Nationalismilla on kaksi pääsuuntausta, joista käytetään termejä liberaalinationalismi ja etnonationalismi. Liberaalinationalismi ei ota ainakaan julkisesti kantaa ihmisen rotuun ja syntyperään, minkä vuoksi sitä on usein sovellettu etnisesti hajanaisissa valtioissa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Etnisyyteen ankkuroimaton kansallisuusaate perustuu ainakin teoriassa yhtenäisiin poliittisiin ihanteisiin, kuten tasavaltalaisuuteen, yksilönvapauksiin tai demokratiaan. Liberaalinationalismin näkökulmasta kuka tahansa voi olla liberaalin kansakunnan jäsen, kunhan vain jakaa kyseisen valtion yhteiset arvot. Nämä arvot pyritään usein peittelemään maalaisjärjen tai kohtuuden kaapuun, vaikka todellisuudessa ne yleensä heijastelevat valtion suurimman etnisen ryhmän arvomaailmaa.
Etnonationalismi perustuu etnisesti yhtenäiselle kansakunnalle, jota yhdistää syntyperä, kieli ja historia. Etnonationalismi on toiminut nationalismin synonyymina niissä maissa, jotka ovat etnisesti homogeenisiä ja joissa yhdellä kulttuurilla tai uskonnolla on hegemonia. Etnonationalismin näkökulmasta kansakunta edustaa laajennettua perhettä, jonka jäseniä ovat kaikki samaan etniseen ryhmään kuuluvat. Etnonationalismi korostaa ihmisen ryhmäidentiteetin orgaanisuutta, eli yhteenkuuluvuuden tunteen luonnollista syntymistä samannäköisten, samaa kieltä puhuvien ja samalla tavalla käyttäytyvien ihmisten välillä. Tunteen luonnollisuutta voidaan mitata esimerkiksi sillä, kuinka suuren osan käyttäytymisestään ja koko olemuksestaan ihminen näkee juontuvan suoraan hänen etnisestä taustastaan[...]Jokin aika sitten yhdistykseni paikallisessa toimipisteessä tuli käymään eräs uskovainen mies. Tämä puheidensa perusteella piti Yleisradion artikkeleita melkein Jumalan sanaan verrattavana asiana. Hän luotti yhtiöön ja sen sanomaan. Tähän yhtiöön, jonka toimittajien oli vielä jonkin aikaa sitten pakko kannattaa monikulturismia.
Mies myöskin osaltaan Ylen vaikutuksesta erotti puheessaan nationalismin isänmaallisuudesta. Hänelle nationalismia oli pelkästään yhtä lajia: kiihkosellaista.
Aikoinaan Suomi oli ollut noin sadan vuoden ajan osa Venäjä keisarikuntaa, sen autonomisena suuriruhtinaskuntana. Jos nationalismi olisi aina pelkästään pahasta, niin me suomalaiset olisimme toki voineet kohdistaa isänmaallisuutemme pelkästään Venäjän keisarikuntaan oman kansamme ja kansakuntamme unohtaen. Olisimme sulautuneet ennen pitkää osaksi isovenäläisiä, mikäli isänmaallisuutemme olisi ollut pelkästään keisarikuntaan kohdistuvaa.
Jopa Karl Marx oli aikoinaan ennustanut, että pienet kansat tulevat sulautumaan suurempiin. Onneksi hän osittain erehtyi.
Mutta nationalismin peikko oli iskenyt meihinkin, ja me korostimme erityislaatuisuuttamme. Pidimme kiinni omista tavoistamme, kielestämme, kulttuuristamme, uskonnostamme ja omista laitoksistamme.
Jos Venäjän keisarikunta ei olisi ruvennut suomalaisten kannalta kiristämään ruuvia liikaa laajan maan yhtenäistämistarpeiden verukkeella, suomalaiset olisivat varmaankin mielellään edelleenkin kohdistaneet isänmaallisuuden tunteensa niin omaan kansakuntaansa kuin samalla myöskin Venäjän keisarikuntaan.
Nykyaikainen nationalismi on melko lailla liberalismin vesa samaten kuten liberalismi on modernisoitumisen vesa. Se on syntynyt sen myötä, kun on alettu luopumaan uskosta ruhtinaanvaltaan Jumalan arvosta ja alettu uskomaan, että vallan oikeutus nousee kansasta. Nykyaikaista nationalismia ei voisi olla ilman maallistumista.
Nationalismi on liberaalissa muodossaan liberaali aate. Myöskin oppi kansan itsemääräämisoikeudesta on liberaalia perua.
Etnisesti melko homogeenisenä kansakuntana suomalaisille on luontevaa kannattaa liberaalin Tuukka Kurun mainitsemaa etnonationalismia.
Yhdysvallat ja Kanada perustuvat maina maahanmuuttajiin, jotka olivat ja ovat edelleenkin vieneet alkuperäisasukkailta, intiaaneilta ja eskimoilta, heidän maansa. Sellaista kohtaloa en toivo yhdellekään kansalle enkä kansakunnalle. Koska näiden maiden maahanmuuttajaväestöllä ei ole yhteistä taustaa, heidän on luontevaa kannattaa liberaalinationalismia.
Minun on kuitenkin itseni ollut vaikea kokea olevani nationalisti. Koska ei ole omaa ansiotani, että olen syntynyt suomalaiseksi, ei kenenkään muun ansio tai vika, että on syntynyt osaksi jotain muuta kansaa tai etnistä ryhmää ja koska useat eri kansat tai etniset ryhmät saattavat suomalaisten ohella olla ihan kunnollisia.
Kuru sanoo saman kirjoituksensa melko alussa:
Nationalismi on ideologia, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oikeus päättää itsenäisesti omista asioistaan. Kyseinen ideologia nostaa kaiken poliittisen toiminnan keskipisteeksi kansakunnan, joka tarkoittaa samalla alueella asuvaa ja yhtenäisen hallinnon alaisuudessa elävää ihmisjoukkoa, joka kokee keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.Tuota minä kyllä kannatan, eli taidan sittenkin olla jossain määrin nationalisti.
Nationalismin ilkeämmät muodot, joista pahin esimerkki ovat Saksan kansallissosialistit ja heidän rikoksensa, eivät saa minua hylkäämään ja hylkimään kaikkea nationalismia. Ei sosialidemokraattienkaan tarvitse hävetä sitä, että sosialidemokraattisen liikkeen toinen fraktio, marxistileninistit, loivat vankileirien saariston, johon kuului myös tuhoamisleirejä ja joista kansallissosialistit ottivat mallia. Eikä sitä, että Kamputseassa marxistileninistit tuhosivat suuren osan omasta kansastaan. Eikä sitä, että Kiinassa marxistileninistit aiheuttivat nälänhädän. Eikä sitä, että Neuvostoliitossa Ukrainassa marxistileninistit olivat tehneet aikaisemmin aivan saman ja vieläpä ihan tahallaan. Eikä sitä, että nykyään marxistileninistinen Pohjois-Korea on mahdollisimman pitkälle saatettu malli vankileiristä jättiläiskoossa.
Eikä Vihreiden tarvitse eikä pidä hävetä itseään siksi, että kansallissosialistit olivat maailman parhaita eläintensuojelijoita.
On olemassa ihmiskasvoista sosialismia, ja on olemassa myöskin ihmiskasvoista, liberaalia nationalismia. Sellaiset ajatussuuntaukset taas, jotka kyseenalaistavat jonkin ihmisryhmän ihmisarvon, ovat poikkeuksetta haitaksi niin ihmiskunnalle kuin kansakunnille yleensäkin.
Meille suomalaisille historia on suonut sellaisen ylentävän oikun, että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita. Vanhojen siirtomaavaltojen asukkaille voi olla suomalaisia vaikeampaa irrottautua rasistisista asenteista.
Liberaalin nationalismin kanssa ovat sopusoinnussa sellaiset asiat kuin maahanmuutto, kansainvälinen yhteistyö, kansainvälinen kauppa, opiskelijavaihto, kulttuurien väliset vaikutteet.
Nationalisti ainoastaan tarkastelee näitä ja muita kysymyksiä kansakunnan edun, pysyvyyden ja hyvinvoinnin kannalta.
Minun mielestäni sellainen toiminta, joka edistää kansakunnan korvautumista jollain toisella kansanryhmällä, on haitallista, eikä sellaiseen tulisi ketään kannustaa. Mielestäni kansakunnalla on oikeus itsesäilytykseen.
Mielestäni yksikään poliittinen puolue, joka ei ole tässä kirjoituksessani esittämässäni mielessä nationalistinen, ei ole isänmaallinen.
On tietenkin suomalaisten oma asia päättää, millä kriteereillä suomalaiseksi tullaan. Mutta mitä tulee Kurun tekstissään mainitsemiin nationalismin kahteen eri muotoon liberaalinationalismiin ja etnonationalismiin, niin mielestäni Suomessa nationalismi voi ja saa olla kumpaakin. Oman etnisyytemme ydin on osaltaan verenperinnössä, mutta kuten Italian fasistidiktaattori Benito Mussolini oli sanonut vuonna 1933:
Rotu. Se on tunne, ei realiteetti. Yhdeksänkymmentäviisi prosenttia ainakin on tunnetta. En voi koskaan uskoa, että biologisesti puhtaita rotuja voitaisiin osoittaa olevan nykyään olemassa.Osaksi suomalaisuutta voi maahanmuuttaja tulla, jos hän haluaa olla suomalainen. Ja kunnioittaa suomalaisuutta ja suomalaisia, näiden kulttuuriperintöä, kieltä. Ja haluaa tuntea Suomen historian. Ei halua eristäytyä suomalaisista eikä pidä heitä ali-ihmisinä heidän etnisyytensä tai maailmankatsomuksensa vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti