä englanninkielisessä Kanadassa perinteisesti ranskankielinen Quebec on muuten asukasluvultaan Kanadan toiseksi suurin provinssi Ontarion jälkeen.

Vasta vuonna 1991 perustettu Bloc Québécois on em. quebeciläispuoluetta separatistisempi, ja luonteensa vuoksi puolueella ei ole kannatusta "kotiprovinssinsa" ulkopuolella, joten puolueella ei ole mitään mahdollisuuksia päästä joskus Kanadan pääministeripuolueeksi.

Kanadan puolueet tapaavat olla varsin puoluejohtajavetoisia. 

Alahuoneen suurimmasta oppositiopuolueesta käytetään nimitystä His Majesty's Loyal Opposition (ja kuningatar Elisabethin aikana nimitys oli ollut Her Majesty's Loyal Opposition), joka nimitys tarkoittaa hänen majesteettinsa lojaalia oppositiota.

Kanadan parlamenttiin kuuluu alahuoneen lisäksi myös ylähuone, jonka nimi on senaatti, englanniksi Senate.

Alun perin senaatin oli ollut määrä estää demokraattisesti valittua alahuonetta saattamasta laeiksi yhteiskunnan eliitin kannalta ikävää lainsäädäntöä. Kanadan perustuslain muodostamisen aikoihin kun yhteiskunnassa vaikutti nykyistä enemmän epäluuloa kohdistuen äänestäjien kykyyn äänestää "järkevästi", etenkin nk. vastuullisten luokkien jäsenten keskuudessa.

Kanadan senaatti ei nauti suurempaa kansansuosiota. Tätä selittää paitsi se, että senaattorit eivät ole äänestäjien virkaansa valitsemia, niin myöskin se, että varsinkaan nykyään ei senaatin jäsenten alueellinen edustavuus sisällä mitään järkeä.

Alun perin kuitenkin järjestelmän oli ollut tarkoitus varmistaa senaatin paikoissa jonkinlainen alueellinen tasa-arvo. Se alkuperäinen "järki", joka tässä edelleen pätee, on tällainen:

Ontarion provinssi lasketaan järjestelmässä yhdeksi "alueeksi, Quebec lasketaan toiseksi alueeksi, kolmanneksi alueeksi lasketaan "Atlantin provinssit" eli New Brunswick, Prinssi Edwardin saari ja Newfoundland ja Labrador. Neljänneksi alueeksi lasketaan Brittiläinen Kolumbia ja "preeriaprovinssit" elikkä Alberta, Saskatchewan ja Manitoba. Jokainen näistä "alueista" saa 24 senaattoria edustajikseen.

Tämä ei kuitenkaan millään lailla selitä Newfoundlandin ja Labradorin provinssin saamia kuutta senaattorin paikkaa eikä kolmen Pohjoisterritorion saamia kolmea paikkaa. Nämä "alueet" on määritelty melko mielivaltaisella tavalla vailla mitään johdonmukaista maantieteellistä tai poliittista logiikkaa.

Todellisuudessa senaatin paikkojen jaolla on enemmän tekemistä sen järjestyksen kanssa, missä eri provinssit liittyivät Kanadaan ja kuinka suuria ja voimakkaita ne olivat olleet niihin aikoihin. Näinollen jokaisella Kanadan neljästä alkuperäisestä provinssista, jotka ovat Ontario, Quebec, Nova Scotia ja New Brunswick, on varsin runsaasti senaatin paikkoja, kun taas kuudella "uudella" provinssilla, jotka alun perin olivat olleet harvaanasuttuja ja poliittisesti voimattomia, on vähemmän.

Tilanteen järjettömyys vähentää senaattoreiden arvovaltaa. Erittäin suuri osa kanadalaisista on halunnut muutosta paikkajakoon.

Kanadan senaatin virallinen tehtävä on hyväksyä tai olla hyväksymättä kaikki parlamentin alahuoneen hyväksymät lakiehdotukset ennen kuin niistä tulee voimassaolevia lakeja. Käytännössä senaatti toimii kuitenkin eräänlaisena kumileimasimena. Pääministerin ja alahuoneen enemmistön tahtoa vastaan harvemmin senaattorit rupeavat pullikoimaan ihan riippumatta siitä, minkä puolueen pääministeri on heidät nimittänyt.

Vain harvoin ja joidenkin erityisen kiistanalaisten lakien kohdalla pääministerin puoluetta edustamaton senaatin jäsenten enemmistö voi mahdollisesti rohjeta toimia pääministerin tahtotilaa vastaan senaatin äänestyksissä.

Senaatti kuitenkin mieluummin ehdottaa lisäyksiä tai muutoksia alahuoneen hyväksymiin lakeihin kuin torjuu ne kokonaan.

Tätä nykyä Kanadan senaattorit tapaavat olla puuhakkaita erilaisissa kuulemisissa, valiokunnissa ja raporttienteoissa, joissa he voivat tutkiskella asioita ja antaa neuvoja hallinnon muille tasoille. Koska senaattorit eivät kovin vahvasti ole mukana päivänpolitiikassa, heillä on suuri vapaus opiskella niitä aiheita, joita he pitävät itse mielenkiintoisina tai tärkeinä mutta jotka valtavirtaa edustava poliittinen uoma jättää vähemmälle huomiolle. Joka tapauksessa maan kansalaiset tapaavat kuitenkin arvostaa senaatin raportteja monimutkaisista, haastavista tai poliittisesti epäsuosituista aiheista. Jos ei liikaa anneta painoa senaatin valuvioille, niin elintä voidaan pitää jossain määrin jopa hyödyllisenä laitoksena.

Maan kansalaisten keskuudessa senaattia pidetään siltikin laajalti epädemokraattisena ja elitistisenä elimenä, ja senaatin jäsenten tärkein tehtävä on käytännössä myönteisen ja kunnioitettavan kuvan antaminen senaatista ja työstään, joten kovin pahoja irtiottoja senaatin jäseniltä on yleensä turha odottaa.

Kanadan senaatin uudistaminen on kuitenkin muodostunut vaikeaksi, vaikka sitä kannatetaan maassa varsin laajalti, koska ei ole syntynyt riittävän laajaa kansallista yhteisymmärrystä siitä, mitä asian korjaamiseksi pitäisi täsmällisesti ottaen tehdä.

Vuoteen 1965 saakka Kanadan senaattoreiden pesti oli ollut elinikäinen, mutta tuolloin saatettiin voimaan Kanadassa parlamenttiuudistus, jolla heidän pestinsä päättyy heidän 75. syntymäpäivänään. Viimeinen elinikäiseen pestiin nimitetty senaattori on kuollut vuonna 1999.

PS. Tämä tekstini perustuu enimmäkseen The Canada Guide -sivuston anteihin. Kyseessä ei ole mikään Kanadan virallinen sivusto, vaikka se vaikuttaa olevan melko perusteellinen ja tarkka antamissaan tiedoissa, vaan ilmeisesti J. J. McCullough (s. 1984) -nimisen kanadalaisen Kanadan politiikkaan erikoistuneen kolumnistin ja mediakommentaattorin käsialaa. Miehellä on myöskin ollut taustavoimina hyviä tukijoita ja avustajia.